Tänään on 26 Syys 2018, 03:32


Lohtua lohduttomalle

Dockstonin laajalla satama-alueella on tarjota kaupunkilaisille lukuisien työpaikkojen lisäksi merellistä tunnelmaa ja mielenkiintoista ympäristöä sunnuntaikävelyille. Satama palvelee niin rahdin kulkua kuin kalastustakin. Laiturialueita reunustavat valtavat varastohallit. Mittavan satama-alueen halki on mahdollista kulkea jalkaisin, vaikka suureen osaan laituri- ja varastoalueista ei satunnaisella kulkijalla olekaan pääsyä. Meren äärellä vierailevalle antoisin paikka onkin alueen pohjoisosa, jossa satamaa reunustaa vilkas torialue, ja kivetyt laiturit ja aallonmurtajat ovat vapaan kulun aluetta.
  • Kirjoittaja
  • Viesti

Melmolly

Lohtua lohduttomalle

Viesti08 Touko 2014, 17:26

//Harjoittelen hahmolla yksinpelin. :)\\

Päivä oli harmaa ja tuuli navakasti. Meira kääri suurta villatakkiaan tiukemmin ympärille. Hän huomasi alipukeutuneensa lähtiessään ajatukset hajalla kämpästään. Villatakki oli paksu ja ulottui lähes polviin, mutta sen alla oli vain pitkä toppi ja trikoiset haaremihousut. Jalkoihinsa hän oli vetänyt monet matkat nähneet kulahtaneet tennarit, jotka joskus kauan sitten olivat olleet kirkkaan punaiset. Sopi ihmetellä, miten kengät olivat ylipäätään ehjät. Pohjat olivat kuluneet lähes puhki, että ehkä ehjä ei ollut kuitenkaan se paras kuvaus. Ajatus siitä, että kengät pitäisi ehkä heittää kohta pois sai Meiran surulliseksi. Hän ei ollut mikään materialisti, mutta vanhat tennarit olivat hänen lempikenkänsä. Ne olivat muotoutuneet täydellisesti hänen jaloilleen sopiviksi ja hän piti niiden elämää nähneestä uudesta harmaanpunaisesta väristä.

Meiran äiti oli soittanut tytölle, mikä olikin syy tuohon äkilliseen ulkoiluun. Äiti kuulosti tokkuraiselta ja oli luultavasti ottanut liikaa lääkkeitä. Tämä oli aluksi kuulostanut viattomalta ja kysellyt kuulumisia. Sitten tämä oli pyytänyt Meiraa käymään, jolloin Meira oli kierrellen vastannut, ettei se nyt lähiaikoina kävisi - koulukiireitä ja töitä, eikä rahatilannekaan parhaasta päästä. Sitten äiti oli alkanut syyttää, kuinka itsekäs Meira oli, eikä ajatellut ollenkaan äitiään, joka oli omien sanojensa pitänyt tästä huolta monta vuotta. Se sai Meiran raivonsa valtaan. Hän oli huutanut äidille ja tehnyt selväksi kuka oli pitänyt kenestäkin huolta ja kuka se tässä oli itsekäs. Äiti oli alkanut itkeä ja sanonut vasta väitteitä, pääasiassa tosin samanlaisia, sillä hänen aivonsa eivät selvästi toimineet samoin kuin jos olisi selvänä. Meira löi lopulta luurin korvaan ja painui pihalle.

Nyt hän halusi rannalle katsomaan merta. Hän käveli ohi varastorakennusten, joiden pihoilla pyöri trukkeja ja ihmisiä työntouhussa. Oli varhainen iltapäivä ja kadut olivat lähes autiot ihmisten ollessa töissä tai koulussa. Joku mummo tuli vastaan pienen lihavan koiransa kanssa. Koira näytti puolisokealta ja sekä mummo että koira lyllersivät hitaasti, vaikka heillä oli myötätuuli matkassaan. Meira sen sijaan uhmasi vastatuulta kävellessään parivaljakon ohi. Nyt hän näki jo meren, joka aaltoili tummana ja rauhattomana. Meira seisahtui hetkeksi unohtaen kylmän ja tuulen. Kaikkien meren rannalla vietettyjen vuosien jälkeenkin meri sai hänet pysähtymään.

'Se on aina erilainen...' Meira ajatteli ja pieni hymynkare nousi hetkeksi hänen kasvoilleen. Hän kävelin lähemmäs rantaa. Hän tiesi rannalla olevan muutamia venelaitureita, joille sai kuka tahansa mennä. Lokit kirkuivat ja lentelivät kalastusalusten ympärillä. Ääni ei ollut erityisen kaunis, mutta kotoisella tavalla se miellytti Meiraa. Hän tiesi, etteivät monet voineet sietää lokkeja niiden äänen ja röyhkeyden takia, mutta hänelle ne edustivat jollain tapaa vapautta.

Tyttö käveli betonista ja kivestä rakennetun laiturin päähän, jonka varrelle oli kiinnitetty yksityisiä veneitä ja paatteja. Meira istui laiturin reunalle ja laski jalkansa sen yli. Hän loi katseensa taivaanrantaan, jossa pilvet olivat vielä tummempia kuin muualla lupaillen sadetta illalle. Meira kaivoi taskustaan tupakat ja syttimen. Edellisen polttamisesta oli kolme päivää. Tuuli vaikeutti syöpäkääryleen sytyttämistä, mutta kädellä suojatessa se onnistui lopulta. Meira veti pitkät henkoset ja katsoi merelle. Nikotiinit alkoivat heti nousta päähän ja tyttö tajusi, ettei ollut sinä päivän vielä syönyt mitään, juonut vain pari kuppia kahvia. Rentoutuipahan sitten paremmin.

Hän katseli tupakoiden merelle, joka laineili levottomasti, vaikkeivat aallot nousseetkaan korkeiksi. Meira tunsi oman levottomuuten pikkuhiljaa valuvan ulos hänestä. Kylmän tuulen puuskan sattuessa hän hytisi ja nosti jalkansa koukkuun ja kietoi tupakasta vapaan käden niiden ympärille. Tupakkakin oli pian ohi ja Meiran mieli rauhoittunut. Hän veti molemmat hihansa kämmentensä yli ja kietoi kädet jalkojensa ympärille. Hän laski päänsä polviensa päälle ja tuijotti meren syvyyksiin. Toisaalta hän oli uppoutunut ajatuksiinsa, mutta jos hänen olisi pitänyt kertoa, mitä ajatteli, hän ei olisi osannut sanoa. Ehkä se oli jonkinsortin meditatiivinen tila.

Meira havahtui tuosta tilasta pisaran osuessa nenälleen. Hän nosti katseensa taivaalle ja sai lisää pisaroita naamalleen. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli istunut laiturin nokassa. Pilvet tuntuivat tummuneen ja ilma näytti uhkaavalta. Hän nousi ylös, mikä oli hieman vaivalloista, sillä kylmä tuuli ja pitkään samassa asennossa istuminen tuntuivat turruttaneen hänen jäseniään. Meira kyllä piti sateesa, mutta hänellä oli jo valmiiksi kylmä ja sade ei parantaisi tilannetta siinä suhteessa. Niinpä hän päätti lähteä takaisin kotiin. Keskeneräinen maalaus odotti siellä työstämistä, eikä syöminenkään olisi ollenkaan pahasta.

Matka kotiin oli lyhyt, mutta silti ennen perille pääsyä taivas aukesi kokonaan. Meira pysähtyi ja nosti kasvonsa silmät suljettuina taivasta kohden. Hän oli muutenkin jo läpimärkä, joten miksei nauttia sateesta hetken. Talo onneksi jo näkyi parin kymmenen metrin kuluttua. Jälleen liikkeelle lähtiessään hän päätti, että ensimmäisenä olisi vuorossa kuuma suihku.

Paluu Satama

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron