Viiltävä tuuli käy aamuisin.

[Synoi]

Synoi

[ Juna ja Marissa~ ]

Ilma oli kolea ja kotiin verrattaen lyhyt matka, mutta Kirk Wolverine käpertyi entistä sinnikkäämmin hupparin ja vastoin tapojaan päälle pukemansa farkkutakin sisuksiin yrittäen samalla sormet kohmeessa polttaa loppuun aamun kolmatta tupakkaa. Ihmisten mukaan kevät oli tulossa pian, mutta aamuisin oli kyllä vielä aika helvetin kylmä sekä sisällä että ulkona. Ehkei yölläkään voisi nukkua, ellei hän olisi ollut viikon ajan väsynyttäkin väsyneempi väsynyt töistä tullessaan.

Viikko oli ollut pitkä, todella pitkä. Hän oli ollut nyt viikon ajan töissä keskustan aseliikkeessä ja hän itseasiassa piti kyllä työympäristöstä ja jopa työnantajastaan, sikäli kuin alati pahenevalta ololtaan osasi kyseisiä asioita arvioida. Mutta viikko töissä tarkoitti viikkoa kuivilla ja... Viikko oli ollut pitkä.
Keskiviikkona Wolverine oli hajottanut kolme juomalasia hermostuneena sählätessään ja menettänyt kärsivällisyytensä tilanteelle niin, että oli tiputtanut tahallaan vielä neljännenkin. Torstaina hän oli myöhästynyt töistä ja sählännyt varastoon vietävien laatikoiden kanssa niin, että yhtä pientä loovaa etsiskeltiin ympäri liikettä vajaa tunti. Tai no hän etsiskeli ja vakuutteli samalla hengen hädässä työnantajalleen Reizo Kuroganelle, että löytäisi laatikon itse kun oli sen kerta itse kadottanutkin. Lopulta se oli löytynyt ja töistä hän oli mennyt Averylle, jonka kanssa oli jälleen saanut aikaiseksi riidan. Eiväthän he nykyään toimeen tulleet ylipäätään, mutta eilinen oli kyllä ollut vahinko ja siksi oikeasti kutsuttavissa riidaksi.

Perjantaina mies oli lopulta soittanut Dockstonissa kokaiinia myyvälle diilerille töiden jälkeen. Hän oli odottanut kaksi tuntia ennen kuin oli ollut valmis myöntämään, että äijä oli tehnyt oharit tai ei ollut muuten vain päässyt paikalle. Ehkä sen olisi voinut ottaa jonkinlaisena merkkinä, vähän niin kuin "älä nyt tässä vaiheessa anna periksi!", mutta asunnolleen päästyään Wolverine oli rikkonut paniikissa viidennen juomalasin ja ollut hyvin lähellä itkua. Moinen tunteenilmaus oli ollut miehelle täysin vieras koko sen ajan, kun hän oli Kanadassa asunut, joten hän oli aukaissut mieluummin grappapullon jämät kuin antanut epätoivon herättämälle tunnekuohulle periksi.
Seuraavana aamuna hän oli harkinnut soittavansa Kuroganelle ja väittävänsä, että oli sairas. Sitten hän oli kuitenkin tullut ajatelleeksi sitä valitettavaa tosiasiaa, että uuden työnantajansa silmissä hän oli ex-narkkari. Ja kun hän viimeksi oli ollut ihan oikeasti ex-narkkari, hän oli saanut huomata että ihmisille se oli mitä suurimmassa määrin sama asia kuin narkkari. Luottamusta ei ansaittu takaisin parissa kuukaudessa edes tutuilta, joten miten asekauppiaalla olisi varaa uskoa häntä?

Niin että aamu oli mennyt ankarasti skarpatessa ja puoleen päivään mennessä hän oli ollut edelleen krapulainen, mutta sentään työkykyinen. Vaikea sanoa oliko Kurogane huomannut mitään, mutta ei hän ainakaan ollut joutunut myöntämään että hänen kokemansa väsymys oli kiinni edellisenä iltana hädissään kiskotusta alkoholista. Töistä päästyään hän oli keittänyt teetä, mutta nukahtanut sohvalle ennen kuin ehti ottaa siemaustakaan ja nukkunut loppupäivän.
Ja koska edellinen päivä oli mennyt nukkuessa, ei se tuntunut enää järkevältä sunnuntaiaamuna puoli kahdeksalta.

Tästä johtuen Wolverine istui tutulla kadulla jalkakäytävän reunalla tupakoimassa. Ei ollut paljon parempaakaan keinoa välttää yksinolon ja jäytävän, tylsäteräisen tuskan aiheuttamaa ahdistusta. Ketään ei kyllä näkynyt tähän aikaan täälläkään, mutta varmemmin joku kulkisi ohi kadulla kuin hänen saastaisessa asunnossaan.
"Vaihdan vaikka sieluni ihmisseuraan juuri nyt", mies hymähti itsekseen ja katseli toiveikkaana ympärilleen. Hän vaikka kampittaisi ensimmäisen vastaantulijan ja tekeytyisi kylähulluksi, joka ei löytänyt... ruokakauppaa? Hänen pitäisi käydä ruokakaupassakin, joten miksikäs ei? Kunhan joku ilmestyisi ja mieluusti ennen kuin hän päättäisi hirttää itsensä takanaan olevan talon paloportaisiin. Ehkei hän sellaista päättäisi, mutta... no olihan tämä taas, helvetti sentään.

________

Juna

[ Here we are ]

Vaaleat korot kopisivat katukiveyksellä, kun vaaleaihoinen, vähintäänkin mielenkiintoinen nainen asteli eteenpäin kuin malli. Ei sillä, että hän haki huomiota - tähän oltiin vain totuttu. Kiharahius lykkäsi aurinkolasejaan taaemmas ja katseli hallaista maisemaa tummien linssien läpi. Korkkikäsilaukussaan tuolla oli puhelin, ja pitäisi olla myös jonkinlaiset kuulokkeet. Mutta ei. Vaalea nainen heilautti kädellään hiuksiaan ja käveli pää ehkä hieman ylpeästi pystyssä.

Viikko oli ollut enemmän kuin kiireinen. Ensin Flamingon musiikkivideon kuvaukset, sitten uuden albumin levytyssopimuksen hiontaa. Marissan päässä heilui vain lukuja ja töitä.
Naisen hengitys huurusi kylmässä, aikainen aamu toi silti iloisen virneen tämän huulille. Kultakutri rakasti aamuvarhaista ja hiljaisia katuja. Tummat pillifarkut tekivät tepposia jaloille tuon tuostakin, joko ne puristivat edestä tai takaa, tai eivät kelvanneet kylmään ulkoilmaan. Nytkään vaaleanpunapilkullinen nahkabolero ja merimiehensiniraidallinen neule eivät erityisesti auttaneet jääkylmässä.

Marissa ei suostunut palelemaan. Se ei ollut hänen tyyppiään. Hän oli viimeksi hyväksynyt palelunsa henkisesti 10-vuotiaana, eikä tänään ollut päivä muuttaa mieltään. Tuo astui reippaasti eteenpäin, tiiraillen ympärilleen. Ei ketään.
Tai sitten ei. Kääntyessään uudelle kadulle, toinen näki kauempana miehen istumassa kadun reunalla. Marissa mutristi huuliaan arvioiden, olisiko hän kovin kiinnostunut, jos julkkis kävelisi ohi. Tosin nainen näki toisesta pelkän tupakan ja kengät. Nainen pysähtyi kuin seinään, korkojen kopina ei enää kaikunut parin talon seinästä. Nainen arvioi hahmoa asennon ja olemuksen perusteella varmasti toista minuuttia miettien.

Lopulta tuo piilotti kasvonsa ja astui lähemmäs katsellen tiukasti kadun vastakkaista puola, huultaan purren ettei olisi revennyt hysteeriseen nauruun. Tilanne oli hänelle jokapäiväinen, mutta pelkästään tuolta yhdeltä tupakanpolttajalta piilottelu tuntui kummalliselta. Kenkien kopina seisahtui jälleen, ja Marissa mulkaisi ujosti toista, aurinkolasiensa ja kiharoidensa hyvin piilottamana. Hänen suupoelensä kääntyi myötätuntoiseen virneeseen, olettaen toisen olevan köyhä katukerjääjä. Hän oli jo kaivamassa kolikoita taskustaan, kun huomasi ettei toinen ollut koditon kadun syömä kulkuri. Huulet liikahtivat sanomaan jotakin, mutta äänen ääntä ei kuulunut. Vain raskas huokaus, nainen todisti olevansa kuulolla.

________

Synoi

[ Anteeksi kesto, ollut vähän inspiraatio kateissa vähän kaiken mahdollisen suhteen. Laatuakaan en nyt mene takaamaan, mutta yritetty on ja hauskaa oli 8'3]

Nuori mies jalkakäytävällä oli siis väsynyt, ahdistunut ja kaipasi epätoivoisesti ihmisten seuraa koska se lapsesta asti oli tuonut hänelle paremman olon silloin, kun sitä tarvittiin. Tavalla tai toisella. Wolverine tunsi pystyvänsä miellyttämään, huvittamaan, hämmentämään, hermostuttamaan ja ärsyttämään ihmisiä niin halutessaan ja siinähän on jo jonkin verran asioita, joihin todellakin tuntee pystyvänsä. On hyvä tuntea pystyvänsä johonkin. Ihmisten seurassa hän pystyi myös unohtamaan asioita, joita ei halunnut pohtia ja pysyi vähän seurasta riippuen usein myös poissa hankaluuksista ja toisaalta poissa velvollisuuksista. Hän oli omimmillaan kun ei ollut yksin. Oli paljon mukavampaa tuntea vaikka sitten katteetonsa itseluottamusta, kuin tällaista tätä näin. Vaikeaa, väsynyttä ja pelokasta olotilaa, jossa odotti koko ajan seuraavaa mokaa tai vastoinkäymistä johon ei yhtäkkiä osaisikaan tarttua.

Outoa olikin, että vaikka hän niin kovasti odotti ketä tahansa tulevaksi, hän ei huomannut pitkään aikaan kadulle ilmaantunutta naista vaikka korkojen kopinan luulisi varoittaneen. Ilmeisesti Wolverine oli liian uppoutunut miettimään syitä seuran tarpeelleen ja mahdollisesti myös ainakin hieman kieriskelemään kuvottavassa olossaan, joka aiheutui sekä vieroitusoireista, huonosti nukutusta yöstä että yksinäisyyden tunteestakin.
Kun pari yksinäistä kopsahdusta ja hetkisen päästä selvästi ihmisestä lähtenyt äännähdys tavoitti hupparin sisään piiloutuneen korvat, hän hätkähti niin rajusti että oli tiputtaa savukkeensa. Sitten mies jähmettyi hetkeksi aloilleen, kuin jänis ajovaloissa ja käännähti vasta useiden sekuntien kuluttua katsomaan paikalle saapunutta.

Välittömästi vaalean naisen nähdessään Wolverine tunsi olonsa paitsi helpottuneeksi ja kodikkaammaksi, myös melko imarrelluksi. Ei hän toki kuvitellut naisen tuohon pysähtyneen minkään imartelevan syyn takia, ties vaikka luuli häntä kodittomaksi tai jotain. Mutta kohtalo kyllä niinkin imarteli häntä: ihmisseura loi turvaa jo itsessään, mutta tämän lisäksi nainen oli hätkähdyttävän nätti. Sievä. Kaunis oikeastaan, jopa. Ei leiskuvan oransseja hiuksia, mutta eipä sellaisia voinut kaikilta odottaa ja menisihän sellaisesta makukin, jos jokainen naisolento kantaisi sellaista lahjaa.
"Tsk. Säikähdin. Se on kyllä vähän outoa, kun olen odottanut sinua koko aamun", Wolverine hymähti ja virnisti ilkikurisesti, tarkkaillen kuitenkin toisen reaktioita siltä varalta että tämä aikoisi kipaista oitis kadun toiselle puolelle karkuun. Se olisi kurjaa. Oikeastaan se olisi painajainen tällaisen aamun jälkeen.

_________

Juna

[ Juu ei mitään, mulla on tässä toinenkin rope käynnissä että ei mulla tylsää ole ollut... okei joo ja myönnän tää on ihan yli lyhyt :│ ]

Marissa jähmettyi katsomaan toista kuin halvauksen saaneena.
"Se on kyllä vähän outoa, kun olen odottanut sinua koko aamun", toinen hymähti ja virnisti.
Marissan hymy ei ollut enää suupielen nyintää vaan pikemminkin myötätuntoista, vaatimatonta hymyä. Nainen kohotti hetkeksi kulmansa yrittäessään keksiä jotakin sanottavaa, okei nyt ei oikein ollut järki mukana vaan se oli vieläkin jossain unten mailla kaukana tästä todellisuudesta. Jos järki pelaisi edes sen verran että keksisi jotakin järkevää sanottavaa niin se olisi jo riittävän hyvä hänelle.
"Ei sitä koskaan voi tietää mitä toisilta odottaa", nainen sitten hymähti ja nosti aurinkolasinsa otsalle. Oli itseasiassa aika raakaa ja häijyä kulkea silmät piilotettuna ympäri katuja. Ja mitäs sitä olla esittelemättä silmiään kun tiesi että ne herättivät toisten kiinnostuksen vähintäänkin häikäisevällä samankaltaisuudella. Kuinka Marissa Brownin silmät voisivat olla jollakulla toisellakin? Ei sitä voinut ihan kaikille kuitenkaan sanoa että juu olen Marissa Brown, se poplaulaja. Mitäköhän sitä nytkin pitäisi sanoa nimekseen...

Okei, Marissa päätti että hän olisi toiselle ihan Marissa ja se oli hyvä. Sukunimeään hän ei menisi kyllä lipsauttamaankaan, näin oli näreet.
Marissan olo oli ehkä hieman vaivaantunut. Tuo toinen vaikutti mukavalta mutta pitäisiköhän sitä nyt pidätellä itseään ja olla lipsauttamatta mitään. Sillä niitä lipsautuksia tapahtui liiankin usein. Viime viikolla tuo oli alkanut hyräillä uusinta singleään ja laulanutkin vahingossa yhden pätkän julkisessa puistossa, niin siinä oli sitten se yksityisyys, ja ihmettelevä ihmisjoukko oli seurannut kotiovelle asti. Sieltä sitten oli onneksi Felix parilla terävällä haukahduksella saanut väen karkaamaan valkoiselta pihaportilta.
Ei sitä varmaan keskustelua jatkettaisi nimenkään kertomisella, eiväthän nimet sinänsä olleet yksityisasia mutta tuskin kuka tahansa menisi heti huutamaan että "terve olen Marissa" ja sitä rataa... no nyt jotakin lipevää tähän väliin.

"Juu... aikaisella aamukävelyllä vai?"

________

Synoi

[ Nnoh, tämä nyt oli lyhyempi... ]

Nuorukainen katseli vaaleaa naisolentoa hieman pidempään, kuin oli tarpeen tämän reaktion erottamiseksi eikä se oikeastaan ollut varmaan kohteliastakaan. Oli kuitenkin vaikeaa olla kohteliaan etäinen, kun on ollut niin vakavassa seuran puutteessa että harkitsee hirttävänsä itsensä paloportaisiin lähes puolivakavissaan. Kohteliaisuutta vaikeutti myös se, että hienopiirteinen, vaalea nainen korkokengissä keräili ainakin Wolverinelta katseita ja varsinkin puoli kahdeksalta aamulla. Ei tähän aikaan menty kuin töihin tai sieltä pois. Taikka sitten aamulenkille eikä nainen näyttänyt lenkkeilevän ainakaan juuri nyt. Ja sitä paitsi... Eikö tässä ollut jotain tuttua? Ei mitään sellaista tuttua, että hän olisi ehkä törmännyt tämän sisarusparveen jossain, mutta jotain joka tapauksessa?

Lopulta Wolverine hymyili uudelleen ja käänsi kasvonsa pois päin jatkaen tupakointia. Vaivihkaiset vilkaisut ja levottomasti kadun pintaa napsuttava kengänkärki antoivat kuitenkin olettaa, ettei hän ollut unohtanut toisen läsnäoloa.
"Niinkin voisi sanoa, paitsi että enhän minä oikeastaan kävele. Ehkä odotan, että kauppa aukeaa? Oletko sinä matkalla töihin, vai..?", mies vastasi ja pohti sitten entistä ankarammin, mistä hän oikein tunsi toisen... Huteria aavistuksia ja niiden pohjalta on paha lähteä arvailemaan, mutta jospa se oli sitten ollut jokin ilta Plazassa tai jotain?
"Hmn, oletko täkäläisiä? Tiedätkö Plazan, sen yökerhon keskustasta?", Wolverine tiedusteli alkaen selvittelemään mysteeriä. Loppuun poltetun tupakan hän tumppasi viereensä kadulle, muttei halunnut vielä nousta ylös nyt kun keho oli ehtinyt mukavasti tottua istuma-asentoon.

_______

Juna

[ Inspis on hirvee muttaku kännykällä ei ole häävi mitään pitkää tehdä. ]

Hetken kun Marissa oli katsellut toista, ystävällinen virne tai hymyntapainen huulilla, alkoi puhekkin olla tuttavallisempaa ja suorastaan sellaista kuin olisi parhaalle ystävälle päivän juoruja kertonut.
"Rakastan aamun ihanaa raikkautta ja virkeyttä enkä halua jättää sitä väliin. Luojan kiitos en ole menossa töihin, jos joutuisin menemään hirttäisin itseni patteriin", nainen naurahti eikä todellakaan ollut tosissaan, tyhmäkin arvasi sen. Mutta tuo Plaza, kuulosti uudelta. Se oli Welldonin keskustassa päin. Olikohan hän joskus laulanutkin siellä? No, joku yökerho oli. Noh, eihän Marissa ollut henkilö joka vetää heti lärvit. Mutta voisiko toiselle sanoa että juu, olen ollut laulamassa siellä? Ei, sen verran fiksu Marissakin oli että ei kertonut heti ventovieraalle oikeaa identiteettiään. Kysyisi kaveri vain sukunimeä niin ei nainen voisi valehdella, entä jos toinen etsisi numeroa luettelosta eikä sitten löytäisikään, ei se olisi reilua, ehei.

"Olen minä kerran, mutta ihan vain tanssimassa koska en omista erityisen loistavaa viinapäätä. Ennemminkin haluaisin tanssia. Siksi käyn siellä ja myös lau- ... niin, nauramassa! Pitämässä hauskaa ystävien kesken!" Marissa selitti pyyhkäisten otsahiuksiaan hieman pois tieltä, ja lievästi punastuneena, onneksi punastus katosi aika etevästi meikkivoiteen sekaan. Se oli lähinnä vaivaantunut nolostus, ei sellainen että olisi hävettänyt. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun alatte änkyttää pojan edessä? Sellainen punastus.
"Kyllä minä siellä viihdyn. Ja kyllä pääni juoman tai pari kestää. Neljännen kohdalla minusta tulee hirveä, varoitan jos ikinä näät minua baarissa iltaisin. Aa ja tule sitten myös tervehtimäänkin. Minulla on valokuva- ja kasvomuisti erityisellä tasolla olin humalassa tai en", nainen jatkoi nopeasti ja yritti sekä kertoa asiansa että välttyä änkytyksen aiheuttamilta kyselyiltä.
"Pidätkö laulamisesta tai musiikista? Minkälaisesta? Minä kuuntelen poppia mutta laulan omia biisejäni, kuten... noh miksi puhumme vain minusta? Mitenkäs herra ... ?" Marissa sepatti. Mikä tuossa toisessa sai naisen hymyilemään ja kiinnostumaan? Oliko tapaaminen kirjoitettu tähtiin? Marissa katsoi hymyillen miestä, rohkaisevalla hymyllä.

_______

Synoi

[ Anteeksi kesto tämän kanssa x__x Ollut kesärientoja ja jotenkin Wolverinen pelaaminen ollut vähän hankalaa viime aikoina. Aina ei vaan toimi... mutta anteeksi kuitenkin ._. ]

Hänen muuttonsa Kanadaan oli ollut monestakin syystä paras idea koskaan. Arizonassa lähes jokainen paikallinen sanonta käsitteli sitä, miten helvetillisen kuuma siellä oli päivästä toiseen ja liika helle ei todellakaan ollut tummissa huppareissa viihtyvälle Wolverinelle mikään ensimmäinen vaihtoehto. Eräs hänen vanha kaverinsa oli kyllä vinoillut, että Kanadassa naiset kuljeskelivat ympäriinsä toppatakeissa, kalpeina ja väsähtäneinä mutta tässä sen taas näki ettei väite pitänyt paikkaansa. Nainen liversi aamun raikkaudesta ja virkeydestä, joka Wolverinella itsellään oli jäänyt kieltämättä huomaamatta tökkivässä tilassaan. Ja väsähtäneeltä yhtäkkiä puhumaan puhjennut vaaleaverikkö ei vaikuttanut sen paremmin! Hah, siitäs saivat kaikki jotka väittivät typeryyksiä Kanadasta ja siellä asuvista ihmisistä.

Toisen eloisuus oli jo viedä tänään hieman jälkijunassa tulevan miehen huomion siitä ajatuksesta, että hän saattoi tuntea toisen. Yleensä hän ei jäänyt näin nopeasti keskustelussa kuuntelevaksi osapuoleksi eikä pelkästään neidin huomattava kauneus voinut olla syynä tähän. Kimurantti kysymys kuitenkin palasi mieleen naisen todetessa polveilevan vastauksensa päätteeksi viihtyvänsä Plazassa ja viitatessa erinomaiseen kasvomuistiinsa. Wolverine hymyili ja kallisti päätään hieman kysyvästi.
"Oletko siinä tapauksessa varma ettemme ole jo tavanneet? Plazassa tai jossain? Minusta tuntuu, että olen saattanut joskus törmätä sinuun", hän aloitti ja tajusi sitten, että oli juuri tainnut käyttää melko ilmiselvän ja huteran aloitteen aivan vahingossa. 'Ollaanko me tavattu?', sitä jotkut pidemmät kaverit varmaan kyselivät tältäkin hameväen edustajalta baaritiskillä tasaisin väliajoin luullen kuulostavansa ovelalta. Tsk.

Vielä hetken istumalihaksiaan vaivattuaan Wolverine nousi ylös ja vastaukseksi blondin kysymykseen kohautti olkiaan.
"Ei minussa muusikon vikaa ole, viihdyn enemmän ulkona jossain missä on ihmisiä. Katselemassa ja juttelemassa, sen sellaista. Mutta kuka nyt ei musiikista pitäisi?"
Hermostuneen kuuloinen aiheen vaihtelu sai tummahiuksisellekin hieman levottoman olon, vaikka ei sitä missään nimessä uudelle tuttavuudelleen myöntäisikään. Oli vaikeaa pysyä kärryillä juuri nyt ja yleensäkin, mutta antoi toisen selittää jos siltä tuntui.
"Kyllä me voimme sinusta puhua, ihan mieluusti. Aloitetaan nimestä?", mies tokaisi toispuolinen virnistys kasvoillaan ja ojensi kätensä viralliseen tervehdykseen. Moni muu käytöstapoihin kuuluva asia unohtui tai tuntui hänen maailmassaan asiaankuulumattomalta, mutta kättely oli hänestä aivan mukava tapa aloittaa tuttavuus.
"Olen Kirk Wolverine, mutta käytetään sukunimeä mieluummin."

______

Juna

Aamun utuinen ote alkoi jo karata Marissasta, ajatus pelasi nopeammin ja hän pystyi ajattelemaan ja keskittymään tarkemmin. Toinen väitti kivikovaan että olisi ehkä joskus nähnyt hänet. Mutta mies itsessään oli Marille aika vieras. Sellainen vieras, että hänet olisi voinut nähdä ohikulkumatkalla kadulla kuten nyt. Mutta Marissa tiesi missä mies oli nähnyt hänet - levyn kannessa.
"Ei minussa muusikon vikaa ole, viihdyn enemmän ulkona jossain missä on ihmisiä. Katselemassa ja juttelemassa, sen sellaista. Mutta kuka nyt ei musiikista pitäisi?"

"Puhut kyllä ihan totta. Itse olen hieman musikaalisempaa sorttia, soitan mielelläni kitaraa ja flyygeliä sekä laulan. Ihailen Lady Gagan ääntä ja olen pyrkinyt tekemään omastani mahdollisimman samanlaisen, nuorekkaan", Marissa selitti kuin olisi puhunut vieraille joka minuutti ja kuulosti omasta mielestään ainakin vakuuttavalta.
Toinen selvästi epäili että ei ollut katsonut väärin kun niin kivenkovaan laittoi vastaan. Jähmetyin, toinen sanoi nimekseen Kirk. Ai että ihan Wolverineksi piti kutsua? Pitkä nimi, pitäisi etunimensä.
"Jaa... ystävät kutsuvat minua Mariksi", Marissa sanoi. Tuohan oli totta. "Asun Dockstonin rannan läheisyydessä. Ja minulla on koira, Felix. Lisäksi olen aina halunnut hevosen. Tiedätkö, sellaisen mustan upean?" Mari täytti lauseensa joutavilla viedäkseen keskustelua eteenpäin.

Itse asiassa nyt kun mies seisoi siinä ei hän näyttänyt hullummalta. Ylävartalo oli verhottu huppariin josta en pitänyt mutta housut olivat ok. Kasvot miltei miellyttävät ja iloiset silmät. Ja oikeastaan ihan kohtuu hyvää seuraakin. Tosin tähän mennessä keskustelu oli ollut vain arpapeliä.
Aurinko alkoi olla nousemassa ja ensimmäinen lämmin säde valaisi Marissan virheettömät kasvot sekä tähtisilmät. Tuon vaaleille huulille levisi hymy joka paljasti hieman valkoista hammasrivistöä.
"Ööh... aurinko taitaa nousta."
Tämä saisi ihmiset liikkeelle. Pitäisi mennä jonnekin jatkamaan tutustumista.
"En viihdy kaduilla kun on paljon ihmisiä. Tiedätkö mitään paikkaa vai eroavatko tiemme jo?" Mari ei halunnut tämän päättyvän...