Kun nyt tavataan, typerää olla pahoillaan

[kujakettu]

Synoi Lähetetty: 01. Tammi 2012 20:04

[ NPC-hahmo Shaynen asunto Dockstonissa. Felcia tuokoon Amyn~ ...vai toisinpäin? ]

Päivä oli sangen tyypillinen ollakseen rannikkoalueen talvi: taivas räivi lunta niskaan luotisateena ja tuuli oli jumalaton, kuten tässä osassa kaupunkia aina. Sen sijaan asiakkaan asunto oli lämmin, piano ei hyvin pidettynä kaivannut mitään sen suurempaa operointia, vaikka viimeisimmästä virityskerrasta olikin aikaa ja asiakaskaan ei ollut turhan hankala. Tällaisina päivinä olin mielelläni asiakaskäynnillä tekemässä työtäni vaikka kolmattakin tuntia.

Oven oli avannut minulle vähän yli tunti sitten vaaleahiuksinen tyttö, joka oli vaikuttanut ehkä hieman ujolta. Se sopi minulle mainiosti, sillä sellaiset henkilöt harvemmin tukkivat väkisin seuraan neuvomaan ja puhumaan puuta heinää. Kahviakin hän oli tainnut tarjota silkkaa kohteliaisuuttaan ja minä olin kohteliaasti kieltäytynyt, koska en periaatteideni mukaisesti halunnut jäädä asiakkaan jalkoihin pyörimään yhtään pidemmäksi ajaksi, kuin oli pakko. Eikä hän alkanut inttämään. Tällaiset asiakkaat olivat aivan liian harvassa.

Laskin sormeni koskettimelle toisensa perään ja sain onnitella itseäni onnistuneesta virityksestä. Suljin pianon kannen ja asettelin työkalut niille varta vasten hankittuun salkkuun, napsautin salkun kiinni ja nostin sen sohvan viereen takkini seuraksi. Pesin käteni ennen töihin ryhtymistä, mutta mielelläni tein sen myös työni jälkeen. Joskus oli kylläkin paljon parempi idea vain päästä mahdollisimman pian pois asiakkaan ulottuvilta, mutta tämä muistaakseni Shayne nimeä kantava tyttö ei oikeastaan aiheuttanut hylkimisreaktiota. Kävelin kohti keittiötä irrotellen kielen kantojani.
"Mikäli ette pahastu, pesisin mielelläni käteni. Voitte myös käydä kokeilemassa miten se soi, voin vielä tehdä muutoksia jos tarve vaatii", ehdin tokaista keittiöön päästyäni ja vilkaisin pöydän ääressä istuvaan tyttöön.
Hän vain ei istunut yksin.

_________________

Sinikuunlilja

[Täältä joku tuo jonkun.. jonnekin.. XD Sori tää on ihan kamalan tökkivää tekstiä, oon nyt ihan ruosteessa ihmisillä pelaamisen suhteen 8'DD]

FELCIA HAYES

Olin jokin aika sitten tullut Shaynen luokse visiitille, juomaan kupposen kahvia ja jutustelemaan muuten vain niitä näitä. En ehkä yleisestiottaen ollut hirveä kohteliaisuuskäyntien tai muidenkaan vastaavien harrastaja, mutta halusin oikeastaan oppia tuntemaan Shaynenkin vähän vielä paremmin. Olimme jo viimeiset pari kuukautta harrastaneet tällaisia satunnaisia kahvillakäyntejä, koska noh, liekö me molemmat olimme vähän tylsämielisiä seurankaipuisia olentoja jotka kaipasivat vaihtelua normaaliin. Shaynellakin kyllä oli ystäviä, ja koin nykyään itsekin lukeutuvani heihin, mutta olihan tyttö vähän ujommanpuoleinen tapaus joten tässä oli kulunut jonkun aikaa ennen kuin juttu oli kunnolla alkanut luistaa. Tomin ja Oliverin kanssa olin muutenkin jo ylimpiä ystävyksiä, miksen siis Shaynenkin, minusta oli mukavinta tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta työntekijöiden ja itseni välillä, jolloin ilmapiiri oli rennompaa ja työ mielekkäämpää.

Nostan juuri kahvikupin huulilleni samalla kun kuuntelen mitä tytöllä on sydämensä päällä hieman epäonnistuneesta kohtaamisesta veljensä kanssa, kun kuulen äänen. Varmaankin se pianonvirittäjä mistä Shayne oli kertonut, hän oli varsin innokas pianonsoittaja ja soittanut jo pitkälti yli kymmenen vuotta.
Mutta kun vilkaisen keittiön ovensuuhun missä tämä pianonvirittäjä on puhumassa, ilmeeni muuttuu varmasti silminnähden hämmästyneeksi.
"Kobaumi?" kysäisen vahingossa hieman hämääntyneesti, samalla kun Shayne neuvoo tälle miehelle missä kylpyhuone sijaitsee ja on innoissaan nousemassa pöydästä testaamaan pianoaan.

_________________

Synoi

Saatan ehkä ehtiä kuulla asiakkaani ohjeistuksen ja jopa sisäistää sen, mutta asia kyllä painui hyvin tehokkaasti taka-alalle kun osasin yhdistää äänen ja kasvot oikeaan aikaan ja paikkaan menneisyydessä. Sen irlantilaisen pubin omistaja, Felcia Hayes istuskeli asiakkaani keittiön pöydän ääressä. Kahvikuppi kädessään ja vähintään yhtä hämmästyneenä kuin minäkin. Tipautti nimeni täysin oikein eli taisi muistaa minut.

Olisi jättänyt muistamatta niin minäkin olisin voinut. Mikäli en täysin väärässä ollut, viimeinen vierailuni The Irish Foxissa ei ollut päättynyt ihan suunnitelmien mukaan ja sellaisen jälkeen, jos koskaan seuraavaan aamuun herääminen tuntuu mitä kamalimmalta. Ei siksi, että päähän sattui ja kuvotus velloi vatsassa koko päivän. Se oli vain krapula. Mutta illan loppu minua lähinnä häiritsi siitä huolimatta, että paikalle saapunut pitkätukkainen kanssaeläjä oli hivenen ärsyttävä näin selvin päinkin muistellessa.
Jos minä unohtaisin koko asian, ehkäpä neiti Hayes kykenisi samaan?

Käännähdin olohuonetta kohti vaalean tytön perään aikeissa kysyä uudelleen kylpyhuoneen suuntaa, mutta päädynkin vielä punapäähän vilkaistuani ennemmin lähteä suunnilleen oikeaan suuntaan, kuin jäädä hänen silmiensä alle.
Etsintöjä ei vaadittu valtavasti, asunto kun ei taitanut olla juuri omaani suurempi. Pestessäni nopeasti käsiäni kuulin pianon soivan olohuoneessa kertoen työni tulokset nyt myös asiakkaalle. Ja itseasiassa myös tämän vieraalle. Se ei tuntunut ollenkaan mieltä hivelevältä ajatukselta ja kävelinkin kädet kuivattuani äskeistä varautuneempana Felcian ohitse. Jos asiakas olisi tyytyväinen, jättäisin tilinumeroni, ottaisin tavarani ja poistuisin mahdollisimman äkkiä.

_________________

Sinikuunlilja

Shayne lähtee olohuoneeseen innostaan kiireisenä, pitkät ja kapeat jalat vain vilahtavat ja katoavat keittiön ovensuusta tiehensä. En tiedä olisinko normaalisti noussut paikaltani, kulkenut hänen perässään kuuntelemaan miten piano soi. Nyt kuitenkin jotenkin tämä pelkkä sattumien kauppa on saanut minut jäätymään paikoilleni, kahvikuppinikin jää vain hetkeksi käsiini jopa hieman uhkaavasti kallellaan, ennen kuin virkoan hämmästyksestäni sen verran että lasken kupin alas pöydälle hiljaa kalahtaen.

Punahiuksinen mies katoaa sanaakaan sanomatta ovensuusta, ilmeisestikin pesemään kätensä, kuten hän oli tainnut todeta äsken. Minä häilyn kahden vaiheilla - pitäisikö minun liikkua tästä johonkin suuntaan, joko sinne olohuoneeseen Shaynen perässä vai kenties mennä rähjäämään toiselle asiattomasta käyttäytymisestään silloin taannoin... Mutta olisiko siinäkään mitään järkeä? Okei, se oli ollut helvetillinen työpäiväksi - vaatteet oluessa ja sitten vielä se kun se tummanpuhuva mies oli saapunut paikalle - mutta ei ehkä olisi asiallista ryhtyä huutamaan toiselle ystävän talossa, ystävän, joka ei todellakaan edes ollut tietoinen siitä että tunsin tämän hänen pianonvirittäjänsä entuudestaan.
Huokaisen hieman tätä elämisen satunnaista vaikeutta ja pyyhkäisen punaisia haituvia silmieni tieltä. Oli tämäkin, olisi voinut luulla että tämä kaupunki olisi ollut kyllin iso etten olisi törmännyt kananaivoisiin asiakkaisiin silloin kun olin toisella puolen kaupunkia kyläilemässä.

Vilkaisen vielä kahvin rippeitä kuppini pohjalla hieman arvioiden, samalla kun Shayne huhuilee olohuoneesta josko minäkin haluaisin kuulla miten hyvin hänen pianonsa nyt soi. Tokkopa minä olen intohimoiselta pianonsoittajalta kieltämään hänen haluaan innokkaana esitellä toimivaa pianoaan ja hyviä taitojaan - hän oli muutenkin joskus turhan ujo tapaus, joten oli piristävää nähdä että soittaminen oli sellainen asia missä hän oli mielellään esillä. Ymmärtääkseni hän halusi kuollakseen vielä joskus päästä esiintymäänkin jossain. Ja niillä lahjoilla en itse asiassa yhtään epäillyt sitä mahdollisuutta.
"Hetki vain", saan sanotuksi, samalla kun nousen pöydästä ja siirrän tuolin siististi pöydän alle. Muistan kahvin, ja kohotan sitten vielä kupin huulilleni hörpäten sen nopeasti tyhjäksi. Kylmänä kahvi ei maistuisi kuitenkaan, ja minunkin olisi pian jo aika mennä, asioita oli hoidettavana jälleen kerran vähän liiaksikin. Ja kissaparkakin oli joskus niin huomionkipeä että maukuisi varmaan keuhkonsa tyhjiksi jos olisin vielä montaa tuntia poissa ja odotuttaisin toisen ruoka-aikaa. Olihan sillä kuivamuonaa tarjolla, mutta eihän se minun pikku diivalleni oikein kelvannut.

Niin lähden olohuoneeseen, vilkaisten kuitenkin matkalla terävästi kylpyhuoneen suuntaan mistä veden hiljainen kohina kuului.

_________________

Synoi

"Olette lahjakas", kuulin ääneni tokaisevan asiakkaalleni olohuoneeseen päästyäni ja sen tajutessani olisin syystä tai toisesta halunnut potkaista itseäni nilkkaan. Ehkä kehuissa ei ollut mitään pahaa ja se oli sitä paitsi ihan totta, kun hän oli noinkin nuori mutta normaalisti olisin jättänyt tuon sanomatta. Se oli tämän baarin omistajan syytä, aloin hermostua ja hermostuneena aloin hölistä. Tuuri minulla oli käynyt vain asiakkaan suhteen. Vähemmän hiljainen, harmillisen yleinen ihmistyyppi olisi arvatenkin repinyt aiheesta keskustelua vaikka väkisin, soittanut vähän lisää, kertonut menneisyydestään ja tarjonnut kahvia. Mutta tyttö onneksi kuului vain kiittävän hiljaa ja saattoi punastuakin. Hymähdin, otin pakatun salkkuni lattialta ja heitin takin käsivarrelleni vilkuillen punapäistä naista hivenen hermostuneena.
En oikein ymmärtänyt miten tällaiset kohtaamiset ovat mahdollisia. Totta, Snowfinch ei lopultakaan ollut mikään Kanadan suurin kaupunki ja toisinaan maailmakin tuntui kiusallisen pieneltä ja ahtaalta. Totta, työni oli asiakaspalvelua joten kohtasin ihmisiä. Totta, piano ei ollut mikään hirvittävän harvinainen soitin eri kotitalouksissa. Mutta... miksi minä? Miksi hän?

Vasta kun vaaleaverikkö nousi seisomaan, huomasin tarkkailleeni neiti Hayesia ehkä liian pitkään kulmat turhautuneessa kurtussa.
"Taisitte antaa minulle tilinumeronne aikaisemmin?", hän tiedusteli pienesti hymyillen.
"...kyllä", kiirehdin nyökkäämään ja vedin takin päälleni tehden näin ollen lähtöä. Helvetti, nyt hän piti minua hajamielisenä. Vajaamielisenä. Ja todennäköisesti ärtyneenä, mitä olinkin.

Vilkaisin vielä nopeasti punapäähän kätellessäni vielä nopeasti kättään ensin tarjonnutta asiakasta ja kävelin sitten eteiseen valmiina lähtöön.
"Ja paljon kiitoksia!", tyttö huikkasi vielä perääni.
"Ei kestä kiittää", hymähdin automaattisesti, hänen kiitoksensa merkitystä pahemmin ajattelematta ja suljin oven perässäni.
Näinhän siitä selvittiin.

[ ....en pidä tästä räpellyksestä ollenkaan... nnoh, kelvatkoot ._. ]

_________________

Sinikuunlilja

Olohuoneessa kuuntelen Shaynen soittoa pieni hymy huulillani; hän tosiaankin oli todella lahjakas. Kun otti vielä huomioon sen miten nuori hän oli, olisin voinut jopa väittää melkein olevani kade.
"Olisipa minullakin tuollaiset lahjat", totean vähän naurahtaen hänelle, ja hän hymähtää huvittuneesti ja pudistaa vähän arasti päätään.
"En minä nyt niin kummoinen ole...", kuulen vaisun, vähättelevän vastauksen. Kohotan kulmiani, vaatimaton hän ainakin oli. No, mukavampaa se oli tietysti kuin sellaiset kusipäiset itseään täynnä olevat ihmiset, mutta toivottavasti hän arvosti silti taitoaan.

Kun kuulen askelet, käännän vaistomaisesti katsettani tulijan suuntaan - vaikka tiedän kuka sieltä on tulossa enkä oikeastaan välitä niin kovasti nähdä häntä. Nopean reaktionomaisen vilkaisuni jälkeen käännänkin katseeni takaisin Shayneen kädet löyhässä puuskassa, ollen kuin miestä ei olisikaan. Samalla hän kehuu Shaynea, joka kiittää taas ihan yhtä arkaillen.
Toinen kuitenkin väkisinkin ilmaantuu taas näkökenttääni kun hän ottaa salkkunsa, ja ilmeeni on pienen hetken jopa varsin ylenkatseellinen.

Seuraan tilannetta sivusta, yrittäen pitää ilmeeni mahdollisimman neutraalina ettei Shayne turhaan alkaisi ihmetellä. Se tuntuu silti vaikealta juuri nyt. Kun he sitten alkavat keskustella maksusta, tajuan jotain.
Hän ei maksanut...
Olin unohtanut koko asian täysin mielestäni, mutta niinpä tosiaan - hän ei ollut maksanut ainakaan viimeistä juomaansa. Oliko kaikkia muitakaan..
Sen tajutessani katseeni iskostuu suoraan mieheen, ja minusta tuntuu kuin hän olisi katsonut minua vain muutama hetki aikaisemmin.

Ja sitten hän lähtee, hän lähtee ja Shayne kiittää. Minä seison paikallani täydellisen jähmettyneenä, epäuskoisena ja jotenkin pöllämystyneenä. Hänhän ei livistäisi maksamatta, nyt kun muistin sen. Ei sillä käytöksellä mitä sain kestää, muuten olisin ehkä voinutkin antaa olla.
Minunhan piti muutenkin juuri mennä.
Kun ovi kolahtaa kiinni, Shayne palaa olohuoneeseen.
"Hän teki hyvää jälkeä pianon kanssa", tyttö sanoo hymyillen ja nyökkään.
"Ääni on todella kirkas ja sointuisa taas", sanon vähän mietteliäs sävy äänessäni.
Äkkiä tuntuu kuin havahtuisin vähän ajatuksistani.
"Tiedätkö mitä, minunkin pitäisi varmaan jo mennä", sanon hänelle pahoittelevaan sävyyn, "kissa saa kotona varmaan kohta hepulin jos en mene ruokkimaan sitä, ja pitäisi järjestellä muutamia papereita Foxia varten taas, tilauksia ja sen sellaista."
"Sinä kyllä teet ihan liikaa töitä", Shayne sanoo virnistäen.
"Miksi minusta tuntuu että kaikki hokevat tuota...", mutisen huvittuneesti kun kuljen Shayne vanavedessäni eteiseen, puen takkini ja heitän laukkuni olalleni.
"Nähdään huomenna", sanon hymyillen hänelle kun avaan oven, ja hän nyökkää hymyillen ja heilauttaa kättään vastaukseksi.
Ovi naksahtaa kiinni, ja kun pääsen rappukäytävään, muutaman rauhallisen askelen jälkeen portaiden laskeutumiseni muuttuu teräväksi puolijuoksuksi.
"Kobaumi!" huudahdan terävästi. Siltä varalta jos hän ei ole vielä ehtinyt ulko-ovelle saakka.

_________________

Synoi

Olen jo menossa hyvää vauhtia portaikossa, kun kuulen takaani terävän huudahduksen enkä voi välttää turhautunutta äännähdystä, joka ikävä kyllä saattoi vaikka kuulua minua seuraavan naisen korviin kaikuvassa käytävässä. Ja minä kun olin yrittänyt pitää kiirettä aavistellen, ettei tilanne olisikaan ohitse aivan niin helpolla kuin sopi toivoa.
Jos huutaja olisi ollut asiakkaani olisin epäillyt unohtaneeni jotain hänen asuntoonsa, mutta kun se oli tämä pubiruusu minulla ei ollut aavistustakaan mitä oli tulossa.

Harkitsin hetken, että olisin vain jatkanut matkaani muina miehinä ikään kuin en olisi kuullut. Päädyin kuitenkin pysähtymään portaikkoon ja katselemaan ylempään kerrokseen, kunnes siro käsi ilmaantui kaiteelle ja ilmoitti neiti Hayesin lähestyvän. Hänen juoksemisensa ärsytti minua ja olisin halunnut ilmaista hänelle, kuinka tarpeetonta ryntäily oli kun kerran olin jo pysähtynyt. Mutta viime kohtaamisemme muisto oli jokseenkin epäedullinen minun kohdallani ja voimakas vaivautuneisuus kahlitsi kielenkantojani aika tehokkaasti.
Mitä asiaa hänellä saattoi minulle olla ja oliko se asia ihan pakko selvittää tällä tavalla kesken arkipäiväni?

_________________

Sinikuunlilja

Kaulahuivi heilahtelee valtavine tupsuineen sinne tänne kun kuljen portaita puolet tavallista lujempaa alas. Ulko-ovi ei tosin käy joten kaipa se tajusi pysähtyä kuitenkin - ja tosiaan kun pääsen alas asti, niin siinähän hän on.
Pysähdyn vasta hänen edessään, luon häneen puolittaisen mulkaisun ja osoitan ulko-ovea.
"Rappukäytävässä kaikuu", totean yksiselitteiseksi vastaukseksi miksen ala sen tarkemmin erittelemään asiaani siinä (nekin sanani kaikuvat ärsyttävästi käytävän seinissä), minä olin kohtelias ihminen joka ei alkanut paasaamaan käytävässä niin että se kuului joka asuntoon.

Astun askeleen miehen ohi, avaan oven ja astun heti oven ulkopuolelle. Kädet puuskassa, totta kai.
"Sattuuko herra oluenläikyttäjälle muistua mieleen että viime kerralla maksu pääsi vähän unohtumaan kun päätit rettelöidä niin että sinut piti heittää ulos?" sanon sitten pisteliäästi. Normaalisti olisin varmaan antanut olla. Mutta jokin tässä pienen miehen olemuksessa, tai varmaan silloin sinä päivänä tämän miehen olemuksessa oli jotenkin liian ärsyttävää ohitettavaksi.

_________________

Synoi

Kohautin kulmiani naisen osoittaessa ulko-ovea, mutten keksinyt mitään syytä vastustaa hänen kehotustaan enkä varmaankaan asettuisi vastahankaan, vaikka jonkin syyn rappukäytävässä seisoskeluun keksisinkin. En silloin, kun kyseessä oli minua sinnikkäästi seuraamaan lähtenyt yksityisyrittäjä, jolle olin heittänyt päiväkännissä oluet syliin. Ei se kyllä minun mielestäni ole tällaisen vainoamisen syy ja koin jokseenkin tunkeilevana hänen tapansa lähestyä minua henkilökohtaisella tasolla työpäiväni aikana, mutta... Jospa se oli hyväksyttävää häneltä edellä mainituista syistä?

Ulkona hän kuitenkin pääsee hyvin nopeasti asiaan ja saa minut äkkiä muuttamaan mieleni koko tilanteesta. Monellakin tapaa. Ensin hämmennyin ja sitten olisin halunnut jotenkin piilottaa nolostuneen olemukseni. Tämä vaihtoehto ei ollut todellakaan pälkähtänyt päähäni, vaikka nyt tarkemmin muistellessani saatoinkin kyllä epäilyksettä tiedostaa tässä käyneen juuri niin kuin Hayes kertoi.
"Taidanpa muistaa", hymähdin melko hiljaa ja sitten mietin hetken ajan hänen äskeistä äänensävyään kulmat kurtussa.
"En jättänyt tarkoituksella maksamatta", lisäsin ja vilkaisin hänen silmiinsä. Hänen oli turha kuvitellakaan, että olisin jättänyt tarkoituksella maksamatta.

"Paljonko olen velkaa?", tiedustelin alkaessani kaivaa lompakkoani esiin.

_________________

Sinikuunlilja

Katson vain suunnilleen minun mittaistani miestä hieman tuima ilme kasvoillani. Sitten mies hymähtää hiljaisesti muistavansa ja suupieleni nytkähtää. Mies vilkaisee minuun sanoen ettei jättänyt tarkoituksella maksamatta, jolloin ilmeeni lämpenee puolikkaan aavistuksen ja nyökkään vähän jäykästi.
"No et ole kyllä ensimmäinen joka on unohtanut maksaneensa juotuaan pari liikaa", tokaisen sitten, "on tullut nähtyä aika monenlaista porukkaa."

Kobaumi kysyy paljonko on velkaa ja ynnään mielessäni tämän juoman Jim Beamin ja rikkoman lasin.
"Noin suurinpiirtein 21 dollaria kiitos, juomasta plus lasista jonka hajotit", sanon sitten katsoen miestä silmiin.

_________________

Synoi

Mitään ylimääräistä sanottavaa minulla ei Hayesin ylimääräisiin sanomisiin ole, joten tyydyn vain hymähtämään. Hän tuntui uskovan, kun sanoin etten ollut jättänyt harkitusti maksamatta nuorelle yksityisyrittäjälle ja se riitti aivan hyvin rauhoittamaan tilanteen. Kyse oli sittenkin vain rahasta, joten tilanne oli helppo hoitaa.
Nainen tosin yritti katsoa minua hintaa kertoessaan melko sinnikkäästi silmiin ja vaikka hetken verran katseeseen vastasinkin, päättyi yritykseni ärtyneeseen kulmien kurtistukseen. Onnekseni sain keskittyä lompakkooni hänen ilmoittaessaan sen illan kulut ja alkaessani etsimään mainittua rahasummaa.

Ongelmia oli kuitenkin tulossa: minulla ei ollut antaa hänelle käteistä. Kolikoita niinkin pyöri lompakossa ikään kuin niistä olisi mitään hyötyä aikuiselle ihmiselle nykyisillä hinnoilla, mutta ei millään päälle kahtakymmentä dollaria. Vilkaisin nopeasti odottelevaan Hayesiin ja hillitsin haluni kirota, koska tilanteessa oli jo valmiiksi oma hahhah-koomisuutensa ilman minun äänekästä turhautumistani.
"Hmn. Minulla ei ole käteistä", tokaisin sitten ja nostin katseeni lompakosta lähiympäristöön yrittäen miettiä, missä oli lähin automaatti ja miksi minulle kävi aina tällä tavalla silloin kun kuvittelin jotenkin selviäväni ihmisten kohtaamisesta vanhentumatta kymmenellä vuodella parissa sekunnissa. Helvetin helvetti.

[ Mervi nyt jotenkin ei meinaa rullata ihan ominaisella tavalla, mutta sovitaan että se nukkui huonosti 8'3 ]

_________________

Sinikuunlilja

Odotan kaikessa rauhassa kun mies kaivelee lompakkoaan. Eihän minulla mikään kiire oikeastaan ollut, kissa selvisi hengissä kotona sun muuta. Tosin en pitänyt tätä herra Kobaumia erityisen miellyttävänä henkilönä joten sen perusteelta olisin kyllä voinut tietysti pian jo lähteä tästä mutta. Korot korkoina ja sitä rataa, sen helvetillisen päivän jälkeen ansaitsin nyt rahani kun kerta olin sattunut mokomaan herrashenkilöön uudelleen törmäämään.

Mies vilkaisee minuun ja toteaa sitten ettei hänellä ole käteistä. Olen hiljaa ja nostan kulmiani.
"No, eiköhän tässä jossain lähellä ole automaatti", vastaan lopulta pienen hiljaisuuden jälkeen astetta purevammin. Kuitenkin pieni virnistyksen tapainen nykii huuliani, liekö koska tilanne oli jollain tietyllä tavalla oikeastaan jopa aika huvittava.

[No jos yhtään lohduttaa niin mulla ei mee nyt Felcin kaa sen paremmin XD]

Ylläpidon huom.// Tästä eteenpäin peli jatkuu normaalisti!

[Synoi]

Vilkuilen punapäätä alta kulmain, samaan aikaan kärttyisenä ja vaivautuneena. Kumpikaan tunne ei ole suosikkini kaikista mahdollisista tunnetiloista, joita ihminen voi riesakseen saada ja vain toinen oli lähes alakuloisen tuttu. Hieman tilanteen turhauttavaa luonnetta tosin lievittää se, että havaitsen vilkaisuni myötä miten en tämän yhden siunaaman kerran taidakaan olla kaikki ympärillä olevia lyhyempi: neiti Hayes on lähes mittaiseni ja lyhyempään suuntaan. Eihän sillä tietenkään niin mitään väliä ole minkään kannalta, mutta jotenkin se kyllä lievittää kärsimätöntä tuskaisuuttani, joka minuun hiipi tyhjää lompakkoa silmäillessäni.
"Niin on. Automaatti on melko lähellä", tuhahdin ja ehdin ikävä kyllä havaita, että naista saattoi hieman hymyilyttää. Minua kun ei yhtään hymyilyttänyt enkä olisi halunnut muidenkaan hymyilevän juuri nyt, varsinkaan jos sillä oli jotain tekemistä minun pilkkaamiseni kanssa. Helvetin helvetti todellakin.

Käännyn kyselemättä jälleen pois päin ja lähden kävelemään pois kerrostalon pihasta, kadulle ja autoja katsomatta kadun yli suuntaan, jossa tiesin automaatin olevan. En kuitenkaan poistu vahingossakaan niin nopeasti, että Hayes voisi kuvitella minun pyrkivän karkuun ja itseasiassa saatan katua ylittämään lähtiessäni jopa vilkaista olkani yli siltä varalta, että toinen ei muuten ymmärtäisi tulla perääni. Ei työnteosta juuri rysän päältä kiinni jäänyt ihminen yritä karkuun, kun alettiin puhumaan illanvieton kustannuksista.
Tuskainen oloni ei kuitenkaan varsinaisesti hellitä jalkakäytävälle päästyäni, sillä matkaa olisi joka tapauksessa käytävä jonkin aikaa kaksin. Ei kilometriäkään, mutta jonkin aikaa silti enkä minä millään haluaisi. Olisin varmaan voinut maksaa tilille, mutta se taas olisi vaatinut kaikenlaisia hankalia toimenpiteitä kuten lapuille kirjoittelua, lappujen ojentelua ja hänen osaltaan sitä kuulemma turhauttavaa odottelua. Ei, helpompaa tämä oli näin vaikka tuskin mikään oli yhtä jomottavan epämukavaa, kuin kävellä tuntemattoman ihmisen kanssa paikasta toiseen kun kummallakaan ei olisi asiaa toisilleen.

[ Meinasin tehdä suoran leikkauksen automaatille, mutta jääköön nyt näin kuitenkin. ]

//Vedän Felcian pelistä, kauvetaan peli jäästä jos aktivoidut taas ja haluat pelata loppuun! -kujakettu//