Tänään on 21 Marras 2018, 02:17


Kun valot syttyivät tyhjään teatteriin

Tällä alueella pelataan ne Welldoniin sijoittuvat pelit, joille ei ole erillistä aluetta. Kaupunkiin saa vapaasti keksiä paikkoja, joista ei ole mainintaa missään: katuja, puistoja, kauppoja, pallokenttiä... kaikkea, mitä kaupungista voi kuvitella löytävänsä.
  • Kirjoittaja
  • Viesti
Poissa
Avatar

kujakettu

Ylläpitäjä

  • Viestit: 846
  • Liittynyt: 19 Loka 2013, 12:46
  • Paikkakunta: Mli

Kun valot syttyivät tyhjään teatteriin

Viesti22 Loka 2013, 22:10

Lähetetty: 07. Tammi 2013 18:45

[Synoi ja Stonee ♥]

IRIS HÄRMA

Taas yksi työpäivä takana, huomenna jälleen yksi edessä. Nälkä riivaa kuin raivotautinen, en ollut ehtinyt syödä koko päivänä kunnolla aamun jälkeen kun oli pitänyt olla kokouksissa melkein koko päivä. Ja nyt kello on sitten kuusi illalla, bussi lähtee tunnin päästä koska missasin edellisen vuoron puolella minuutilla - oli hauskaa rämpiä taas harvinaisen kipeällä jalalla pysäkille vain huomatakseen pimeyteen katoavat bussin ajovalot. Luntakin riittää niin maan perkeleesti että voisi kirota jo ihan siitä syystä ainakin yhdessä tämän pahuksen jalan kanssa. Keppikin oli jäänyt kotiin kun aamulla ei ollut kipuillut niin pahasti että nyt ei sitten ole muuta vaihtoehtoa kuin kärsiä.
Tunti. Märässä. Kylmässä. Pimeässä. Saamarin pysäkillä.
Ei tule kesää.
Helvetti.

Vieressä on joku aika ahtaan näköinen kuppila mutta se saa nyt luvan kelvata. Kaipaan nyt jotain ruokaa ja hieman juotavaakin, ehkä kerrankin ilman turhaa terästystä joten pubit ja baarit saivat nyt jäädä väliin. Nanakin voisi arvostaa enemmän jos olisin kotiin tullessa vielä suhteellisen selvässä kunnossa.
Bussipysäkki on melkein suoraan kahvilan edessä joten eipähän ehkä tarvitse murehtia tällä kertaa bussin karkaamisesta alta.
Kuljen sisään niin hyvässä ryhdissä ja vähällä nilkuttamisella kuin vain suinkin pystyn.

Huokaisen sisään päästyäni, pyyhin lunta takistani ja pöyheästä untuvahuivistani ja vilkaisen kahvilan valikoimia.
Pyydän suuren kupin mustaa kahvia ja päälle tilaan vielä kanapaninin. Kun olen saanut juomani ja ruokani, etsin hiljaisimman ja syrjäisimmän nurkkapöydän mistä vielä hieman kuikuilemalla näkee bussipysäkin. Asiakkaita ei ole niin kovin runsaasti onneksi, mutta silti minun makuuni ehdottomasti liikaa. Ja ties vaikka niitä sitten kohta tulisikin lisää.. Minun tuurillani en yhtään ihmettelisi. Olihan paikka sen verran pieni vielä että äkkiä täyttyisikin jo muutamasta seurueesta.

Hieman happamana alan syömään paniniani, jokin tässä päivässä otti taas kunnolla kupoliin.
Olikohan minulla edes tupakkaa illaksi, se oli ollut aika vähissä pari päivää sitten ja minun piti ostaa lisää mutta en ollut varma olinko muistanut.
Olipahan tässäkin taas ilta. Onneksi kotona Nana olisi varmaan ikävystynyt ja ahdistunut kun tulin taas niin myöhään. Sekin vielä.
Että olipaha tässäkin taas saakelin hieno ilta.

_________________

Synoi

[ Täältäpä tulemme~ Vähän venähtänyt kun on ollut koulun kanssa kiireitä. ]

Noin oli yksi kokous takana ja huomenna sitten vielä kaksi lisää, kun hän olisi tavannut eräät arkkitehdit ja turvallisuudesta vastaavat henkilöt toimistolla. Sen jälkeen jokapäiväiset, tunnin mittaiset edestakaiset automatkat Port Ruthiin olisivat ohi ja Stone voisi halutessaan pysytellä ainakin viikon ajan tässä uudessa kaupungissa. Ja eiköhän hänen täytynyt halutakin, sillä hänen täällä tähän asti viettämänsä vajaat kaksi viikkoa olivat menneet ensin lähinnä muuttamisessa ja sitten lähinnä töissä käydessä. Ja jälkimmäistä oli kuulunut ohjelmaan jopa niin paljon, että muuttaminen oli jäänyt hieman kesken: osa tavaroista oli vielä laatikoissa. Ehkäpä hän sitten ensiviikon järjestelisi paikkoja etätöiden lomassa?
Ja mitähän sitten tapahtuisi? Ei hänellä niin paljoa irtainta tavaraa ollut, että siinä koko viikkoa menisi? Jokohan hän sitten lähtisi tutustumaan Snowfinchiin vaikkapa pienten kävelyretkien merkeissä? Tähän asti Stone oli tutustunut lähinnä työsuhteeseen kuuluvan vuokra-asunnon lähiympäristöön, pieneen ruokakauppaan, keskustaan sekä pieneen osaan Dockstonia sillä nämä kaikki olivat hänen työmatkansa varrella. Hän olisi voinut ehkä ajaa joka aamu hieman erilaisen reitin, jos olisi tiennyt pääsevänsä tälläkin tavoin ajoissa Port Ruthiin. Navigaattoria ei kuitenkaan ollut, eikä mies uskaltanut luottaa arviointikykyynsä vieraassa kaupungissa. Niin että sama reitti joka päivä, tällä viikolla ja viime viikon lopulla, aina autolla tähän mennessä. Olisihan se jo mukavaa ja tarpeellistakin jalkautua ensin Sandsleyhin ja sitten vaikkapa bussin kyydistä aivan keskustaan asti.

Näissä ajatuksissa Stonen silmään pisti kotoisalta vaikuttava pieni kahvila. Hän oli ajanut sen ohi joka päivä, mutta ei ollut oikeastaan kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota aikaisemmin. Hitaassa vauhdissa mies ehti harkita pienen hetken ja päätyi sitten kääntämään auton kahvilan vieressä sijaitsevaan vapaaseen parkkiruutuun. Miksipä hän ei aloittaisi kaupunkiin tutustumista tässä kahvilassa? Auto sammutettiin ja mukaan päätyivät auton avaimet, lompakko ja hetken harkinnan jälkeen myös puhelin. Kukaan tuskin enää soittelisi hänelle tänä iltana ainakaan Port Ruthista, mutta olihan siihen hyvä varautua.

Kahvilaan sisään päästyään mies päätyi tilaamaan suuren kupillisen mustaherukalla maustettua mustaa teetä ja alkoi etsiskellä pöytää. Hänen suosikkinsa olisi ollut tuo pienikokoinen pöytä lähellä ovea ja ikkunan vieressä, mutta sen äärellä istuivat jo kahviaan kaikessa rauhassa juovat, ilmeisesti ostoksilta tulleet nuoret neidit. Apea mieliala ja ikävä hyökyivät hetkeksi päälle, kun Stonen mieleen palasivat esikoisen kasvot kaksikkoa katsoessa ja mies laski kiireesti tarjottimensa lähimmän pöydän ääreen melkein kuin tuo tunne olisi voinut jotenkin pyyhkiä häneltä jalat alta. Ei se varmaan ollut mahdollista?
Raukeasti ja hieman häkeltyneesti huokaisten Stone istuutui alas, riisui harmaan puvuntakin penkin selkänojalle ja löysäsi solmiota. Hän oli pitänyt tänään lyhyen esitelmän palaverissa ja oli siksi pukeutunut tavallista siistimmin. Eihän hän mitään asiaa työssään vieroksunut, mutta kyllä näitä alkuaikojen kokoontumisia ja palavereita ja Tärkeitä tapaamisia silti odotti jo tässä vaiheessa loppuvaksi.
Näiden mukavuutta lisäävien toimien jälkeen mies katseli ympärilleen löytääkseen pöydästä sokeria, mutta havaitsi maustekorissa vain hammastikkuja ja pippuria. Tarpeellisia nekin, mutta eivät juurikaan teetä nauttiessaan. Viereisessä pöydässä istui hyvin pienikokoinen ja vaalea nainen, jonka puoleen kääntymistä Stone hieman arkaili syystä tai toisesta. Tämä kuitenkin söi paninia ja joi tuoksusta päätellen kahvia, joten ehkä tämä ei tarvitsisi sokeria? Ja hänhän palauttaisi sen toisaalta ihan pian.

Mies rykäisi matalasti herättääkseen toisen huomion.
"Pahoittelen häiriötä", hän aloitti ja hymyili naiselle ystävälliseen, anteeksipyytävään sävyyn.
"Tarvitsetteko te sokeria? En löytänyt sellaista minun pöydästäni."

_________________

Sinikuunlilja


Tunnen miten ärtymys taas velloo sisälläni kuin myrkyllinen meri. Ja mistä se taas tuli? Oloni oli vielä töissä ihan kohtalainen, vaikka kokoukset eivät nyt niin nautittavia olleetkaan. Niin, sitten jalkaan alkoi taas koskea. Sitten myöhästyin bussista.
Ja nyt tuntuu että tekisi mieli hakata pieniä veitsiä paniniin jota juuri nyt syön.
Voihan se olla jo tämä verensokerikin kun en ole ehtinyt syödä ja blaa blaa blaa.
Silti minun tekisi mieli raastaa punaisiksi lakatuilla kynsilläni kasvojani ja kiljua.
No, en tee sitä sentään.
Kunhan vain on vähän sellainen tunne.
Sellainen mukavan turha. Ja syyllisyys kiemurtelee sisuskaluissa siitä kun aikaa vain kuluu ja kuluu koska en ehtinyt bussiin ja tytär on yksin kotona. Kun minä nyt olin muutenkin niin paska äiti. Niin. Ja huono ihminen ja muutenkin epäonnistunut.

Liekö näytän ulospäinkin yhtä happamalta kun taas näytän. Kaivan laukkuani ja löydän sieltä särkylääkkeen. Jalka kipuili sen verran pahasti että ei tästä muuten mitään tulisi.
Hörppään pillerin kahvin mukana alas ja olen juuri nappaamassa paninin takaisin käsiini kun kuulen äänen. Ei, ei, ei, ei kai se puhu minulle....
Käännän katseeni äänen suuntaan hyvin turhautuneen oloisesti - mutta en voi estää silmiäni hieman laajenemasta yllättyneisyydestä. Valtavan kokoinen mies. Kohtelias tosin, mutta silti puolet minua isompi. Suorastaan jättiläinen..
Jään hetkeksi vain tuijottamaan toista ja sitten kurtistan kulmiani.
"Sokeria?" kysyn vähän häirityllä äänensävyllä ja vilkaisen pöytään. Oliko tässä sellaistakin..
Nappaan purkin käteeni ja ojennan sen miehelle enää katsomatta häneen sen tarkemmin. Johan oli tapaus. Miten kukaan pystyi olemaankaan noin luonnottoman kokoinen?
Nappaan lehden viereiseltä tuolilta ja alan lukemaan sitä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

_________________

Synoi


Vaalea nainen ei näyttänyt odottaneen hänen puhuvan ja kun tämä soi hänelle katseen, muuttui se ehkä jonkin verran... niin miksi? Yllättyneeksi? Stone ei osannut tulkita ilmettä, eikä jäänyt sitä miettimään mutta koetti sen sijaan hymyillä entistä pahoittelevammin siltä varalta että hän todella oli jotenkin häirinnyt toista. Eihän sitä voinut tietää ja sellaisesta saattoi kulmien kurtistuskin kieliä. Kurjaa jos hän nyt oli vaikkapa keskeyttänyt jonkin tärkeän ajatuksen tai muuten vain saanut mielenrauhan häiriintymään. Ihmisillä saattoi aivan hyvin olla vielä ajattelua vaativia asioita mielessään, kun he esimerkiksi töiden jälkeen istuivat alas omassa rauhassaan.
"Kiitoksia", hän tokaisi pienen nyökkäyksen kera ottaessaan ojennetun sokerin ja epäröi hetken ennen omaan pöytäänsä palaamista. Olisiko hänen pitänyt pyytää anteeksi häiriötä vielä uudestaan?

Lyhyen kohtaamisen myötä myös Stone kurtisteli kulmiaan palatessaan teekuppinsa ääreen, mutta sävy oli hieman erilainen. Hän oli hetken aikaa hieman huolestunut vieressä istuvan kanssaihmisen mielentilasta. Ehkä hänen olisi pitänyt vain sittenkin käydä pyytämässä sokeria tiskiltä? Sehän olisi ollut paljon loogisemmin ajateltu. Äskeinen ongelmalta tuntunut tilanne kuitenkin unohtui nopeasti, kun mies punaruskean pienen kulhon kantta nostaessaan havaitsi että tässäkään ei ollut sokeria kuin ehkä puoli teelusikkaa.
"Hmm", Stone hymisteli mietteliäästi ja katseli kupin pohjaa. Sokeria ei ilmestyisi sinne tällaisella tuijottelulla, mutta mitä tässä tilanteessa sitten kannattaisi tehdä? Hän oli lainannut kulhon viereisen pöydän vetäytyvän oloiselta naiselta, joten kulho oli palautettava mutta ei hän toisaalta halunnut juoda teetään ilman sokeria.

Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi näytti osoittautuvan vielä hieman kauempana seinustalla oleva pöytä. Ei ollut todennäköistä, että yhdestä pöydästä sokeri puuttui ja peräti kahdesta sokeri olisi loppunut. Mutta miten hän nyt toimisi tämän kulhon kanssa?
Mies vilkaisi naapuripöydässä istujaa nopeasti hiljaa ja mahdollisimman huomaamattomasti. Hetken päästä hän päätyi nousemaan ylös omalta penkiltään ja jostain syystä varoi tarkkaan, etteivät tuolin jalat raahautuisi lattiaa pitkin ja herättäisi pienikokoisen naisihmisen huomiota. Nopea ja hiljainen edestakainen matka pöydältä toiselle paljasti ainakin sen, että toisessa kulhossa todella oli sokeria. Stone lisäsi sokeria teehensä yhden kukkurallisen ja yhden puolikkaan teelusikallisen, jonka jälkeen siemaisi teetään. Se olisi ollut tällä hetkellä juuri sopivan lämmintä tällaisena talvisena iltapäivänä, mutta miten hän toimisi nyt pöydässään olevan kahden kulhon kanssa?

Teetä vielä kerran siemaistuaan mies päätyi kaatamaan puolet lähes täyden kulhon sisällöstä lainaamansa kulhoon ja nousemaan vielä kerran ylös. Taas hän päästi pienen rykäisyn ennen kuin laski sokerikulhon pöydälle.
"Kiitoksia lainasta", Stone hymähti ja katseli hetkisen päättämättömänä toisessa kädessään olevaa, toisaalta lainattua kippoa. Yhden arvioivan silmäyksen luotuaan hän päätti kuitenkin selittää, koska... Hänen lainaamansa kulho oli nyt täydempi ja painavampi, joten sopihan hänen selittää?
"Umm... Teidän kulhossanne ei ollut mitään, joten otin vapauden täyttää sitä hieman puolestanne. Tai eihän se kahvilan asiakkaille periaatteessa kuuluisi, mutta... nnoh, minä täytin sen. Kiitos lainasta ja anteeksi vielä, että häiritsin."
Hermostunut naurahdus säesti tätä suunniteltua pidempää selitystä.

[ Tulipas tästä outo ja hajanainen, mutta kun oli jotenkin hirmu kivaa kirjoittaa Stonella niin tämä venähti ;w; ]

_________________

Sinikuunlilja

[Kauheat pahoittelut kestosta. Ollut taas vähän ajatukset muualla.]

En saa keskityttyä lehden lukuun nyt ollenkaan. Olen jotenkin liian ärtynyt. Syön paninin nopeasti melkein kokonaan ja lautaselle jää vain pieni yksinäinen pala. Otsikoissa lukee kaikkea mahdollista auto-onnettomuudesta Fringesterissä, ensi viikon tarjouksista Ironien vaatekaupassa ja päivän säästä. Ajatukseni ovat kuitenkin aivan kaikkialla muualla enkä edes kiinnitä niihin paljon mitään huomiota. Rauhaton olo. Ärtynyt. Keskittymiskyvytön.
Pyörittelen lusikkaa kahvikupissa vaikka siinä ei edes ollut sokeria, maitoa eikä muutakaan sekoilteltavaa. Kunhan vain kilistelen lusikkaa kuppia vasten samalla kun lasittunut katseeni vaeltaa lehden sivuilta ikkunaan ja pimeyteen ulkona.

Herään hetkeksi ajatuksistani kaivaakseni puhelimeni laukusta. Mitä kello oikein oli.. Kyllähän tästä näkisi sen bussin saapumisen mutta tuon jalan kanssa saattaisi olla arvaamatonta lähteä liikkeelle vasta kun bussi olisi jo paikalla. Varmaan kompastuisin ja kaatuisin hankeen tai jotain. Ei olisi mikään ihme, ei mitenkään uutta.
Katson puhelinta ja painan näppäintä avatakseni näppäinlukon mutta mitään ei tapahdu. Näyttö on ihan pimeänä.
Akku on kai sitten tyhjentynyt.
"Samperi!" tuhahdan ja heitän puhelimen kädestäni takaisin laukun pohjalle.
Tunnen vielä miten rintaa puristaa kun mietin josko Nana on yrittänyt soittaa tai jotain.
Olen maailman paskin äiti.
Kamala ihminen.
Helvetin helvetti.

Hörppään kerran kahvista ja syön viimeisen palan paninista. Kai sitä tupakkaa edes oli vielä, jos sekin oli nyt loppu niin alkaisin ehkä huutaa. Kaivan takin taskuja ja vilkaisen askia. Kaksi jäljellä, sentään. Täytyisi käydä vielä hakemassa kaupasta lisää joko ennen kuin se bussi tulisi tai Sandsleyssä jostain kioskista.
Alan jälleen kilistellä kahviani sen juomisen sijaan ja käännän ärtyneesti lehden sivua vaikka edellisenkin aukeaman uutiset olivat menneet minulta ihan ohi.

Juuri kun vihdoin pääsen sen verran syvälle lukemiseen että muutama lause menee ihan perille astikin niin kuulen rykäisyn. Kohotan katsettani ja näen taas sen luonnottoman suuren miehen sokerikulhon kanssa.
Hän kiittää lainasta mutta en edes älyä hetkeäkään että kohteliaampi ihminen saattaisi vastatakin siihen jotain sellaista kuten vaikka ole hyvä. Tuijotan vain suurta miestä hieman pisteliäästi. Sitten hän selittää pitkät pätkät jotain sokerista joka menee kyllä armotta suurimmaksi osaksi toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Sitten hän vielä pyytää anteeksi häiritsemistään vähän naurahtaen ja vasta siinä vaiheessa tajuan herätä vähän ajatuksistani.
"Ei sinulla sattuisi olemaan tietoa paljonko kello on?" töksäytän yllättäen. Sulavaa ja kohteliasta, totta tosiaan. Tuijotan toista ihan lasittuneena, en sano mitään ja sitten tämä. No jaa, ei ole minun päiväni. Vilkaisen sitten kahviani joka on jo hieman jäähtynyt. Maistan pienen epävarman hörppäyksen, irvistän ja siirrän kahvin kahdella lakatulla kynnellä kauemmas itsestäni. Nyt ei kyllä tehnyt mieli enää tippaakaan kahvia. Kaipasin vain tupakkaa ja tietoa siitä paljonko kello oli koska tähän siunaaman kuppilaan ei oltu näköjään sellaista viitsitty investoida seinää koristamaan.

_________________

Synoi


Stone odotteli naisen vastaavan tai ainakin jotenkin osoittavan, että oli kuullut hänen sanansa eikä hän odotellut yllättävää vastausta kovin kauaa. Tuossa lyhyessä hetkessä hän kuitenkin ehti vielä tarkastelemaan tuota lyhyttä, varmaan suunnilleen hänen ikäluokkaansa kuuluvaa naista. Hän oli ollut sokeria lainatessaan huolestunut siitä, aiheuttaisiko hän häiriötä ja nyt kun hän tarkasteli tätä untuvahuiviin kääriytynyttä henkilöä, alkoi hän olla melko varma siitä että tätä oli helppoa häiritä. Nainen ei vaikuttanut hyväntuuliselta henkilöltä ja olikohan Stone alitajuisesti rekisteröinyt jonkinlaista sadattelua pöydästä vain hetki sitten? Ei mies uskonut, että hän tuntemattomana ja tässä vain hyvin lyhyen aikaa viettäneenä voisi yksin tämän pahan tuulen aiheuttaa, mutta olisihan hän kuitenkin voinut hakea sokeria tiskiltä.
Skotlantilainen oli juuri aikeissa pyydellä häiriötä taas kerran anteeksi ja palata omaan pöytäänsä hivenen vaivautuneena, kun nainen täräytti hänelle kysymyksen. Hämmennykseltään mies ei kyennyt heti vastaamaan vaan huomasi katsovansa syvän tummanruskeisiin silmiin vähän pidempään kuin oli tuntemattomalle ihmiselle soveliasta. Tai ainakin niin kauan hän katsoi, että ehti ymmärtämään silmien todella olevan tummanruskeat vaaleista hiuksista huolimatta.
"Umm, öh..?"
Sitten hän käänsi hitaasti katseen rannekelloon.
"Vähän yli kuusi."

Nopea silmäys tuntemattomaan sai hämmennyksen ja päälle jääneen vaivautuneisuuden kuitenkin syvenemään. Keskustassa kahvitteleva aikuinen ihminen ei varmaankaan tehnyt juuri mitään summittaisella tiedolla kellonajasta. Luultavasti naisihminen oli menossa töihin, odotteli bussia, oli aikeissa tavata täällä jonkun tai teki jotain muuta sellaista missä tarvittiin tarkempi kellonaika.
"Tarkoitin vartin yli", mies korjasi ja naurahti taas hermostuneesti. Koska nainen oli työntänyt kahvinsa kauemmaksi, Stone oletti että tämä oli kohta lähdössä ja kääntyi kiireesti oman pöytänsä puoleen vaikka tunsikin poistumisensa vähän kömpelöksi. Tällaisten jokaisen arkielämään kuuluvien pienten mokien aikaan ainakin mies itse tunsi olonsa hieman epävarmaksi teini-ikäiseksi joka oli vahingossa kutsunut opettajaa äidiksi. Toisaalta kyllä vaalean naisen olemuksellakin oli pakko olla jotain tekemistä asian kanssa. Oli helppo tuntea mokanneensa pahasti, jos möläytti jotain tosiasiassa vain lievästi hassua silminnähden ärtyneen ihmisen seurassa.

Tee oli ehtinyt hieman jäähtyä tuossa lyhyessä hetkessä, mutta kuppi oli vielä kuuma ja sen ympärille oli mukavaa kiertää sormet. Hitaasti, mutta varmasti äskeinen tilanne unohtui ja hetkisen päästä Stone jo naurahti omalle nolostukselleen huvittuneesti. Luultavasti kumpikaan heistä ei muistaisi hänen hämmennystään enää parin tunnin päästä ja tapaaminenkin katoaisi muistista muutamassa päivässä, joten tuskin oli syytä käydä tilannetta ja sanakäänteitä niin tarkkaan läpi.

_________________

Sinikuunlilja


Tämä kaapinkokoinen mies tuntuu hämmentyvän kysymyksestäni suunnattomia määriä. Se taisi tulla aika yllättäen, veikkaisin. Ilman että toinen kerkesi siihen yhtään valmistautua. Hän katsoo minua silmiin omasta mielestäni häiritsevän pitkään ja tunnen oloni aika epämukavaksi hänen katsoessaan. Sitten hän näyttää heräävän horroksestaan ja katsoo kelloaan. Vähän yli kuusi? Pieni irvistyksentapainen ilme käväisee kasvoillani. Bussi oli lähdössä vasta tasalta... Näinkö hitaasti aika kului?
Mies kerkeää tarkentaa ennen kuin alan sitä kyselemään. Vartin yli? No, aikaa oli vielä riittämiin ja kylmästä, pahasta kahvistani ei enää saanut mitään irti. Sama kai se olisi mennä tuohon pysäkille istumaan ja polttamaan toinen vaivaisista sätkistäni.
Katson hyvin hämmentyneesti kun mies sitten äkkiä katoaakin takaisin oman pöytänsä puoleen enää sanaakaan sanomatta. En itse älyä edes kiittää tai sanoa yhtään mitään, jään vain tuijottamaan hetkeksi miehen selkää kuin ymmärtämättömänä mitä juuri tapahtui.

Istun vielä hetken paikallani katse lasittuneena. Tuijotan lehteä edessäni mutta en lue sitä yhtään sen enempää kuin aiemminkaan. Lopulta nousen seisomaan niin että tuolin jalat kirskuvat lattiaa vasten. Taittelen lehden edessäni ja nakkaan sen pöydän kulmalle, yksinäisen kahvikupin viereen.
Heilautan päätäni jotta hiukset vähän kaikkoaisivat naaman edestä. Nappaan kiireisen oloisesti laukkuni tuolin selkänojalta ja vilkaisen sitä kummallista miestä vielä kerran. Sitten poistun paikalta, korot lattiaa vasten kopisten. Ovi kilahtaa vienosti perässäni ja heti ulos päästyäni kaivan laukustani miltei tyhjän tupakka-askin, sytytän toisen tupakoista ja vedän syvän henkäyksen savua keuhkoihini. Huokaisen syvään ja jään hetkeksi seisomaan pysäkin viereen vaikka siinä olisikin tyhjä penkki istuttavana.

Samaan aikaan kahvilassa paikallani nököttää puhelimeni, ruutu pimeänä, se jonka luulin kiukuspäissäni paiskanneeni takaisin laukkuuni.
Mutta enhän minä sitä tiedä.

_________________

Synoi

Lämpimässä kahvilassa lämpimän teekupin äärellä oli oikeastaan ilman seuraakin mukavaa istua, katsella ulkona taas hiljakseen laskeutuvaa lumisadetta ja pimenevää iltaa. Olisihan hän asunnollaan saanut teetä myös, mutta jotenkin hiljainen asunto tuntui toistaiseksi vain paikalta jossa hän kävi syömässä ja nukkumassa töiden lomassa. Miehellä oli paljon tuttuja tavaroita mukanaan, mutta ei koti sellaisesta tainnut muodostua? Ja ulkona avautui kauniista lumisateesta ja mukavanoloisesta merenrantakaupungista huolimatta ihan toinen maailma. Matkalla kotiin täytyisi ylittää koko Atlantin valtameri, joka sekin oli tainnut lopettaa laajenemisensa vasta muutama miljoona vuosi takaperin. Koti siis oli kaukana ja kaikesta mukavuudesta huolimatta ajatus alkoi hiljakseen taas konkretisoitua Stonen mielessä, kun hän vertaili ulkona tipahtelevaa lunta Skotlannin lumisateeseen ja ympärillä olevien ihmisten puheensorinaa kotipaikkansa kahviloiden puheeseen.

Naapuripöydän naisen äänekäs lähtö sai Stonen kääntämään hetkeksi katseensa tähän ja huomatessaan tämän vilkaisun, hänen olisi hetken tehnyt mieli vaikkapa toivottaa tälle hyvää päivänjatkoa. Vieraille ihmisille toivotettiin hyvää päivänjatkoa ihan liian harvoin ja hymyiltiin samoin! Ärtynyt, mutta luja olemus sai hänet kuitenkin arkailemaan tavallista enemmän. Ehkei toinen edes arvostaisi tänään sellaista arkista kohteliaisuutta, joten miksi häiritä toista enää enempää tälle illalle? Hymyn mies kuitenkin soi sokeria lainanneen tuntemattoman suuntaan siltä varalta että tämä sattuisi sen näkemään. Se saattaisi hyvällä tahdolla tuoda selvästi pahalla mielellä liikuskelevalle naiselle onnea loppuillaksi. Lisäksi hymy piristi hetkeksi omaa, kotiin kaipaavaa mieltä.
Pöytään jäänyt lehti kiinnitti Stonen huomion ja todettuaan että se varmaankin kuului kahvilan omaan varustukseen, hän nousi ylös ja käveli vielä kerran naapuripöydän ääreen. Kaikeksi onneksi hän jäi vilkaisemaan etusivua siihen pöydän vierelle, sillä muuten penkille jäänyt matkapuhelin olisi varmaankin jäänyt huomaamatta.

Myötätunnosta syntynyt säikähdys heräsi vatsanpohjassa ja sai raajat toimimaan tavattomalla nopeudella. Kyllä puhelin melko varmasti kuului vain hetki sitten poistuneelle naiselle joten hän saattaisi ehtiä vielä pelastamaan tilanteen jos olisi ripeä. Stone nappasi kännykän käteensä, harppasi oman pöytänsä luokse nappaamaan puvuntakkinsa ja kiiruhti sitten kohit uloskäyntiä. Tee jäisi jälleen juomatta, mutta olkoon nyt sitten. Kuten sanottu, hän ehtisi juomaan teetä asunnollaankin ja lueskelemaan vaikka jotain läpikotaisin tuttua romaania koti-ikävän karkoittamiseksi. Ulko-oven kilahduksen ylitse hän huudahti nopeat kiitokset kassan suuntaan ja toivoi, että henkilökunnalla ei heräisi turhan paljon kysymyksiä hänen pikaisesta poistumisestaan.

Helpotus oli suuri, kun mies erotti pienen hahmon bussipysäkin vieressä. Askeleitaan hieman hidastaen Stone kohotti puhelinta pitelevän kätensä ilmaan.
"Hei! Anteeksi, mutta te unohditte kännykkänne!"

_________________

Sinikuunlilja

Lunta alkaa taas sataa. Vilkaisen närkästyneenä taivaalle: en minä nyt välttämättä olisi tätäkään nyt tähän hätään kaivannut. Huokaisun mukana puhallan savut keuhkoistani vain ottaakseni saman tien uuden henkosen. Milloinkohan minulla oli viimeksi ollut ilta jota olisi voinut mainita mukavaksi taikka edes jotenkuten mukiinmeneväksi? Siitä taisi olla muutama tovi turhan paljon aikaa.
Pyyhkäisen tympääntyneesti lumihiutaleita untuvapuuhkastani ja korjaan hieman laukun olkahihnaa. Ympärillä on vain illan pimeys ja lumihankea joka puolella. Ei edes yhtään autoja, täydellisen autiota. Kuin olisi yksin koko tässä maailmassa, pienenä ja merkityksettömänä.

Katson tielle vaikka todellisuudessa katseeni ei kosketa mitään. Se vain pyyhkiytyy yli lumihiutaleiden ja aution kadun jonnekin tyhjyyteen. Ahdistuksiin ja murheisiin jotka tuntuvat olevan ikuisena taakkana.
Tumppaan tupakan vain ottaakseni saman tien sen viimeisenkin askista heti perään. Joutuisin kuitenkin käymään ostamassa uuden askin joten väliäkö sillä jos käytin viimeisenkin.
Otan sytyttimen taskustani ja olen juuri sytyttämässä sätkää kun kuulen oven kolahduksen; sen saman josta olin juuri tovi aikaisemmin poistunut ulos. Käännähdän vaistomaisesti katsomaan kuka oli poistunut kahvilasta ja näenkin sen äskeisen valtavan miehen hahmon. Kurtistan hieman kulmiani, hän tulee minua kohden. Sekunnin ajan mietin miksi, ennen kuin kuulen hänen huudahduksensa ja näen puhelimen hänen kourassaan. Unohdan sytyttää tupakan ja jätän vain sen sekä sytyttimen samaan käteen kun salamannopeasti avaan laukkuani ja kopeloin sen nopeasti läpi tarkistaakseni.. Ei puhelinta. Voi helkkari, tässä olisikin voinut käydä paskamaisesti kun se akkukin oli loppu.
Jään tuijottamaan typertyneenä kyseistä miestä, hieman yllättyneenä siitä että jotkut saattoivat jaksaa vaivaa olla ystävällisiä ja juosta tuolla tavalla perään. Minä en olisi niin varmaankaan tehnyt.

Ylläpidon huom.// Peli jatkuu tästä eteenpäin normaalisti!
Poissa
Avatar

Synoi

Leikki-ikäinen

  • Viestit: 55
  • Liittynyt: 23 Loka 2013, 12:09

Re: Kun valot syttyivät tyhjään teatteriin

Viesti14 Huhti 2014, 15:10

Nainen kävi laukkunsa läpi ripein liikkein ja tuli ilmeisesti samaan lopputulokseen kuin hän: kännykkä todella kuului kyseiselle henkilölle eikä hän ollut syyttä suotta juossut kahvilasta ulos ja seisoskellut nyt hölmön näköisenä lumisateessa tuulta ja lunta huonosti pitävässä kauluspaidassaan. Ikäväähän puhelimensa kadottaminen olisi ollut, mutta kun tässä kerta kävi näin hyvin niin ikävintä olisikin ollut varmaan juuri se turha reissu ja väistämättä hieman vaivaannuttava tilanne. Ei hyvästä tahdosta tarvinnut tietenkään nolostua, mutta kun tämä hienoihin untuvuun pukeutunut, lumisateessa oikein korostuneen vaalea nainen ei oikeastaan vaikuttanut siltä että häneltä haluaisi joutua pyytelemään anteeksi häiriötä ja juoksemaan sitten samanlaisella vauhdilla paikalta jonnekin muualle.
"Unohditte siis... Ajattelin vain... Hm, olkaa hyvä."
Stone aloitti kevyesti hengästyneenä lauseen jos toisenkin ja toisti uudelleen asiansa. Sitten hän ojensi puhelinta omistajalleen, joka puolestaan ei ollut vieläkään sanonut mitään.

Olipahan ollut ripeä pyrähdys ja vaikka matka oli ollut lyhyt, mies tosiaan huomasi hengästyneensä. Kahvilassa oli toki täytynyt ketterästi syöksähdellä penkkien välistä ja tehdä paljon asioita yhdessä pienessä hetkessä, joten ehkä se antaisi jotain anteeksi. Naisen totisuus ja hiljaisuus alkoi pitkien sekuntien aikana nopeasti hermostuttaa häntä, ja Stone päätyikin naurahtamaan hieman häkeltyneesti.
"Minun täytynee tosiaan palata pienen urheilun pariin lähiviikkoina siltä varalta, että palautan vastaisuudessakin hukkuneita tavaroita. Olisittehan te saattanut olla menossa täysin toiseen suuntaan ja kävellä kauemmaskin pysäkille ja mitenhän sitten olisin ehtinyt", mies jutusteli nopeasti tavoitellen rupattelevaa, kepeää äänensävyä ja hymyili puhuessaan, jottei hänen sanojaan sentään luultaisi ivallisiksi tai muuten epämukaviksi.
Samalla Stone kävi itsekin nopeasti puvuntakkinsa taskuja läpi, jottei vain itse olisi unohtanut kahvilaan mitään. Takki ainakin oli autossa, mutta ainakaan vielä häntä ei kamalasti paleltanut bussipysäkin kopin muodostaessa sen verran tuulensuojaa.
Mieczyslaw. Wolverine. Stone. Leonelle. Timotei.

Avatar © werucchi
Poissa
Avatar

kujakettu

Ylläpitäjä

  • Viestit: 846
  • Liittynyt: 19 Loka 2013, 12:46
  • Paikkakunta: Mli

Re: Kun valot syttyivät tyhjään teatteriin

Viesti14 Huhti 2014, 23:37

En takuulla vaikuta millään tavalla vähemmän töykeältä tuijottaessani miestä niin täydellisen hämmentyneenä pitkän tovin. Ei äännähdystäkään, olen vain jotenkin täysin lukossa. Valtavat lumihiutaleet iskeytyvät naamalleni kun tuijotan suuren miehen kasvoja, katse hitaasti puhelimeeni siirtyen.
Lopulta hän murtaa hiljaisuuden puhuen kesken jäävien lausein. Unohditte siis.. Ajattelin vain.. Hm, olkaa hyvä. Räpäytän silmiäni ja katson kun hän ojentaa puhelimen minua kohden.
Yskäisen hieman.
"Mm.. kiitos", saan lopulta pakotettua ulos suustani kun otan puhelimen vastaan. Olen edelleen jotenkin täydellisen hämmentynyt tilanteesta - olinko näin täysin unohtanut miltä ystävällisyys tuntui? Enkö todella enää muistanut millaista oli jos joku teki jotain ihan vain hyvää hyvyyttään?

En tajua sanoa mitään muuta ennen kuin mies sitten yllättäen naurahtaa. Kohotan kulmiani aavistuksen, mutta kun kuulen mitä hän sanoo, tunnen miten pieni hymy nykii suupieltäni.
"Niin.. Onnekasta siis se että olen hidas. Tai oikeastaan bussi on..", sanon vilkaisten sitten tyhjää katua.
"Ei se tule vielä pitkään aikaan", hymähdän.
Laitan sammuneen puhelimeni takin taskuun ja tajuan sitten pitäväni edelleen toisessa kädessäni tupakkaa ja sytytintä. Katson niitä jopa hieman hämmentyneenä.
"Poltatko?" kysyn sitten tupakkaa ojentaen. Jonkinlainen yritys kiitollisuuden osoituksesta, minä olin siinä niin huono. Paras kiittäminen mitä minulta kuitenkaan voisi odottaa - olihan kyseessä sentään vihoviimeinen rööki.
Poissa
Avatar

Synoi

Leikki-ikäinen

  • Viestit: 55
  • Liittynyt: 23 Loka 2013, 12:09

Re: Kun valot syttyivät tyhjään teatteriin

Viesti24 Huhti 2014, 20:28

Lopulta nainen kiittää hieman hämillisenä ja Stone nyökkää vielä vastaukseksi ihan yhtä hämillisenä, vaikka hän ei tiedäkään miksi tämä tuntui näin... hämillistyttävältä. Hämmentävältä. Vaikka eipä hän kai ollut varautunut solmioineen kaikkineen juoksemaan lumisateessa ja kun kyseessä vielä oli sama nainen, jolta hän oli lainannut sokeria joutuakseen vain ikään kuin salaa hiipimään pöydältä toiselle tarvitsemansa saadakseen. Olihan tämä hassu teehetki lopulta. Hyvinkin hassu, varsinkin ilman sitä teetä.
Ilmeisesti myös tähän asti vakava toinen osapuoli havaitsi tilanteessa jotain hassua jopa siinä määrin, että Stone oli havaitsevinaan pienen itsepintaisen hymynhäiveen. Mies tunsi pientä mukavaa tyytyväisyyttä siitä, että hänen rupattelunsa ei ollutkaan kaikunut kuuroille korville, vaan oli saanut tämän etäiseltä vaikuttavan paikallisen jopa hymyilemään.
"Hmm, voisiko se johtua lumisateesta? Bussin hitaus nimittäin", Stone hymähti vastaukseksi ja alkoi sitten pukea puvuntakkia takaisin päälleen äkillisen viiman iskettyä tällä kertaa toisesta suunnasta. Ei hän kauaa voisi viipyä, täällä oli kuitenkin kiistämättä yhä talvi. Takkia pukiessaan hän myös rekisteröi naisen yllättävän kysymyksen ja kädet pysähtyvät hetkeksi kaulukselle Stonen siirtäessä katseensa savukkeisiin ja sytyttimeen.
"Minä? En sentään", hän naurahti vastaukseksi, mutta vilkaistuaan toista nopeasti silmiin päätyi kiireen vilkkaa lisäämään jotain lieventävää, ettei sattuisi vahingossa kuulostamaan epäkohteliaalta.
"En polta, mutta kiitoksia kuitenkin."

Stone empi muutamien sekuntien ajanhöperöltä tuntuvan kysymyksensä äärellä, tarkkaili sivusilmällä untuvoihin pukeutunutta naisihmistä ja rypisteli mietteliäästi taskuunsa unohtunutta post-it-lappua. Ja yhtäkkiä, ihan hetken ajan, hän oli lähellä tarjoutua viemään toisen kotiinsa. Hänhän oli autolla ja jokin toisen pahantuulisuudessa näyttäytyi hänen silmäänsä enemmänkin nurin käännetyltä surullisuudelta. Vähän niin kuin lapsen märkä hanska jonka kääntää ympäri, koska kotimatkaa on vielä jäljellä ja toisen puolen pitäisi olla hieman parempi. Eikä se olekaan, vaan pikkutyttö saakin vain jonkinasteisen raivokohtauksen jossa kiljutaan kunnes jopa kärsivällisempi vanhempi unohtaa, että se nyt vain kuuluu elämään. Että joskus lapset alkavat äristä ja murista ja lopulta kirkua, koska lapsella ei oikein tiedä miten muuten saisi ihmiset käsittämään että nyt häntä harmittaa ja olisi erittäin toivottavaa, että joku tekisi jotain. Ja... noh, eihän se vain lapsiin pätenyt. Missään nimessä. Niin että tällaisia Stone mietti katsellessaan hiljaa vaaleaa, vaisua naista eikä tiennyt yhtään oliko hän oikeilla jäljillä vaiko ei.
Lopulta suurikokoinen skotti hymähti ajatuksilleen ja soi toiselle epävarman hymyn lopettaen ajatuskulkunsa.
"Tuota... Puhelimenne on nyt onnellisesti omistajallaan. Minä varmaan lähden kotiin päin", hän tokaisi ja tajusikin seisoneensa paikoillaan jo muutenkin hieman kauemmin, kuin puhelimen palauttaminen välttämättä vaati.
Mieczyslaw. Wolverine. Stone. Leonelle. Timotei.

Avatar © werucchi
Poissa
Avatar

kujakettu

Ylläpitäjä

  • Viestit: 846
  • Liittynyt: 19 Loka 2013, 12:46
  • Paikkakunta: Mli

Re: Kun valot syttyivät tyhjään teatteriin

Viesti21 Kesä 2015, 13:58

Sosialisointi ei tosiaan kuulunut vahvuuksiini. Mistä se sitten johtui, tiedä häntä, kivuista ja masennuksesta, kenties, mutta minua ei vain niin usein jaksanut hymyilyttää ja tunnuin tappavan keskustelut alkuunsa joko tahallani tai vahingossa. Enkä vain osannut jutella sujuvasti ja rennosti, en. Yleensä olin kylmä ja töykeä, tarkoitin sitä tai en. Kivut veivät voimia. Nytkin tunsin miten nilkkaani jomotti koko ajan mutta silti seisoin itsepäisesti koroillani inahtamattakaan.
Suurikokoinen, puhelintani palauttamaan rientänyt mies puhuu bussin hitaudesta, todeten voisko se johtua lumisateesta. Tummien silmieni katse eksyy tyhjää katua pitkin pimeää iltaa lyöviin lumisiutaleisiin jotka jatkuivat loputtomasti niin kauas kuin katse kantoi ja pimeys söi kaiken.
"Niin", sanon jotenkin hieman konemaisesti katse kaukaisuudessa.
Sitten ryhdistäydyn hieman ja irrotan katseeni takaisin mieheen.
"Vuoroja kulkee tähän aikaan muutenkin vähän", jatkan sitten etten olisi kuulostanut aivan niin jähmeältä.
"Ja koska akku on loppu niin en näe kelloa. Ei ole varaa myöhästyä tai Nana pettyy ihan lopullisesti minuun", sanon sitten koleasti, katsoen nyt katua jalkojeni edessä.

Mies kieltäytyy tarjoamastani tupakasta jota olen oikeastaan ihan kiitollinen. Siitä en juurikaan välitä että hänen äänensävynsä kuulostaa lähinnä siltä että kuinka edes kuvittelin moista -hän paikkailee sanojaan kohteliaamman oloiseksi ja sama se vaikkei korjaisikaan. Tupakka piti minut tolpillani päivät vaikka keuhkojani varmastikaan ei.
Nostan tupakan huulilleni ja sytytän sen pitäen kättäni suojana tuulta vastaan. Liekki tappelee vastaan mutta lopulta onneksi tupakka syttyy.

Poltan hiljaisuuden vallitessa, mies taitaa olla omissa ajatuksissaan. Tunnen miten valkeat hiutaleet kastelevat hiuksiani yhä enemmän ja enemmän ja miten jalkaa pakottaa aivan vietävästi. Harkitsen jo josko yrittäisin sanoa miehelle jotain mutta juuri kun pääsen tässä ajatuksessani loppuun, mies ilmoittaa lähtevänsä.
Puhallan savut keuhkoistani ja vilkaisen miestä.
"Toki", muuta en saa suustani vaikka yritänkin. Otan uudet savut, ja kun olen puhaltanut ne ulos, saan sentään puserrettua vielä yhden lauseen irti väsyneestä kehostani.
"Tiedätkö onko lähellä kioskia auki?"

//Vedän Irisin pelistä, palataan asiaan jos päätät jatkaa pelaamista! - kujakettu//

Paluu Muu Welldon

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron