Sasu
[Stonen ja Synoin jos tänne saisi. 8) Paikkana joku Welldonin kaduista.]
Kylmä viima heittää kaikki letistä karanneet suortuvat silmille ja yrittää kiemurrella sisään hihansuista, mutta kevättähän se vain tietää, kaikki tämä tuuli ja joka yö kirkkaiksi jäätyvät kadut. Varovasti sitä saa kulkea ettei kaadu, pihakin oli tänä aamuna varsin liukas, mutta eipä minulla parhaillaan mikään kiire olekaan, niin että mitä sitä turhia juoksentelemaan. Toimistotunnit ovat jo ohitse ja paperit pöydänkulmalla siistissä pinossa ainakin lähtiessä, joten enää ei tarvitsisi kuin hakea auto kunnanviraston pihalta. Tietysti olisin voinut töistä lähtiessäni ottaa sen mukaani ja ajaa johonkin parkkihalliin, mutta ei se olisi kävelymatkaa lyhentänyt kuin korttelin tai pari, ja ihan hyvin se auto oli viraston parkkipaikalla minulle varatussa ruudussa tähänkin asti pärjännyt. Tai jos olisin halunnut vielä vähemmän kävelyä, olisin voinut käydä lähikaupassa Sandsleyssä, eikä sekään mikään huono kauppa ollut, mutta sieltä ei aina saanut niin miellyttävän tuoreita vihanneksia ja iloisen värisiä ja suussa sulavia leivoksia kuin keskustasta.
Tällä kertaa tosin kankaisessa kauppakassissa ei ole leivoksia, vaan sen sijaan ainekset tandoorikanaan ja hedelmäsalaattiin. Siitä on aikaa, kun olen tehnyt viimeksi jotain intialaista ruokaa. Koska en ole muutamaan päivään oikein ehtinyt ulkoilla, päätin tänään tehdä pienen kävelylenkin ihan oikeita intialaisia elintarvikkeita myyvään liikkeeseen. Kauppaa pitävä intialaisrouva oli juuri niin herttainen kuin muistinkin, ja ohjeisti oikein avuliaasti, millaiset ainekset olisivat parhaita mahdollisia. Enköhän minä näistä onnistuisi jotain maittavaa loihtimaan jahka kotiin pääsisin.
Bussi huristaa ohi, mutta ei tästä nyt monen korttelin matka ole, turha minun olisi pysäkillä seisoskella odottamassa. Tuuli tosin tuntuu olevan vastainen ihan riippumatta suunnasta johon kävelen, mutta niinhän se vähän tuppaa kaupungissa tekemään, ja minulla on kaulassa lämmin tummanvioletti kaulahuivi ja kädessä hyvät sormikkaat joista viima ei ihan niin vain pääsekään lävitse. Ja aurinkokin paistaa vielä niin nätisti, jopa sellaisesta kulmasta ettei osu suoraan silmiin. Talvisaappaiden korot kopisevat katuun iloisen reippaassa tahdissa.
Synoi
[ Täältä tullaan~ ]
Keväinen, silti edelleen kylmä viima nipisteli kasvoilla siitä huolimatta että katua pitkin etenevä mies oli siltä hyvin suojautunut villakangastakin, nahkahansikkaiden ja nuoremmalta tyttäreltään lahjaksi saamansa, itsekudotun villahuivin suojiin. Hän oli aina ollut ulkoilmaihmisiä ja viihtyi kyllä tavallisesti ulkosalla vähän viileämmälläkin säällä, ja oli sitä paitsi tiennyt kanadalaiseen merenrantakaupunkiin muuttaessaan että ilma ei tulisi aina olemaan lämmin ja hymyilevä. Eikä Stone toki pahalla päällä ollut ollenkaan, mutta askeleet olivat epävarmat ja katse pälyili hermostuneena, eikä kasvoja vasten puskeva kylmä tuuli kyllä ainakaan helpottanut tilannetta. Se tuntui kulkevan pään läpi, palelsi korvia, puhalsi ajatukset pois. Puhalsi pois muistikuvat osoitteesta, jonka hän oli juuri kotona puhelinluettelosta katsonut.
Eli ei ilmassa sinällään mitään, mutta Stone epäili eksyneensä ja silloin kun on eksynyt, jokainen säätila tuntuu hieman siltä että mieluummin olisi jo määränpäässään. Hän oli matkalla työnantajafirman konttoriin täällä Snowfinchissä ja olikin melko kiitollinen siitä, että hänelle oli tällainen mahdollisuus annettu. Salkussaan miehellä oli muutamia työhönsä liittyviä papereita, jotka hänen olisi ollut muussa tapauksessa pakko lähteä viemään Port Ruthiin vaikka päivä oli muuten auki. Ja tälle päivälle hän oli sopinut jo muuta ihan itsensä kanssa: mukana oli paperin ja pikkutavaroiden kuljetukseen käyvän työlaukun lisäksi urheilukassi. Hän oli keskustassa kahvilla käydessään löytänyt kuntosalin ja työpaikalta kustannettaisiin kuntosalikortti kolmeksi kuukaudeksi, joten tottahan toki.
Nyt vain tuntui hieman siltä, että Snowfinchissa pysyminen Port Ruthin sijaan vei itseasiassa enemmän aikaa sillä tämä kaupunki hänelle edelleen itseasiassa tuntemattomampi kuin eteläinen naapuri. Eikä aikaa oikein olisi ollut haahuiltavaksi asti, sillä konttori johon hän oli matkalla olisi auki enää tunnin.
Hetkeksi mies pysähtyi ja veti huivia paremmin kasvojensa suojaksi harmitellen mielessään sitä, ettei ollut tajunnut kirjoittaa osoitetta ylös. Hän kyllä muisti sen, joten lappu sinällään oli turha tähän hätään mutta jotenkin sellaiseen turvautuminen olisi tuntunut varmemmalta. Ja saattoihan hän toki muistaa väärinkin, ei kai sitäkään koskaan tiennyt.Stone olisi ollut valmis kysymään neuvoa, mutta toistaiseksi ainoa samaa puolta kulkenut vastaantulija oli viitannut hänen suuntaansa hieman torjuvasti puhelin korvalla nähdessään hänen lähestyvän. Kiire ilmeisesti ja ymmärsi kai sen, vaikka vähän kurjalta tuntuikin. Nyt katua pitkin näytti taas lähestyvän joku hänen tulosuunnastaan, mutta Stone ei uskaltautunut kääntymään suoraan tätä ilmeisesti naisen siluetin omaavaa henkilöä kohti. Tällä kertaa hän odottaisi sen aikaa, että ehtisi arvioimaan kuinka kiire toisella olisi. Epäkohteliaisuus ei ollut hyvä edes silloin, kun on kiireinen ja eksynyt vieraassa kaupungissa, joten mies jäi odottelemaan jalkakäytävän reunalle.
Sasu
Ei täällä näytä pahemmin olevan ihmisiä liikkeellä, tai jos onkin, kaikki kävelevät kadun toista puolta tai kulkevat autolla tai bussilla. No, enemmän tilaa minulle ja kauppakassilleni, ei tarvinnut pelätä vahingossa huitasevansa jotakuta huono-onnista ohikulkijaa.
Ja kyllä täällä joku sentään kulkee samaa kadunpuolta, tai oikeastaan näyttää tällä hetkellä pysähtyvän kadunreunaan. Kohteliaasti siirryn kävelemään toiseen reunaan katua, ettei pysähtynyt mies nyt olettaisi, että aion muitta mutkitta marssia hänen ylitseen. Mitä lähemmäksi kopistelen, sitä enemmän alan kuitenkin kiinnittää huomiota harteikkaaseen mieheen. Hän ei näytä siltä, että olisi pysähtynyt esimerkiksi odottelemaan bussia tai jotain sen sellaista - bussipysäkkiäkään ei hänen edessään näy. Sen sijaan hänen pysähtymisensä ja olemuksensa muutenkin näyttää hieman epäröivältä. Hidastan askeleitani hieman, kopina muuttuu aavistuksen pehmeämmäksi. Mietin hetken, pitäisikö minun vain reippaasti marssia kysymään mieheltä jotain hänen epäröivästä olemuksestaan, mutta hylkään ajatuksen. Harmillisen usein ihmiset tuppasivat pelästymään, jos sillä lailla vain meni ja kysyi jotain ihan ventovieraalta. Eikä se välttämättä minun asiani ollut ollenkaan, ehkä mies halusi epäröidä ihan kaikessa rauhassa ilman, että kaiken maailman ohikulkevat hössöttävät naishenkilöt tulivat kyselemään että mitäs nyt. Niin että en mene häiritsemään miestä, mutta en myöskään nopeuta askeliani.
Jos mies katsoo minuun päin, minä olen kyllä valmis katsomaan takaisin ystävällisesti ja uteliaastikin. Kanadalaiset eivät oikein pitäneet tapanaan puhua tuntemattomille, mutta minusta se oli välillä vähän hölmöä, ja oikeastaan säälikin. Metrossakin vain seisottiin hiljaa: jos siellä seisoi äiti pieni lapsi sylissään, ja joku näki tyhjän paikan, useimmiten tämä joku vain pysyi tuppisuuna ja osoitti kohteliaisuutta korkeintaan olemalla menemättä istumaan. Ranskassa vieraillessani oli ihan normaalia kysyä, halusiko lapsen kanssa matkustava äiti paikan, ja jos kävikin niin, että tämä oli jäämässä jo seuraavalla pysäkillä eikä halunnut istua, niin sittenhän paikalle saattoi ihan hyvin istua itse. Ei metro täällä monesti kovin ruuhkainen ollutkaan, mutta on se silti vähän hassua, jos täydessä metrossa on tyhjä paikka ja kaikki vain seisovat hiljaa. Toki maassa maan tavalla, ja olihan täälläkin niitä, jotka eivät pistäneet pahakseen pientä juttuhetkeä tuntemattoman kanssa. Minusta ainakin oli ihan hauskaa puhua ihan uusien ihmisten kanssa, ja harvoin minulla oli mitään sitäkään vastaan, että minut pysäytettiin kadulla. Pientä vaihtelua, ja kotona ei kuitenkaan olisi ketään, kenen kanssa puhua, ellen sitten kutsuisi vaikka Lleaa kylään.
Synoi
Stone seisoi kadunreunassa ja odotti lähestyvää henkilöä kärsivällisesti, oikoen välillä huiviaan vastustamaan tuulta. Samalla hän yritti katsomatta arvioida, voisiko hän kysyä reittiä juuri tältä tuntemattomalta persoonalta. Kenkien kopina kuulosti hidastuvan lähestyessään, mutta saattoihan sitä kuvitella epävarmassa tilanteessaan kaikenlaista? Ja nimenomaan kyse oli epävarmasta, ei vielä epätoivoisesta tilanteesta. Hän oli kyllä oikeassa suunnassa ja oikea katukaan ei voinut olla hirveän kaukana täältä, joten avun pyytäminen ei olisi tällä aikamäärällä vielä aivan välttämätöntä. Niin että ei, tilanne ei ollut epätoivoinen. Mutta toisaalta nainen ei vaikuttanut niinkään kiireiseltä kuin... päättäväiseltä ehkäpä? Sitä paitsi tällä oli kädessään kauppakassi eli hän oli ehkä matkalla kotiin? Kotiin saattoi palata kymmenen minuuttia myöhemmin kuin oli suunnitellut, kun taas hänen lyhyt pistäytymisensä konttorilla menisi myttyyn jos hän ei olisi oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Niin että hän oli kiireinen ja jos joku toinen ei luultavasti ollut, niin voisihan hän kysyä varovaisesti?
Stone käännähti ympäri ja havaitsi vaalean naisen jatkaneen matkaansa jo hieman hänen ohitseen. Se oli saada hänet antamaan periksi ja uusi käännähdys vei hänet taas pois päin ohikulkijasta. Sitten hän kuitenkin palautti mieleen vaimon sanat siitä, ettei aikuinen ihminen voinut ainakaan hölmöyttään myöhästellä töistä. Sanat oli kyllä suunnattu jollekin toiselle, koska ei hänellä ollut tapana olla myöhässä. Yleensä hän tiesi tarkalleen miten toimia ehtiäkseen sovittuun paikkaan ajoissa, mutta nyt hän olikin vieraassa kaupungissa. Ja mistä muusta kuin hölmöydestä kertoisi se että hän oli myöhästynyt, koska ei ollut kehdannut kysyä neuvoa?
"Tuota...", Stone aloitti, mutta tajusi pian ettei nainen varmaankaan kuulisi hänen ääntään jos hän tällä tavalla jäisi aloilleen pohtimaan. Muutamalla hölkkäaskeleella hän kiri toista kiinni ja kokeili uudelleen.
"Tuota noin, anteeksi? Olisiko teillä aikaa... auttaa minua hieman? Taidan olla eksynyt suunnasta ja minulla on pieni kiire..."
Sasu
Ehdin jo mennä miehen ohitse ja henkisesti kohauttaa olkiani, ei hänellä sitten varmaan mitään asiaa ollutkaan, minulle ainakaan - mutta sitten hän kiiruhtaakin perääni, ja pysähdyn kuuntelemaan mitä miehellä on sanottavanaan. Vaihdan kauppakassin kädestä toiseen ja kallistan päätäni kuunnellessani. Vai että on mies kuitenkin eksynyt?
"Voi mutta tottahan toki! Minulla ei ole kiire laisinkaan", vastaan iloisesti ja hymyilen pirteästi. Joudun kallistamaan päätäni vähän takakenoon katsoakseni miehen kasvoja. Onpa hän pitkä, ehdin miettiä, tai sitten minä olen vain lyhyt, tai ehkä me molemmat olemme ihan sopivan pituisia ja sillä ei ole mitään väliä, koska neuvoahan minulta on kysytty eikä mitään pituusanalyysia.
"Minne päin mahdatte olla menossa?" tiedustelen mieheltä. Onkohan hänellä kovakin kiire, tai onkohan hänen päämääränsä kaukana? En ole ihan varma, kuinka hyvin osaisin hänet neuvoa oikeaan bussiin, jos hänen pitäisi kauaskin päästä. Siitä on jonkin verran aikaa, kun olen kulkenut bussilla, eikä suurin osa linjojen numeroista sano minulle yhtään mitään. On minulla kuitenkin auto, joten voisinhan minä kyydinkin tarjota, jos tarvetta olisi. Kuten sanottua, ei minulla ole kiire mihinkään, ja olisihan se nyt varsin harmillista, jos mies myöhästyisi sieltä minne ikinä onkaan menossa sen takia, että minä ajaisin suoraan kotiin sen sijaan että tekisin pienen kiertolenkin matkallani. Se voisi tosin olla asia erikseen, jos mies haluaisikin vallan toiseen kaupunkiin, mutta ei kai hän siinä tapauksessa jalkaisin olisi liikkeellä. Paitsi ehkä rautatieasemalle mennessään, ja sinne taas voisin hänet ihan hyvin viedä, jos tilanne sitä vaatisi. Tai ehkä hänen päämääränsä olisikin ihan kävelyetäisyyden päässä, jolloin on onni, että ainakin luulisin tuntevani kunnanviraston tienoot sen verran hyvin, että minusta olisi miehelle apua. On ihan mahdollista, että hän tietää tarkan osoitteenkin, johon on menossa, mutta ei sellaisesta ole suuremmin apua siinä vaiheessa, jos ei ole karttaa mukana ja kaikki näkyvillä olevat katukyltit näyttävät ihan vääriä nimiä.
Synoi
Hermostus ja pelko toisen häiritsemisestä pyyhkiytyi tiehensä naisen ilmoittaessa iloiseen sävyyn, ettei hän ollut ollenkaan kiireinen. Stone vastasi tämän hymyyn vielä hieman pahoittelevasti, muttei alkanut pyytämään anteeksi enää toista kertaa kun toinen noin reiluna hänelle vastasi.
"Tuota noin... Minun pitäisi viedä muutamia papereita Lafler Constructionin konttorille, sattuisitteko tietämään missä se on? Kyseessä on rakennusfirma", Stone esitti ongelmansa ja tajusi sitten ainakin sen, ettei kyseistä firmaa ehkä voisi tietää nimeltä, jos ei ollut rakennusalalla. Tai siis kuka rakennusfirmoista muuten kuuli tai oli niin kiinnostunut, että muistaisi ne nimeltä vaikka kuulisikin?
Toisaalta kokeilemisesta ei rangaistaisi ja olihan hän saattanut törmätä vahingossa vaikkapa insinöörikollegaansa tai arkkitehtiin. Tai miksikäs ei rakentajaankin, ei sukupuolella ollut nykyään juuri mitään tekemistä ammatinvalinnan kanssa.
Hetkisen Stone mietti vielä mitä muuta hänen kannattaisi toiselle kertoa ja tajusi sitten että paikalliselle osoitteet ja kadun numet luultavasti sanoisivat enemmän, kuin pelkkä yrityksen nimi. Miehen ilme muuttui hieman hämilliseksi ja tämän suusta karkasi nolostunut naurahdus.
"Hetkinen", hän hymähti ja alkoi kaivaa salkustaan muistilappua johon oli kirjoittanut osoitteen siltä varalta että unohtaisi sen. Niinhän ei ollut käynyt, mutta luultavasti ranskalaisperäisen kadun nimi tuntui jotenkin turvallisemmalta ilmoittaa näin.
Keltainen lappu löytyi helposti pienen kansion kannesta ja Stone ojensi sitä naiselle.
"Osoite on tässä. Minä kyllä katsoin reitin ennakkoon, mutta olen saattanut kääntyä jostain väärään suuntaan."
Tai kävellä ohi... Sepäs olisikin huvittava tilanne, kun nainen osoittaisi muutamien metrien päässä olevaa risteystä ja ilmoittaisi yrityksen löytyvän juuri tuolta risteävältä kadulta.