Pimeässä sinut tunnen...

Tällä alueella pelataan ne Welldoniin sijoittuvat pelit, joille ei ole erillistä aluetta. Kaupunkiin saa vapaasti keksiä paikkoja, joista ei ole mainintaa missään: katuja, puistoja, kauppoja, pallokenttiä... kaikkea, mitä kaupungista voi kuvitella löytävänsä.

Pimeässä sinut tunnen...

ViestiKirjoittaja Varja » 23 Loka 2013, 21:27

8.3.2013->

Dalamar | Daire Deschamps

Tavanomaisesti minut tunnettiin vakavana, virtaviivaisena johtajana...Toivotin jokaiselle hyvät huomenet viileän asiallisesti...askeleeni oli jämäkät ja ryhdikkäät...Tänä aamuna se kaikki oli poissa. Astuttuani suurista pankin ovista sisään valoisaan aulaan tervehdin huolettoman rennosti vartija Dylania, joka hymyili epävarmana vastauksen. Tervehdin hymyillen ohikulkiessani jokaista pankkivirkailijaa, jotka jäivät tuijottamaan selkääni silmät pyöreinä. Saman ihmeellisen kokemuksen sai jokainen joka sattui törmäämään minuun portaikossa matkallani työhuoneeseeni. Jopa aina niin yrmeä sihteerini neiti Johnsson joutui yli-iloisen aamutervehdykseni uhriksi...Saisivatpa puhuttavaa kahvitauoiksi...

Mutta kuten jokainen päivä pankissa, ei muutaman tunnin jälkeen enää hymyilyttänyt. Aamu meni paperitöissä...Jouduin lukemaan pinkan pienellä präntättyjä tylsän valkoisia paperilappuja...Jo tunnin jälkeen tunsin tulevani lumisokeaksi...Lopetin lukemisen hetkeksi, ja varasin paikat hyvin erikoiseen ranskalaiseen ravintolaan...Toivottavasti Lavender tulisi pitämään siitä...

Paperitöiden jälkeen oli vuorossa pitkä ja innoton kokous...Keskimääräinen ikä kokoukseen osallistuvilla oli neljäkymmentäviisi...Vanhempien miesten silmistä huokui epäkunnioitus...He eivät pitäneet siitä miten heitä puolet nuorempi mies pystyisi pitämään firman kasassa...Mutta jokaisen kokouksen jälkeen he joutuivat nielemään ylpeytensä, sillä kukaan heistä ei keksineet mitään huomauttamista tai moittimista...Nuoresta iästä huolimatta osasin työni...
"Nyt hyvät herrat, jos sallitte lopetamme kokouksen tähän", sanoin vakavasti järjestellen papereita takaisin salkkuuni. Pöydän äärestä kuului hyväksyvää muminaa. Kaappasin salkun kainalooni ja nyökkäsin työtovereilleni ennen kuin poistuin ovesta. Neiti Jhonsson oli räikeän keltaista takkia ylleen.

"Hyvää lounasta herra johtaja", nainen maiskautti punaisia huuliaan ilmeisen uteliaana. Päivyri lojui avonaisena hänen pöydällään...Neiti Jhonsson oli kaiketi koittanut löytää tältä päivältä merkintöjä kenen kanssa oikein lounastaisin.
"Kuin myös neiti Jhonsson", hymyilin naiselle kiiruhtaen portaikkoon...

Kurvasin tutun kampaamon eteen...Olin hieman etuajassa. Sammutin moottorin, ja nousin autosta kadulle. Lukitsin auton mennessäni ja astuin sisälle kampaamoon...En tiennyt tahtoiko Lavender työtovereidensa näkevän minut, tai oliko hän puhunut minusta mitään...Ajattelin ottaa sen riskin. Työnsin kampaamon oven auki...Hiusvärien ja -aineiden tuoksu kävi nenään sillä sekunnilla...Ihmeen nopeasti siihen tottui.
"Päivää", toivotin astuessani peremmälle kampaamoon ja etsin katseellani sinisilmäistä enkeliäni...

____
Varja | Lavender Underwood

Aamun ensimmäinen mummeli oli kuin olikin närkästynyt, kun astuin kampaamon ovista sisään samalla oven avauksella hänen kanssaan. Olisi kuulemma pitänyt olla jo odottamassa penkin luona... Oli ollut muuta tekemistä. Vanhus sai vaaleat raitansa ja uuden ajan permanenttiin lähtiessään, mutta hän mieluummin halusi kampaajakseen kollegani. Koko tapaus vain nauratti, ei tuollaisesta tule ottaa nokkiinsa...

Tupakkatauolla oli aika tunnustaa ihmetteleville työkavereille, Marylle ja Debbielle, että olin tavallaan tavannut jonkun eilen ja että mies tulisi hakemaan minut lounaalle... Kahden naisen innostus oli ihanaa, ja tiesin heidän menevän kateudesta vihreiksi Dairen nähdessään. Oli vaikea keskittyä työhön, kun odotin lounasta niin malttamattomana. Aamuun mahtui tosin vain kaksi asiakasta, joista jälkimmäisen hiuksia lakaisin lattialta, kun kampaamon ovi kävi.

Päivää, kuului tuttu ääni sanovan, ennen kuin ehdin kääntyä tervehtimään tulijaa. Hymyillen vilkaisin kelloa ja käännyin kohti miestä.
"Olet etuajassa", sanoin naurahtaen. Aamusta hiipunut lämmön tunne rinnassa kasvoi taas, tätäkö onni oli... Astahdin pidemmän luokse ja laskin suukon hänen huulilleen. Maryn nauru kantautui korviini.
"Menkää te vaan, minä siivoan loppuun", hän sanoi siirappinen ilme kasvoillaan. Luovutin rikkalapion ja lastan naiselle ja kiitin hiljaa. Meillä oli tapana auttaa toisia silloin tällöin. Huomasin Debbien tuijottavan Dairea suu raollaan, ja tunsin pienen mustasukkaisuuden piston sydämessäni. Olisi epäkohteliasta olla esittelemättä heitä toisilleen, mutta en halunnut joutua jakamaan miehen huomiota.

"Hetki vain", totesin pyörähtäen takahuoneeseen. Riisuin mustan essun ja laskin sen tuolin selkänojalle, vilkaisin peilistä nopeasti hiusteni kunnon - edelleen pörheällä letillä - ja nappasin valkoisen nahkatakkini naulakosta.
"Nyt voidaan mennä", sanoin palaten Dairen luokse. Tartuin häntä kädestä ja upposin taas hetkeksi harmaisiin silmiin... Suutelin lyhyesti miehen huulia ja vedin hänet perässäni ulko-ovesta. Oli niin hyvä mieli.

____
Dalamar | Daire Deschamps

Silmäni hakeutuivat kauniiseen mieheen, joka oli täydessä työn touhussa. Lavender kääntyi ja miehen vadelmanpunaiset huulet kääntyivät hymyyn...Sydämessä jysähti...Pelkkä ajatus siitä, että tein hänet läsnäolollani onnelliseksi sai ajatukseni täysin solmuun.
"Olet etuajassa", sinisilmä naurahti. Hän astui lähemmäs ja antoi pienen suukon huulilleni. Laskin käteni Lavenderin hartioille tämän työkaverin nauraessa.

"Menkää te vaan, minä siivoan loppuun", toinen naisista tokaisi. He taisivat olla Lavenderin hyviä ystäviä...Tai ainakin todella mahtavia työtovereita. Silitin hellästi enkelini käsivartta kun tämä ojensi työvälineet naisen ojennettuihin käsiin. Toinen Lavenderin työkavereista tuijotti minua herkeämättä...Se oli lievästi sanottuna ahdistavaa, mutta hymyilin silti naiselle silkkaa kohteliasuuttani.
"Hetki vain", Lavender ilmoitti, ja vastahakoisesti päästin miehestä irti. Tämä kiiruhti takahuoneeseen jättäen minut naisten armoille. Valmistauduin henkisesti kysymysryöppyyn, joka ei ehtinyt kuitenkaan puhjeta, kun kaunokaiseni marssi jo takaisin valkoinen takki mukanaan.

"Nyt voidaan mennä", sinisilmä sanoi reippaasti tarttuen minua kädestä. Hetken mies vain katseli minua suloisilla bambin silmillään, kunnes suuteli huuliani...Lavender ei ainakaan kainostellut suhdettamme...
"Päivänjatkot, neidit", lausahdin ranskalaisella korostuksellani naisille Lavenderin kiskoessa minut perässään ulos...Ulko-oven painuessa kiinni kiedoin käteni Lavenderin hennon vartalon ympärille. Puristin miestä rintaani vasten...oli ollut ikävä...Huokaisten päästin hänestä irti ja johdatin tutulle autolle. Avasin etupenkin oven kuten aamulla ja kiersin jälleen kuskin paikalle.

"Millainen aamu on ollut?" kysyin kiinnittäessäni turvavyötä. Katselin Lavenderin kasvoja, vaaleanpunaisia kutreja ja sinisiä silmiä...Hän oli yhtä täydellinen kuin aamulla poistuessa kyydistäni.
"Itselläni oli hieman vaikeuksia keskittyä", jatkoin virnistäen startaten auton. Käänsin auton rauhallisesti ympäri ja kaarsin pääkadulle, jossa sain pysähtyä viitisen kertaa liikennevaloihin, jotka vaihtuivat punaisiin. Mutta ei se mitään...Se oli hyvää aikaa suudella kaunokaiseni valloittavia huulia...Tupakka maistui voimakkaana...

Valoista päästyäni käännyin oikealle ja pysäytin tummanpunaiseksi maalatun ravintolan parkkiin. Vilkaisin Lavenderiin, etsien merkkiä siitä tiesikö hän minne olimme menossa. Avasin turvavyön ja hamusin jälleen enkelini kosteita huulia...Janosin niitä jatkuvasti...Lavender teki minut suorastaan hulluksi...Pitäisi hillitä itsensä...kai se oli sitä ranskalaista himoa...
"Ennen kuin mennään sisälle, niin minun pitää varmistaa eräs asia", kuiskutin Lavenderin korvaan ja näykkäisin hellästi miehen vaaleaa kaulaa...
"Pelkäätkö mahdollisesti pimeää?"

___
Varja | Lavender Underwood

Ulkoilmassa pääsin taas Dairen lämpimään syleilyyn ja suljin silmäni. Huokaisten toinen päästi irti ja katsahdin harmaisiin silmiin hymyillen, oli niin mukava nähdä. Aamusta tuntui olevan ikuisuus. Keräsin karanneita hiuksia korvan taakse istahtaen etupenkille ja kiittäen miestä. Taas hän oli avannut oven... Tottuisin tätä menoa liian hyvään kohteluun. Pidemmän kiertäessä omalle paikalleen kiinnitin turvavyöni.

"Millainen aamu on ollut? Itselläni oli hieman vaikeuksia keskittyä." Katselin pää hitusen kallellaan miehen puuhia.
"Ei sen kummempi kuin aiemmatkaan aamut noin työn puolesta... Ajatukset tosin ovat pysyneet tiiviisti sinussa", naurahdin "teet minut onnelliseksi." Hymyilin aurinkoisesti kuskille ja toivoin ettei lauseestani tulisi kovin isoa haloota. Kunhan auto pysyisi tiiviisti tiellä ja omalla kaistalla, olisi kaikki vielä melko hyvin.

Valoissa Daire kurottui suutelemaan, mikä toisaalta oli ihanaa, kun sai tuntea itsensä hirvittävän halutuksi, mutta toisaalta toi mieleen levottomat ja malttamattomat teinivuodet, kun ei jaksanut odottaa omaan huoneeseen hiipimistä ja esileikki piti aloittaa hyvissä ajoin autossa... Punastuin ajatuksilleni ja katsoin valojen vaihtuessa ikkunasta ulos, syömäänhän tässä oltiin menossa.

Terässilmä pysäköi ravintolan eteen, enkä tunnistanut paikkaa vaikka koetin muistella. Kuikuilin ikkunasta, kunnes Daire painoi taas huulet omilleni. Ei keskeytys tosin haitannut, kyllä paikka kohta selviäisi.
"Ennen kuin mennään sisälle, niin minun pitää varmistaa eräs asia", hymisin miehelle ja huokaisin hampaiden vieraillessa ihollani.
"Pelkäätkö mahdollisesti pimeää?" Siniset silmät rävähtivät auki - ei kai hän ollut viemässä minua sellaiseen hurjaan pimeään ravintolaan... Ajatus oli jännittävä, ehkä hieman liiankin.
"En kai pahemmin... Vaikka en niin pilkkopimeässä viihdykään", vastasin ehdotellen. Voisihan siitä tulla hauskaakin. Tapitin miestä safiirisilmilläni turvaa hakien. Mihin olin taas joutumassa. En onneksi sentään ollut yksin.

____
Dalamar | Daire Deschamps

"Ei sen kummempi kuin aiemmatkaan aamut noin työn puolesta... Ajatukset tosin ovat pysyneet tiiviisti sinussa...teet minut onnelliseksi" , kaunokaiseni vastasi. Sydän pompahti pois paikaltaan...Olin sanoinkuvaamattoman iloinen siitä, että tein Lavenderin onnelliseksi...Hän taisi olla ainut, joka oli moista koskaan ääneen sanonut...

"En kai pahemmin... Vaikka en niin pilkkopimeässä viihdykään", Lavender totesi. Hymyilin sinisilmälle hellästi ja silittelin tämän poskea...Hän oli kaunis...Uskomattoman kaunis...Tartuin Lavenderin käteen ja vein sen sanomatta mitään huulilleni...Suutelin hänen kämmentään hymyillen...
"Hyvä...Eiköhän mennä sitten", kohotin harmaan katseeni Lavenderin kädestä, tämän safiirisiin silmiin. Miten ne pystyivätkään kimmeltämään tuolla tavoin. Napsautin turvavyön irti ja avasin oven. Yhtenä hymynä nousin ulos parkkipaikalle ja paukautin oven takaisin kiinni. Katselin ihastuneena enkeliäni, ja lukitsin auton tämän painaessa oven kiinni. Kiiruhdin miehen rinnalle ja kiedoin käteni rohkaisevasti tämän ympärille. Silitin hitaasti Lavenderin olkapäätä ja johdatin hänet ravintolan ovelle....Muutama muukin pariskunta astui perässämme sisään näyttävään aulaan...Vielä ei ollut tietoakaan pimeästä. Aula oli tunnelmallinen, kultaisen ja punaisen sävyttämä. Vastaanottotiskin takana näkyi kaksi pitkää baaritiskiä, joissa oli tarkoitus tutkia menuuta ennenkuin astui pimeään ruokasaliin -tai ottaa rohkaisuryyppy ennen pimeään menoa...

"Oletko koskaan käynyt pimeässä ravintolassa?" kysyin sinisilmältä kävellessämme kohti vastaanottotiskiä, minkä takana hymyili nuori punatukkainen nainen. Hän toivotti hyvää päivää ranskalaisella korostuksella. Naisen huulet olivat tarkkaan rajattu, ja meikki oli moitteeton...
"Pöytä kahdelle Deschampsin nimellä", lausuin ranskaksi naiselle, joka nyökkäsi hymyillen leveästi ja juoksutti sormeaan varauskirjalla. Varaus löytyi ja vastaanottovirkailija johdatti meidät baaritiskille. Vilkaisin Lavenderiin...Toivottavasti hän piti ajatuksesta pimeässä syömisestä...Pieni pelko hiipi kuitenkin väkisin mieleen...Entä jos enkelini ei todellakaan pitäisi tästä, muttei uskaltanut vain sanoa sitä ääneen...Hieman huolestuneena istuin baarijakkaralle ja otin kiittäen vastaan ruokalistan...Avasin mustat nahakaiset kannet...Ihanan tutut ja turvalliset ruokalajit koreilivat listassa...Ranskalainen nimi oli paksummalla fontilla ja alla käännös englanniksi...
"Houkutteleeko mikään?" kysyin nostaen katseeni ruokalistalta takaisin noihin ihaniin kasvoihin, missä silmät veivät ensimmäisenä huomioni...Tahtomattani hengästyin...Halusin suudella enkeliäni...Halusin hänet kokonaan...

____
Varja | Lavender Underwood

Dairen silittely ja suukottelu rauhoitti mieltäni kumman paljon. Nousin autosta heti harmaasilmän jälkeen ja suljin oven hellästi, samalla tutkien lähirakennuksia katseellani. En ollutkaan tainnut paljoa näillä kulmilla pyöriä, kun ympäristö ei tuntunut kovin tutulta. Sitten pääsinkin jo takaisin Dairen läheisyyteen. Nuuhkaisin hänen turvallista, mutta vaarallisen huumaavaa tuoksuaan ja rohkaistuin hieman. Ehkäpä kaikki menisi hyvin. Emme olleet ainoita tulijoita, ravintola vaikutti ylättävänkin vilkkaalta. Vilkuilin ympärilleni tyylikkäästi sisustetussa huoneessa.

"Oletko koskaan käynyt pimeässä ravintolassa?" terässilmä kysyi. Vilkaisin häneen naurahtaen.
"Eipä ole koskaan tullut mieleenikään", saati että olisin tiennyt niitä olevan myös täällä. Olin kuvitellut sen olevan vain joku japanilaisten hauska juttu, ja tunsin olevani tosiaan häkeltynyt. Daire vaihtoi muutaman sanan kauniin työntekijän kanssa ja he veivät minut aina tiskille saakka. Kipusin tuolille ja nyökkäsin hymyillen kiitoksen nahkakantisesta listasta. Silmäilin aikani vaihtoehtoja, pitäisi opetella enemmän ruoasta, vaikka ihan vain sivistyksen vuoksi. Kurtistin kulmiani.
"Houkutteleeko mikään?" seuralaiseni kysyi. Mietin tulisiko hän aina puhumaan noin valloittavin sanavalinnoin... Tulisi olemaan useita tilanteita, jolloin en yksinkertaisesti voisi olla vihainen tai jolloin en vain voisi kieltäytyä.
"Kuule", sanoin siirtäen miettivän katseeni kirjaimista harmaisiin silmiin, "mitä jos sinä tilaisit minullekin? Osaat kuitenkin valita paremmin kuin minä." Suljin ruokalistani ja laskin sen tiskille, asetin vapauteen käteni Dairen reidelle ja kurotin katsomaan hänen aukinaista listaansa, varoin kuitenkin laskemasta liikaa painoa käteni varaan.

"Valitse jotain hyvää." Suikkasin kevyen suukon miehen kosteille huulille, ennen kuin suoristuin takaisin omalle istuimelleni ja kallistin päätäni. Räpsytin kirkkaita silmiäni purren vienosti huulta. Punastuin tajutessani, että käyttäydyin kuin mikäkin hullaantunut teinityttö. Katselin hetken vastakkaiseen suuntaan, missä toinen pariskunta mietti lounasvalintaansa. Vasta hetken päästä tohdin vilkaista rakastajaani - luoja, joko ajattelin hänet mielessäni rakastajakseni - uudelleen.
Kohensin hitusen lettiäni ja olin huokaista ääneen, kun ajattelin että sekin pitäisi pestä tänään. Ja kuivata. Yritin saada muuta ajateltavaa pimeän sijaan.

____
Dalamar | Daire Deschamps

"Kuule...mitä jos sinä tilaisit minullekin? Osaat kuitenkin valita paremmin kuin minä", nuo hälellyttävän siniset silmät nousivat tutkimasta ruokalistaa ja katsoivat suoraan minuun. Kohotin kulmaani...Oliko Lavender aivan tosissaan vai kiusasiko vain...Olin saanut miehestä sellaisen kuvan, että hänellä oli tarpeen tullen voimakkaat mielipiteet. Mutta ei kenties ruuan suhteen. Hymyilin kaunokaiselleni.
"Jos tahdot niin cheri", lausuin pehmeästi pieni pilke silmäkulmassa. Vain vaivoin sain irotettua katseeni syötävän suloisesta olennosta ja ryhdyin jälleen tutkimaan ruokalistaa...Käden paino reidelläni sai minut kuitenkin unohtamaan ruuan täysin. Kohotin teräksisen katseeni enkeliini, joka oli nojautunut etokenoon ottaen tukea jalastani, ja katseli nyt käsissäni lepäävää listaa. Sydämeni miltein repesi rakkaudesta...

"Valitse jotain hyvää", sinisilmä sanoi suudellen hellästi huuliani...Tämä vetäytyi takaisin omalle puolelleen kallistellen päätään ja purren suloisesti huultaan. En voinut olla tuijottamatta Lavenderiani, joka täysin tietoisesti -tai tietämättään- flirttaili. Ei ollut ihme, ettei pimeä enää houkutellut suurena ruokailukokemuksena, vaan aivan jostain muusta syystä...Säkkipimeässä salissa ei kukaan voinut nähdä...ja jos oli tarpeeksi hiljaa, ei kukaan kuullutkaan mitään...
Yskäisin hiljaa ja laskin katseeni takaisin listaan...Tuijotin menuuta, mutta en lukenut mitään...Pitikin omata likainen mielikuvitus. Onnekseni tarjoilija tuli paikalle valmiina kirjaamaan tilauksen, ja johdattamaan meidät salin ovelle.
"Ottaisimme pääruoaksi kukkoa viinissä ja jälkiruoaksi creme bruleeta. Alkuruoan jätämme tällä kertaa väliin", selitin tarjoilijalle ranskaksi, joka hymyillen kirjoitti tilauksen vihkoonsa.

Nousin seisomaan ja tarjosin Lavenderille käsivarttani kohteliaasti. Olin varmasti onnellisin mies tässä ravintolassa...Tarjoilija johdatti meidät salin ovelle, jossa meitä odotti toinen miestarjoilija. Ainoana erona edelliseen oli, että tämä mies oli sokea. Mies toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi.
"Pidä vain olkapäästäni kiinni", neuvoin Lavenderia hellästi. Otin tämän pienoisen käden omaani ja suutelin kämmentä suljetuin silmin ennen kuin laskin sen olkapäälleni. Minä itse painoi oman kämmeneni tarjoilijan olkapäälle. Salin ovi suljettiin ja jäimme kaikki pimeyteen...Salissa kuului vilkas puheensorina. Jotkut nauroivat hervottomasti...He kai yrittivät peittää pelokkuuttaan. Mielenkiintoista oli miten pimeässä ryhtyi käyttämään muita aistejaan aivan eritavalla kuin valossa. Kuulin herkemmin miten Lavender hengitti takanani...Sokea tarjoilija johdatti meidät hitaan varmasti pöydän luokse. Pian tunsin miehen käden, kun tämä ohjasi minut ottamaan kiinni tuolista ja istuutumaan. Kun olin päässyt paikalleni, mies ilmeisesti siirtyi Lavenderin luokse ja opasti tämänkin turvallisesti istumaan...Kuulin miten viini kaadettiin laseihin.

"Toivottavasti en tällä kertaa kaada mitään", naurahdin hiljaa Lavenderille. Hamusin pimeässä miestä vierelläni ja käteni löytyikin pian kaunokaiseni polvelle, ja siitä sormeni kipittelivät reidelle...
"Kun olin ensimmäistä kertaa vastaavassa ravintolassa kaadoin lasin miltei heti...Joten ei kannata tehdä äkkinäisiä liikkeitä", kerroin huvittuneena...En tiedä halusinko rauhoitella Lavenderia, jolle tämä oli uutta, vai pitää ajatukseni jokseenkin kurissa...Oli pakko myöntää, että pimeä sai ajatukseni kulkemaan väärille raiteille...Sivelin hellästi enkelini reittä...

____
Varja | Lavender Underwood

Takerruin Daireen, kun hän tarjosi käsivartta saatuaan tilattua. Sydän kiihdytti tahtiaan ja kurkku tuntui kuivuvan.
"Jännittää", kuiskasin hänen korvaansa hieman valheellisesti. Todellisuudessa taisin olla kauhuissani. Yllätyin kovasti huomatessani seuraavan tarjoilijan olevan sokea - vaikka mitäs tuo haittasi, taisi olla vain eduksi pimeän keskellä. Kylmät väreet kirmasivat selkäpiissäni, vaikka en minä aiemmin ollu pimeää pelännyt. Nielaisin tyhjää.

"Pidä vain olkapäästäni kiinni", pidempi sanoi rauhoittavasti. Luuliko hän tosiaan, että olisin päästänyt irti. Pimeys kietoi otteeseensa ja tiukensin otettani Dairen olkapäästä, vaikka luotin siihen ettei hän katoaisi. En ollutkaan tajunnut kuinka vankasti luotan näkööni, ja kuinka keskityn omaan ulkonäkööni. Ehkä pitäisi vähän vähentää...

Ikuisuudelta tuntuvan ajan päätteeksi tarjoilija ohjasi minutkin istumaan paikalleni. Huokaisin helpottuneena, kun osa ahdistuksesta katosi sen myötä. Olin hämmennyksestä turtana, koska silmät eivät tosiaankaan nähneet yhtään mitään. Olin ajatellutkin paikan pimeäksi, mutten ollut arvannut pimeyden olevan ihan niin sakeaa. Tila sentään kuulosti isolta, mikä osaltaan helpotti oloa. Samoin kuin muiden ruokailijoiden äänet, emme olleet yksin.
"Toivottavasti en tällä kertaa kaada mitään. Kun olin ensimmäistä kertaa vastaavassa ravintolassa kaadoin lasin miltei heti...Joten ei kannata tehdä äkkinäisiä liikkeitä", terässilmä kertoili ja pystyin kuulemaan hymyn hänen äänestään. Samalla Dairen käsi vaelsi polvelle ja siitä aina reidelle saakka, eikä pysähtynyt aloilleen.
"Sehän lohduttaa!" naurahdin ääni tahattomasti väristen. Tasasin hengitystäni, jonka en ollut huomannutkaan kiihtyneen, ja tartuin lempeästi reittäni sivelevään käteen punastuen taas. Onneksi toinen ei nähnyt.
"Kai tähän tottuu pian", totesin jo varmemmalla äänellä. En juurikaan uskaltanut enää edes liikahtaa. Huitaisisin kuitenkin epäonnekasta tarjoilijaa ja joku viaton asiakas saisi kuumat ruoat niskaansa. Pudistin päästäni moiset ajatukset tuhahtaen itselleni, missä välissä olin kerännyt itseeni vuoren epävarmuutta...

Silmät eivät tottuneet pimeään lainkaan, mutta kuulo terävöityi huimasti. Rauha alkoi palailla mieleeni ja syke hidasti miltei normaalilukemiin, kun silitin vuorostani miehen kämmenselkää ajatuksiini upoten. Miksi Daire oli valinnut kaikista kaupungin ravintoloista juuri tämän? Oliko toisella jotakin suunnitelmia... Nostin toisen kättä ujuttaakseni omani sen alle ja saadakseni siitä paremman otteen. Käsi kädessä oli muutenkin miellyttävämpää. Sanoja ei löytynyt.

____
Dalamar | Daire Deschamps

"Sehän lohduttaa!"Lavender naurahti suloisesti. Hänen äänessään oli kuultavissa hermostuneisuutta...Häntä taisi todella jännittää.
"Kai tähän tottuu pian", mies jatkoi. Sivelin toisen jalkaa voimakkaammin.

"Tottuu. Todella nopeasti", vastasin ja annoin hymyn kuultaa ääneeni. Kaunokaiseni sormet silittelivät hissukseen kämmenselkääni, kunnes nuo sorjat sormet nostivat kämmentäni ja sujahtivat sen alle. Kiedoin sormeni toisen käteen ja puristin hellästi...Äänet ympäröivät meidät, toivatkin jotenkin omituista turvaa. Kuin kietoen meidät rauhaisaan kuplaan missä olimme vain me kaksi. Todellisuudessa ihminen käytti pimeää hyödykseen enemmän kuin uskoikaan. Oman rakkaansa oppi useimmiten tuntemaan pimeyden syövereissä...Huulet hamuavat toisen huulia, ja keho tahtoo tuntea toisen vartalon...Kiinnittyä siihen, ottaa toisen omakseen...Pulssini kiihtyi vaarallista tahtia...

Käännyin tuolissani hieman sivuttain ja kiedoin vapaan käteni Lavenderin niskaan...Annoin sormieni silitellä ja kumarruin eteenpäin hitaasti...Kai se oli eläimellistä vaistoa, kun löysin armaani huulet...Suutelin noita pehmeitä amorinkaaria ensin kokeilevasti. En halunnut säikyttää safiirisilmääni. Ensimmäisen suudelman jälkeen huulet vaativat lisää ja suutelin miestä uudelleen...Omistavammin. Lipaisin kielellä hellästi toisen huulia houkuttellakseni toista mukaan...

Lähestyvät askeleet saivat minut irrottautumaan enkelistäni...Jäljelle jäi toisen maku huuliin ja sydämen kiivas tykytys. Tarjoilija toivotti hyvää päivää ja jotain laskettiin pöydälle, ilmeisesti ensimmäinen ruokalaji kukkoa viinissä. Mies vielä varmisti, että me molemmat tiesimme nyt missä päin mahdollisesti lautanen ja ruokailuvälineet olivat. Hän toivotti hyvää ruokahalua ja askeleet loittonivat.

Vihaisena itselleni hapuilin käteeni veitsen ja haarukan...Ruoka tuoksui herkulliselle, mutta se ei poistanut sitä kavalaa tunnetta sydämen pohjassa...Entä jos Lavender ei pitänytkään äskeisestä tapahtumasta...
"Anteeksi cheri...sinä vain saat minut kiihdyksiin", sanoin hiljaa pelastaakseni tilanteen, jos jotain pelastettavaa oli. Pienen etsimisen jälkeen sain todella iskettyä haarukan lihaan ja leikattua siitä veitsellä pienen palasen...Kukko maistui aivan yhtä hyvälle kuin ranskan suurimmissa keittiöissä. Laskin haarukan varovasti lautasen reunalle ja etsin hitain liikkeen viinilasin...Juominen pimeässä oli helppoa, mutta jouduin todella varomaan, että sain lasin kunnialla takaisin pöydälle, ettei se vain jäänyt liian reunalle.

"Maistuuko? Oletko ennen syönyt kukkoa?" kysyin vapautuneemmin, kun ruokailukin alkoi sujua...Mutta siitäkin huolimatta huulia poltteli, ja ne janosivat lisää...

____
Varja | Lavender Underwood

Kuulin Dairen liikehtivän tuolissaan ja käänsin katseeni häntä kohti - tavoitin tietysti vain mustaa, mutta se kävi luonnollisesti. Tunsin lämpimän käden hakeutuvan niskaani ja tiesin jo mitä odottaa, raotin kosteat huuleni valmiiksi ja suljin silmäni. Tietynlainen rauhallisuus kipinöi rakastajani huulten kautta minuun ja opin nopeasti arvostamaan pimeyttä. Tunsin poskieni kuumottavan seuraavan suudelman aikana, vaikka kaiken muun unohdinkin. Hetkessä olivat vain minä ja upea Daire, joka tulisesti tuntui haluavan minua myös säkkipimeässä. Kuinka vikkelästi kiinnyinkään mieheen, jonka olin vasta aivan äskettäin tavannut... Kevyt epäilys tosirakkaudesta hiipi mieleeni, ja piti hymyn huulilla pidemmän minusta irtautuessakin. Kummallista kyllä, pimeys ei ahdistanut enää lainkaan ja osasin paikantaa haarukankin vasempaan käteeni.

"Anteeksi cheri...sinä vain saat minut kiihdyksiin", terässilmän hiljaiset sanat ylsivät korviini. Kuulin hänen myös onnistuneesti saaneen haarukkaansa ruokaa. Vaikka olin hukassa ruokailun suhteen, en olisi voinut olla paljoa onnellisempi.
"Voi, älä siitä huoli", sanoin niin lempeästi kuin suinkin voin. Hapuilin oikealla kädelläni varovasti viinilasia ja löysinkin sen, tosin vain kämmenselkäni hipaisi sitä aluksi. Viini kostutti ihanasti ja saatuani lasin takaisin pöydälle, aloin miettiä lautasellani makaavaa ongelmaa. Kuinka syödä, kun ei ole mitään käsitystä siitä, mitä lautasella on ja miten se on aseteltu... Löysin veitsen ja haarukka uppoaa pehmeään lihaan, hymähdin tyytyväisenä itseeni. Sain kuin sainkin leikattua palasen irti ja vietyä sen suuhuni, onneksi tarpeeksi nopeasti, sillä huomasin lihanpalasen olleen kiinni vain muutamassa haarukan piikissä. En sentään ehtinyt pudottaa sitä syliini.

"Maistuuko? Oletko ennen syönyt kukkoa?" Lapsuudenmaku sai pian nimenkin, yksi isoäidin lempiresepteistä.
"Nuorempana, isovanhempani kokkasivat joskus yhdessä. Hyvää", vastasin pudistellen päätäni samalla. Ehkä puhumaan oppisi toista kuuntelemalla, naurahdin itselleni kuulostaessani kolmetoistavuotiaalta.
Syöminen alkoi luonnistua pikkuhiljaa, enkä sotkenutkaan. Muutaman kerran tyhjä haarukka kävi suussa, mutta ei kai kukaan ole seppä syntyessään... Liikkeeni olivat liioitellun hitaita ja varovaisia, en todellakaan halunnut sotkea toisen vaatteita viiniin.

"Miksi valitsit juuri tämän ravintolan?" kysyin vinosti hymyillen. Mietin, oliko mies suunnitellut kuhertelua pimeän turvin, ei kai sentään nyt ravintolassa. Eihän kukaan toisaalta olisi ollut näkemässä...

____
Dalamar | Daire Deschamps

"Voi, älä siitä huoli",Lavender totesi lempeästi. Meinasin miltein huokaista helpotuksesta...Ehkä minun olisi lakattava huolehtimasta liikoja, ja todella tehdä niin kuin sydämeni sanoo. Se oli kuitenkin helpompi sanottu kuin tehty. Koko nuoren elämäni ajan olin joutunut varomaan sanomisiani ja tekemisiäni...Jos satuin tekemään pienen virheen, paljastaan jotain sydämeni sopukoista oli rangaistus väistämätön. Sydäntä kouraisi...Oliko todella oikein istua näin ihanan miehen vierellä. Oliko varmasti oikein rakastaa häntä niin, että sydän on revetä...Onko täysin oikein haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta...häistä ja lapsista...yhteisestä arjesta, ja elämän jakamisesta. Sydämeni kertoi sen olevan oikein, mutta ympäröivä elämäni oli sitä kaikkea vastaan...

"Nuorempana, isovanhempani kokkasivat joskus yhdessä. Hyvää", kaunokaiseni kertoi. Hymyilin pimeyteen...Mies vierelläni oli uskomaton olento...Niin kaunis ja rehti, suloinen ja erilainen.
"Minäkin muistan isoäitini valmistaneen tätä joka sunnuntai silloin kun hän eli", kerroin vuorostani. Liha oli mureaa, ja kastike suussasulavaa...Tosin siitä puuttui lämpö ja rakkaus, joka oli vallinnut isoäidin keittiössä. Kaipa se oli niin, ettei mikään voittanut todellista kotiruokaa. Äidin kuoltua kotiruoka oli jäänyt vähälle...

"Miksi valitsit juuri tämän ravintolan?" sinisilmäinen kysyi. Yskäisin nolosti ja siemaisin viiniäni. Laskin lasin varovasti takaisin pöydälle ja harkitsin mitä uskaltaisin sanoa...Tootuden varmaan.
"Toisaalta halusin sinun kokevan tämän ainutlaatuisuuden mutta...Jos totta puhutaan, niin tämä oli ainut lounaspaikka, missä voin näyttää sinulle aidon ranskalaisen suudelman ilman että joku katsoisi kieroon", esitän asiani tyynen rauhallisesti, vaikka olin juuri kiertoilmauksin puhunut kielisuudelmasta...En voinut estää hymyä nousemasta huulilleni. Lavender oli ensimmäien ihminen, jolle pystyin näyttäytymään sellaisena kuin todella olin. Viileän pankkiirin sisällä oli todella intohimoinen mies...

Toisaalta oli harmi, että oli niinkin pimeää...En nähnyt Lavenderin kasvoja, enkä varsinkaan sitä, oliko puheeni saaneet nuo vaaleat poskipäät punehtumaan ruusun värisiksi...

____
Varja | Lavender Underwood

Hymyilin sekä siitä riemuntunteesta, joka seurasi kun huomasin oppivani pikkuhiljaa syömään näkemättä lautasen sisältöä, että yksinkertaisesti siksi, että myös Daire kuului olevan tyytyväinen ruokaan. Olin kuulevinani miehen äänensävyssä ripauksen kaipuuta, isoäidin ruokia ja seuraa oli arvatenkin ikävä... Ja miksipä ei olisi.

Odotin vastausta kysymykseeni uteliaana ja voi miten kovasti olisinkaan halunnut nähdä terässilmät kasvot, ilmeistä olisi voinut lukea niin paljon!
"Toisaalta halusin sinun kokevan tämän ainutlaatuisuuden mutta...Jos totta puhutaan, niin tämä oli ainut lounaspaikka, missä voin näyttää sinulle aidon ranskalaisen suudelman ilman että joku katsoisi kieroon", mies sanoi pitkältä tuntuvan hiljaisuuden päätteeksi. Olin siis arvannut ihan oikein! Naurahdin voitonriemussani, vaikka tunsin punastuvani. Ihan typeräähän se oli, kun olin - etenkin villeimpinä teinivuosinani - jo ehtinyt kokeilemaan kaikenlaista. Ranskalaisten heilojen puutteessa Se Oikea ranskalainen suudelma oli kuitenkin jäänyt kokematta... Daire sai minut taas tuntemaan ihmeellistä kihelmöintiä, jota ei aivan jännitykseksikään voinut kuvailla.
"Taidatkin olla huomattavasti tulisempi rakastaja, kuin osasin edes odottaa", sanoin kirkkaalla äänellä. Pelko siitä, että joku näkisi hänet seurassani, oli kadonnut pimeyden myötä. Jostain kumpusi voimakas itseluottamus. Miehen rauhallinen hengitys ja turvallinen läsnäolo toivat kummallisen seesteyden hurrikaanimieleeni.
"Olet kai yllätyksiä täynnä muutenkin." Olisin niin kovasti halunnut halata, mutta en halunnut kaataa yhtäkään viinilasia.

Ruokahalu sai astua syrjään ihan muunlaisten mielihalujen tieltä. Leikkasin vielä yhden palasen lihaa ja nautin silkkisen kastikkeen mausta.
Ajankulua oli vaikea arvioida. Toisaalta alkoi jo pelottaa, että työtoverit jo kaipaisivat auttavaa kättä... Toisaalta pystyin olemaan huoleti, koska kalenterissani ei ollut enää iltapäiväksi ajanvarauksia. Hymyilin. Mary ja Debbie jaksaisivat odottaa, kunhan saisivat edes suurpiirteisen raportin lounaan kulusta. Ihanimpia yksityiskohtia en tietenkään paljastaisi.
Laskin haarukan ja veitsen sievästi vierekkäin lautasen reunalle ja siemaisin vielä viiniä. Lasi löysi paikkansa pöydältä ja huokaisin vatsa täynnä.
"Täällä voisi käydä toistekin."

____
Dalamar | Daire Deschamps

"Taidatkin olla huomattavasti tulisempi rakastaja, kuin osasin edes odottaa...Olet kai yllätyksiä täynnä muutenkin", Lavender tokaisi. Nauroin railakkaasti, ja hapuilin viinilasia varovasti pöydällä. Se löytyi nopeammin kuin viisi minuuttia sitten.
"Voi olla...Saat ottaa selvää, jos haluat", myhäilin tyytyväisenä...Lavender oli ihana...rakastettava. Pirteä ja suloinen. Ja varmasti miehessäkin olisi se tulinen puoli, kunhan pääsisimme kunnolla kahden kesken. Huomaamattani hengitys tiivistyi, ja sydän hakkasi lujempaa kuin aiemmin...Ruoka ei enää maittanut. Olisin tahtonut suudella kaunokaistani...viedä autoon, ja riisua tämän alastomaksi. Suudella helmiäisen valkeaa ihoa ja...

Unelmointi oli vaarallista...Varsinkin silloin kun oli töissä...Jos pitkässä ja puuduttavassa kokouksessa puhui joku muu kuin itse vaipui ihan itsestään unelmien pilvilinnoihin. Ja niistä havahtuminen se vasta vaarallista olikin...Joskus nuorempana oli saanut isältäni selkäsaunan, jos hän huomasi minun vaipuneen omiin mietteisiini kesken tärkeän pöytäkeskustelun...

"Täällä voisi käydä toistekin", enkelini lausui. Hymyilin pimeyteen ja etsin sormillani lautasliinaa. Pian sain käsiini paperisen liinan, jonka väriä en luonnollisesti tiennyt.
"Totta...Tuon sinut tänne niin usein kuin tahdot", vastasin ja pyyhkäisin suupieliäni...Ruoka oli maittavaa ja hyvää.
"Jaksathan jälkiruokaa?" kysyin ja laskin pimeydessä käteni Lavenderin reidelle. Kumarruin lähemmäs miestä...ja pienen etsiskelyn jälkeen huuleni löysivät miehen kaulan...Ripottelin pieniä suudelmia kaulalle ja suutelin tieni ylöspäin aina huulille asti.

"Rakastan sinua...", kuiskasin hiljaa, ja painoin huuleni miehen huulille uudestaan...Ja hetkeksi unohdin, että ravintolassa todella oli myös muita kuin me...Tosin kukaan ei nähnyt meitä...Paitsi sokeat tarjoilijat, jotka varmasti tiesivät mitä pimeydessä todella tapahtui. Mutta tuskin olisimme ensimmäinen ja viimeinen pariskunta, jotka intoutuisivat lemmenleikkeihin pimeyden tuudittavassa syleilyssä. Silitin miehen reittä hiljalleen. Lavender tuoksui hyvältä...Saippualta, jota hän oli illalla käyttänyt.

"Onko sinulla vielä töitä?" kysyin suudelman saattelemina kaunokaiseltani...Mieli teki perua illan kokoukset, ja viedä Lavender asunnolleni. Himo iski nopeasti ja salakavalasti...sumensi mielen ja ajatukset...Sai haluamaan Lavenderia entistä enemmän...hittoon työt...

____
Varja | Lavender Underwood

"Voi olla...Saat ottaa selvää, jos haluat", Daire sanoi ovelana. Siitä olin aivan varma... Mutta täytyisihän se varmistaa. Kikatin miehelle ja ristin jalkani, ja sivelen säärelläni toisen omaa hymisten hiljaa tyytyväisenä. Meillä olisi aikaa selvittää se tarkemmin, jos ei tänä iltana niin myöhemmin. Tuleva yö tuskin jäisi viimeiseksi yhteiseksi.

"Totta...Tuon sinut tänne niin usein kuin tahdot. Jaksathan jälkiruokaa?" hän kysyi ja tunsin lämpimän käden reidelläni. Virne nousi huulille, eikä enää pelottanut pimeys tai ihmisten katseet. Olin kai lopultakin sopeutunut pimeään, jota Daire tuntui käyttävän sitä häpeilemättömästi hyödykseen. Taivutin niskaa taakse huokaisten ääneen, kun huulet vierailivat kaulan ohuella iholla.
"Ainahan jälkiruokaa jaksaa", naurahdin ja suutelin Dairen kosteita huulia. Kuinka oikealta se voikaan tuntua... Juuri ne huulet, se hetki ja koko miehen läsnäolo. Nostin käteni silittämään pehmoisia hiuksia. Kuinkakohan aikaisin ne alkaisivat harmaantua... Daire kuitenkin stressasi paljon töissään. Vaikka näyttäisi hän hyvältä myös harmaahapsena.

"Rakastan sinua..." kuulosti edelleen enemmän unelmalta kuin todelta... En ehkä koskaan tulisi tottumaan sen kuulemiseen. Hymyilin toisen huulia vasten ja näykkäisin kevyesti miehen alahuulta.
"Olet rakas", asetin sanani niin, etten joutuisi valehtelemaan. Daire kissoineen oli täyttänyt elämässäni olleen tyhjyyden. Halusin vain kiittää luojaa saatuani miehen vierelleni. Pidempi silitti reittä ja minä puolestani kiedoin käteni ensin kevyesti hänen ympärilleen ja vedin hänet tiukemmin halaukseen. Toivottavasti kovin moni viinilasi ei kaatuisi... Painoin kasvoni rakastajani kaulaan ja huulet kaartuivat ihoa vasten hymyyn.

"Onko sinulla vielä töitä?" Uppouduin vielä suudelmaan, ennen kuin aloin valmistaa vastausta. Niin. Töitä. Ja olimme vasta lounaalla...
"Tietysti, ja niin on sinullakin", vastasin napakasti, suukotin vielä kerran miehen huulia ja työnsin hänet hellästi rinnastaan kauemmas, takaisin istumaan nätisti omalle paikalleen.
"Et voi luistaa töistäsi minun takiani", jatkoin samalla tiukalla linjalla ja olin tekemässä terävän kommentin Dairen isästä ja työpaikasta... Se olisi ollut ilkeää.
"Aikaa on kyllä myöhemminkin", sanoin vielä lempeästi.

"Mitä jälkiruuaksi?" päätin vaihtaa puheenaiheen vähemmän vaarallisille vesille. Sitä paitsi jälkiruoka oli aina hyvää.

____
Dalamar | Daire Deschamps

Lavenderin huokaus oli kuin musiikkia korvilleni. Hän oli syötvän ihana, ja ne pienet äänet, jotka karkailivat miehen huulilta, olivat turhankin kiihottavia...
"Ainahan jälkiruokaa jaksaa", kaunokaiseni naurahti suloisesti vastaten suudelmaani. Olin sanoinkuvaamattoman onnellihen hänen seurassaan. Kukaan ihminen ei ollut koskaan saanut oloani sellaiseksi. Eikä tarvinnutkaan. Halusin viettää Lavenderin kanssa koko loppuelämäni ja sen jälkeenkin...Miehen kädet hiuksissani tuntuivat ihanalta...kaikki oli miltein täydellistä...

"Olet rakas", enkelini vastasi...Eihän se ollut täydellinen rakkaudentunnustus, mutta sai riittää tällä kertaa...Lavenderin tunteet eivät tainneet olla yhtä voimakkaat kuin omani, mutta halusin antaa hänelle aikaa...Aikaa rakastua itseeni syvemmin. Entä jos niin ei koskaan tapahtuisi? vaan mies ymmärtäisi ettei koskaan voisi rakastaa minua...eih...sellaista oli turha ajatella siinä vaiheessa...Se selviäisi myöhemminkin...Vedin syvään henkeä Lavenderin kietoessa kädet ympärilleni ja vetäen minut lähemmäksi...Naurahdin hiljaa pimeyteen...Hän oli suloinen...ja minun...Tunsin miehen painon olkapäälläni ja sivelin hellästi miehen vaaleanpunaisia kutreja...

"Tietysti, ja niin on sinullakin", Lavender lausui tiukasti suudellen vielä huuliani ennen kuin hän työnsi minua hellästi kauemmas itsestään...Hmm...Olisin mielelläni vielä mielelläni jatkanut lemmenleikkejämme, mutta kaipa oli parasta jättää se toiseen kertaan...
"Mmmm....", tuhahdin...Työt...Siinä tilanteessa en voinut kuvitella turhempaa kuin työt. Olisin halunnut jakaa joka sekunnin ihanan enkelini kanssa, mutta ehtisi sitä kai myöhemminkin...
"Et voi luistaa töistäsi minun takiani...Aikaa on kyllä myöhemminkin",Lavender lausui ihanan hellästi. Hymyilin pimeydessä itsekseni.
"Niinpä kai...olisin kyllä mielelläni jättänyt työt väliin", kerroin totuudenmukaisesi. Miten ihmeessä voisin ajatella töitä, kun voisin viettää aikaa maailman jumalaisimman miehen kanssa...

"Mitä jälkiruuaksi?" kaunokaiseni kysyi suloisesti. En ehtinyt vastata kun askeleet lähestyivät pöytää...Ilmeisesti tarjoilija tulisi hakemaan astioita.
"Toivottavasti ruoka maistui", mies lausui ystävällisesti...Astiat kilahtelivat hänen nostaessaan niitä pöydästä...
"Kiitos, kyllä maistui. Olemme valmiita syömään jälkiruokaa", selitin. En nähnyt tarjoilijaa pimeyden keskeltä, mutta kuvittelin hänen nyökkäävän...Pian askeleet kaikkosivat.

"Tilasin creme bruleeta. Pidäthän siitä", sain lopulta vastattua Lavenderin kysymykseen ja hapuilin miehen kättä pimeässä...

____
Dalamar | Daire Deschamps

"Niinpä kai...olisin kyllä mielelläni jättänyt työt väliin", Daire tunnusti suloisesti saaden minut nauramaan taas.
"Arvatenkin! Mutta tulen illalla luoksesi vasta kun olet saanut työsi tehtyä", sanelin itsevarmana, vaikka tiesin että heltyisin jos terässilmä soittaisi tulemaan aiemmin... Töiden jälkeen voisi maalata hetken ennen lähtöä.

Kiitin tarjoilijaa nojaten tuolissani taaksepäin. Astiat kilisivät, kun mies teki taitavasti työtään. Mahtoi olla aika haaste kanniskella ruokia ja särkyviä tavaroita ilman näköaistia... Olisikohan Daire koskaan edes huomioinut minua sokeana... Käsi hakeutui riipukselle - tietysti mies olisi huomannut. Tarjoilijan määrätietoiset askeleet kaikkosivat. Uskalsin hapuilla viinilasin taas huulilleni ja hyvin varovasti takaisin pöydälle. Dairelta se oli kuulunut käyvän niin helposti...

"Tilasin creme bruleeta. Pidäthän siitä", hän kysyi. Tartuin lämpimästi sormiin, jotka etsivät omiani.
"Tietysti pidän! Olen heikkona kaikkeen makeaan", lausuin keveästi naurahtaen. Nostin terässilmän kämmenselän huulilleni ja laskin muutaman suukon ohuelle iholle.
"...ja sinuun", jatkoin virnistäen ja hakeutuen toisen pehmeille huulille. Suudelma alkoi kevyenä ja härnäävänä, mutta jo pian olin lumoutunut Dairen läheisyydestä ja lämmöstä. En varmasti koskaan saisi siitä tarpeekseni, eikä onneksi tarvinnutkaan. Suudelmaa seurasi toinen, ja kolmas, ja joka hetki tuntui edellistä aidommalta ja paremmalta. Riipuksella levännyt käsi livahti oranssien hiuksien sekaan.

En kuullut palaavan tarjoilijan askeleita, joten säpsähdin jälkiruokakipon kilahtaessa pöytää vasten. Hymähdin tyytymättömänä ja suukotin miesystävääni vielä kerran ennen kuin erkanin nuuhkimaan pöytään tuotua herkkua.

____
Dalamar | Daire Deschamps

"Arvatenkin! Mutta tulen illalla luoksesi vasta kun olet saanut työsi tehtyä", Lavender lausui. Minä kurtistin kulmiani pimeässä...eihän sellainen yksinkertaisesti voinut käydä päindä. Halusin enkelini heti lähelleni kuin mahdollista.
"Pyh...hutiloisin kuitenkin työni vain siksi, että tulisit. Teen kyllä työt samalla kun olet luonani. Lieve pitää varmasti sinulle seuraa", naurahdin hellästi. Halusin jakaa jokaisen hetken kaunokaiseni kanssa. En halunnut hukata hetkeäkään...pelkäsi. Jos isäni saisi tietää...Hän saattaisi varata lennon saman tien Kanadaan. Soittaisi ovikelloa ja ampuisi pistoolilla keskelle otsaa, kun avaisin oven...Pelkkä ajatus sai minut värähtämään...

"Tietysti pidän! Olen heikkona kaikkeen makeaan...ja sinuun", Lavender vastasi. Sydämeni meinasi revetä liitoksistaan. Miten ihanalta se pystyikään miehen huulilta kuulostamaan. Huokaisin hiljaa kaunokaiseni painessa amorinkaarensa kämmenelleni. Hänen huulensa olivat niin pehmeät...Kuin kauneinta silkkiä. Vastasin miehen suudelmaan saadessani hänen huulensa omilleni...Lavenderin kädet harhailivat hiuksiini, ja omat käteni liukuivat miehen paidan alle. Vedin hänet lähemmäs itseäni...Olisin voinut kuolla siihen rakkaudentunteeseen...Jouduin kuitenkin erkanemaan tarjoilijan tuodessa jälkiruuat pöytään...Pulssi oli kohonnut, hengittäminen oli katkonaista...

Hamusin käsilläni kippoa ja upotin lusikan jälkiruokaan. Sormeni etsivät Lavenderin huulet...
"Tässä...", kuiskasin piemyteen ja nostin lusikan miehen huulille.
"Hyvää...eikö?" naurahdin hiljaa ja painoin kasvoni miehen hiuksiin...Lavender tuoksui hyvältä...huumaavalta. Ja makealta. Mies oli varmaan tehty sokerista...
"Voisin syödä sinut...", lopulta sanoin kaunokaiseni korvaan kunnes peräännyin taaksepäin...

____
Varja | Lavender Underwood

"Pyh...hutiloisin kuitenkin työni vain siksi, että tulisit. Teen kyllä työt samalla kun olet luonani. Lieve pitää varmasti sinulle seuraa", terässilmä sanoi naurahtaen. Voi kuinka olisinkaan halunnut nähdä sen hymyn, joka loi tuon lämpimän äänensävyn... Hymähdin hellästi, sillä tiesin ettei vastarinnasta olisi ollut hyötyä kuitenkaan.
"Tulen silti vasta illemmalla, epäilen vahvasti tuotteliaisuuttasi kun olen paikalla", ilmoitin napakasti. Pitäisihän minun ehtiä maalata, Lievestä olisi mukava saada pieni muotokuva seinälle...

Ennen kuin ehdin etsiä jälkiruokaa näppeihini, oli pidempi taas löytäny huuleni.
"Tässä..." hän kuiskasi ja sain lusikallisen taivasta syötäväkseni. Hymisin tyytyväisenä puoliääneen.
"Hyvää...eikö?" Samassa tunsin miehen taas ihan lähellä. Suukotin oransseja kutreja vieläkin jälkiruoan huumassa.
"Voisin syödä sinut..." rakastajani vinoili saaden minut taas nauramaan. Huomasin hänen vetäytyvän jo pois, joten tartuin Dairen paidan kaulukseen itsenikin yllättävällä voimalla ja vedin vielä yhteen suudelmaan. Oli niin upeaa pystyä olemaan oma itsensä jonkun seurassa, etenkin kun se tuntui niin oikealta, jokainen hipaisu... Näykkäisin lopuksi hänen huultaan.
Tässä oli mies, jonka kanssa voisin viettää ilomielin loppuelämäni. Jos vain voisin. Todellisuus tosiaan palautti ikävästi maan pinnalle. Hymy varisi ja päästin otteeni irti suoristaen selkäni taas. Huokaisin.

"Kuule, olen miettinyt..." miltei kuiskasin vakavana, ääni ei meinannut kantaa. Pelotti jo ottaa asia esillekin.
"Tuleeko minusta koskaan Lavender Deschampsia?" kysyin varovasti. Tiesin kyllä, että puheenaihe tulisi pilaamaan tunnelman, mutta pimeydessä oli jotain turvallisuutta, joka esti pahimman kauhun. En niinkään pelännyt vastausta tai tulevaa keskustelua, vaan herra Deschampsia... Tulisinkohan koskaan edes tapaamaan tuota miestä?
”Mietin vain, että jos isäsi saa tietää…” jatkoin vielä synkästi. Hapuilin sormillani Dairen käden käteeni ja puristin siitä kevyesti. En tosiaankaan tiennyt halusinko suhdetta, joka piti pitää salassa. Mutta en tietenkään halunnut myöskään vaarantaa meistä kumpaakaan... Miksi sen piti olla niin vaikeaa?

____
Dalamar | Daire Deschamps

"Tulen silti vasta illemmalla, epäilen vahvasti tuotteliaisuuttasi kun olen paikalla", Lavender kuitenkin piti päänsä...Nurisin jotain epämääräistä, mutta nauroin silti. Voisin toki tehdä töitä, mutta hyvin varmasti jo parinkymmenen minuutin päästä raapustelisin työpapereihin kaunokaiseni nimeä ja sydämiä, minkä läpi kulkisi lemmennuolia...Rakkaus laittoi pääni täysin sekaisin...

Lavender ei ollut kuitenkaan lopettanut vielä, vaikka peräännynkin. Hän tarttui paidan kaulukseeni ja repi minua uudelleen lähemmäs. Vino hymy nousi huulilleni. Enkelini oli himokkaampi kuin uskoinkaan ja se...ei ollut laisinkaan huono juttu. Huuleni painautuivat uuteen...ihanaan...huumaavaan suudelmaan. Rakastin Lavenderia niin paljon...Koko sydämelläni ja mielelläni. Lavender olisi minulla yksi ja ainoa. Hymyilin toisen huulia vasten, kun kaunokaiseni näykkäisi huuliani. Enkelini päästi irti ja peräännyin hieman vastahakoisesti. Olisin halunnut jatkaa...Vielä pidempään. Niitä kiduttavia, ihania suudelmia. Lavender oli hetken hiljaa...mitä nyt?

"Kuule, olen miettinyt...Tuleeko minusta koskaan Lavender Deschampsia?" sinisilmäinen lopulta kuiskasi jostain pimeyden seasta. En osannut kuin hetken vain tuijottaa pimeyteen, missä Lavender luultavimmin oli. Lopulta hämmentynyt ilmeeni muuttui hymyyn ja nauroin...
"Tietysti...miksi edet kysyt tuollaisia?" kysyin naurahtaen hieman kuivasti. Miksi enkelini oli niin vakavana...
”Mietin vain, että jos isäsi saa tietää…”, rakkaani jatkoi. Ai niin...Niinhän se oli. Isäni...kaiken pahan alku ja juuri...
"Noh..Parhaimmassa tapauksessa hän kieltää minut ja potkaisee minut töistä...mutta pahimmassa...En halua miettiä sitä, ja toivon ettet sinäkään miettisi...Mutta ymmärrän kyllä jos tämä...on sinulle liikaa" vastasin hiljaa...Miksi edes kuvittelin saada olla onnellinen. Lavender tuskin haluaisi enää olla kanssani. Elää jatkuvassa pelossa puolestani...

"Rakastan sinua...kuitenkin", huokaisin ja hamusin jälkiruokakippoa upottaen lusikan suuhuni. Piti saada käsille jotain tekemistä...En halunnut oikeastaan kuulla Lavenderin vastausta...En kestäisi ajatusta että menettäisin hänet...Menettäisin hänet isäni takia. Hän oli vienyt minulta kaiken...ja jos hän veisi kaikista rakkaimpani, vaikka hän ei edes ollut täällä...sitä en kestäisi...en varmasti enää kestäisi....

____
Varja | Lavender Underwood

"Noh..Parhaimmassa tapauksessa hän kieltää minut ja potkaisee minut töistä...mutta pahimmassa...En halua miettiä sitä, ja toivon ettet sinäkään miettisi...Mutta ymmärrän kyllä jos tämä...on sinulle liikaa", Daire sanoi vaikeana. Tottakai mietin sitä, että siihen voisi varautua edes henkisesti edes hieman! Mutristin huuliani pimeydelle ja oioin hiusten latvahapsuja. Kuulin miehen lusikoivan jälkiruokaa, joten hapuilevasti otin lusikan omaan käteeni - ja muutin mieleni.
"Tietysti se on ajatuksissa, täytyyhän kaikki vaihtoehdot käydä läpi..." sanoin lempeästi ja laskin ensin lusikan pöydän reunalle ja sitten kämmeneni toisen polvelle. Silitin kevyesti kankaan pintaa ja siirsin kättä ylemmäksi reittä pitkin.
Kumarruin lähemmäksi ja etsin miesystäväni kaulan vaalean ihon huulillani. Näykkäisin ihoa kevyesti.

"Ehkä meidän on sitten vain karattava... Rakennettava pieni puumaja johonkin metsän keskelle ja kasvattaa oma ruokamme", kuiskasin Dairen korvaan ja sipaisin sormenpäillä leukapieltä. Suoristin selkäni taas istuimellani ja tartuin uudestaan lusikkaan ja jälkiruokakippoon.

"Jollei häntä saa mitenkään muuten totuteltua ajatukseen meistä", lisäsin aiempaan syöden lusikallisen makeaa. Minun pitäisi jättää perhe ja ystävät ja vain kadota, mutta varmasti omaan rauhaan tottuisi nopeasti. Sitä paitsi kaikki ylellisyys jäisi myös taakse, eikä se tainnut kuulua Dairen seuraaviin suunnitelmiin... Mutta ainahan sitä sai haaveilla. Ja tärkeintä oli saada toinen taas paremmalle tuulelle, ei olisi pitänyt pilata tunnelmaa ollenkaan typerillä kysymyksillä.

"Mitä syödään illalla?" päätin vaihtaa puheenaihetta. Mansikat ja kermavaahto kuulostivat omissa ajatuksissa taivaalliselta, mutta todellisuudessa olivat hieman liian johdattelevia. Halusin luottaa Dairen makuun iltapalankin suhteen.

____
Dalamar | Daire Deschamps

"Tietysti se on ajatuksissa, täytyyhän kaikki vaihtoehdot käydä läpi...", Lavender selitti. Niinhän se oli...hän oli aivan oikeassa. Mutta joskus tahtoisin vain lakata ajattelemasta. Olin lopen kyllästynyt siihen, että jouduin varomaan askeliani. Jatkuva pelko vei voimia ja aikaa. Väeähdin kaunokaiseni kosketusta. Kun miehen sirot sormet laskeutuivat polvelleni. Olin kuin tulessa...En voisi koskaan saada tarpeekseni ihanasta Lavenderistani. Hymähdin hiljaa, kun miehen huulet eksyivät kaulalleni...

"Ehkä meidän on sitten vain karattava... Rakennettava pieni puumaja johonkin metsän keskelle ja kasvattaa oma ruokamme", sinisilmäinen ehdotti korvaani. Suukotin ohimennen hänen sormiaan enkä voinut olla nauramatta.
"Kuulostaa hyvältä idealta", vastasin ja olin hieman pettynyt kun rakkaani lämpö karkasi. Kuulin lusikan kilahtavan...
"Jollei häntä saa mitenkään muuten totuteltua ajatukseen meistä", enkelini jatkoi. Naurahdin pyöritellen päätäni. Lavender oli juuri sellainen ihminen, jota olin kaivannut. Herttainen...positiivinen ja kujeileva. Hymyni ulottui varmasti korviin saakka. Olin onnellinen kaunokaiseni seurassa.

"Mitä syödään illalla?" Lavender yllättäen kysyi. Kohotin kulmiani kysyvästi, vaikka eihän kaunokaiseni sitä voinut nähdä. Vein lusikan huulilleni.
"Onko sinulla vielä nälkä kuin moista kysyt?" naurahdin leikkisästi pujotellen vuorostani omaa kättäni rakkaani reidelle. Miten ihanaa olisikaan kaapata enkelini mukanani jo kotiin. Mutta työt odottivat.

"Haluaisin muuten todella tavata vanhempasi", lausahdin yhtäkkiä ja hämmennyin itsekin omia sanojani. Mutta se oli totta. Lavenderin perhe kuulosti sellaiselle unelmalle, joka oli minulle vain haavekuvia. Tahtoisin kernaasti tavata nuo ihmiset, jotka olivat kasvattaneet maailman jumalaisimman olennon...

____
Varja | Lavender Underwood

Daire kuulosti jo hivenen piristyneeltä. Huuleni kaartuivat tyytyväiseen hymyyn, kun uusi lusikallinen paahtovanukasta liukeni suuhuni. Voisin varmaan elää pelkällä tuolla jälkiruoalla ja hyvällä viinillä... Ja rakastavilla suudelmilla.
"Onko sinulla vielä nälkä kuin moista kysyt?" mies naurahti ja tunsin käden lämpimän painon jalallani. Nauroin hänelle - vaikka tuottamani ääni kuulostikin enemmän kikatukselta. Kummallista, mitä toinen saikaan minussa aikaan.
"Ei, kyllä tämä oli täyttävä lounas. Jotain hyvää iltapalaa olisi silti kiva syödä yhdessä. Illalla", lausuin rauhallisesti, pieni virne kuultaessa äänessä. Olisi mukavaa päästä paijailemaan myös Lieveä siinä Dairen hellimisen ohessa.

"Haluaisin muuten todella tavata vanhempasi", terässilmä totesi yllättäen. Lusikoin viimeiset rippeet jälkiruoasta, laskin astiat varovasti pöydälle ja tartuin käteen reidelläni. Ajatukset vanhemmista ja heidän vilpittömästä rakkaudestaan sai minut nytkin tulvimaan lämpöä ja itsevarmuutta. Pitäisi soittaa äidille ja kertoa jännittävästä miehestäni... Hän haluaisi tavata Dairen niin pian kuin suinkin mahdollista, mutta se nyt ei toista kuulostanut haittaavan.
"Voi, he ihastuvat sinuun ikihyviksi!" sanoin innostuneena. Hassua, miten jännitti viedä terässilmä vanhempien luokse.
"Ja miksipäs eivät ihastuisi, olethan aivan täydellinen vävyehdokas. Mennään käymään siellä heti, kun työsi antavat sen verran periksi. Äiti haluaa meidän varmasti jäävän yöksi", höpötin ilolla silitellen Dairen kämmenselkää.
"Isä voi tosin olla hankalampi, hän on aika tarkka siitä millaisessa seurassa kuljen ja kuka saa olla kanssani... Uskon kyllä, että voitat hänetkin puolellesi hurmaavalla hymylläsi." Hapuilin varovasti viinilasin käsiini ja kostutin kurkkuani. Lasi löysi paikkansa pöydältä hetken päästä.
Avatar
Varja
Pikkuvanha
 
Viestit: 154
Liittynyt: 23 Loka 2013, 12:08

Re: Pimeässä sinut tunnen...

ViestiKirjoittaja Dalamar » 21 Marras 2013, 16:03

"Ei, kyllä tämä oli täyttävä lounas. Jotain hyvää iltapalaa olisi silti kiva syödä yhdessä. Illalla", Lavender selitti naurunsa päätteeksi. Hymähdin hiljaa pimeyteen. Kaunokaiseni nauru oli puronsolinaa. Niin pulppuavaa ja kirkasta. Kliseistä, mutta totta se oli. Lavenderin tapaaminen oli kuin romanttisesta komediasta, joiden päätteeksi Odette kummini itki vuolaasti. Oli uskomatonta, että sellaista pystyi sittenkin tapahtumaan todellisessa elämässä.

"Saamasi pitää. Jos lupaat auttaa iltapalan teossa", vastasin hellästi puristaen enekelini reittä samalla kun laitoin jälleen yhden jälkiruokalusikallisen suuhuni. Lavenderin lämpimät sormet laskeutuivat kädelleni. Tuo pieni ja viaton kosketus sai sähkövirran kiertämään koko kehossani...
"Voi, he ihastuvat sinuun ikihyviksi! Ja miksipäs eivät ihastuisi, olethan aivan täydellinen vävyehdokas. Mennään käymään siellä heti, kun työsi antavat sen verran periksi. Äiti haluaa meidän varmasti jäävän yöksi" Lavender puheli innostus äänestä kuultaen. Nyökkäsin, vaikka tiesin ettei Lavender nähnyt minua pimeydessä. Lusikka kilahti tyhjään kippoon. Hapuilin vapaalla kädellä servettiä, jolla pyyhkäisin suupielet ruokailun päätteeksi.

"Isä voi tosin olla hankalampi, hän on aika tarkka siitä millaisessa seurassa kuljen ja kuka saa olla kanssani... Uskon kyllä, että voitat hänetkin puolellesi hurmaavalla hymylläsi", kaunokaiseni jatkoi. Käänsin katseeni häneen hymyillen näkemättä muuta kuin mustaa tyhjyyttä.
"Toivottavasti. En mielelläni tahtoisi sotajallalle ehkä tulevan appini kanssa. Isässä on jo tarpeeksi paljon kestämistä", naureskelin enkä ihme kyllä kiristellyt hampaitani niin kuin yleensä isästäni puhuttaessa.

"Tahtoisitko vielä jotain, vai tilaanko laskun?" kysyin hellästi ja kumarruin lähemmäs. Tunsin Lavenderin lämpimän hengityksen kasvoillani...Voi miten rakastinkaan häntä...
Dalamar
 

Re: Pimeässä sinut tunnen...

ViestiKirjoittaja Varja » 21 Tammi 2014, 00:07

"Tottakai", vastasin vielä naurahtaen. Auttaisin mielelläni, jos vain suinkin osaisin. Vaikka eihän iltapalan tarvinnut mitään gourmet'ta olla, jotain simppeliä ja maukasta. Tai jotain makeaa... Kuin sitä ei jo olisi tullut naposteltua hirvittävän makean jälkiruoan muodossa... Eiköhän Daire osaisi valita jotain täydellistä.

Daire kuului myös lopettelevan ateriansa. Hassua, kuinka nopeasti sitä oppi lukemaan pelkistä äänistä ja niiden suunnista muiden liikkeet. Silitin kättä reidelläni hymyillen. Oli ihanaa pystyä olemaan niin luonnollisesti toisen seurassa.
"Toivottavasti. En mielelläni tahtoisi sotajallalle ehkä tulevan appini kanssa. Isässä on jo tarpeeksi paljon kestämistä", mies naurahti. Hymähdin kepeästi myötäillen, vaikken uskonut hetkeäkään, etteivätkö he tulisi toimeen keskenään. Ehdin jo haaveilla ihanasta tulevaisuudesta, vanhempani leikittämässä adoptiolastamme ja Dairen nostamassa Lieven alas ruokapöydältä, minne se oli kiitänyt pakoon lattialla telmiviä pieniä kissanpoikasia...
"Voinet olla huoleti, kun vain muistat väläyttää hurmaavan hymysi", kuiskasin lämpimästi ajatusteni lomasta.

"Tahtoisitko vielä jotain, vai tilaanko laskun?" Tunsin terässilmän tulleen lähelle ja vaistomaisesti suutelin noita jo tutuksi tulleita huulia. En varmaan koskaan saisi niistä tarpeekseni.
"En kyllä haluaisi vielä lähteä, mutta.. sinun täytyy kai palata töihisi", sanoin hivenen alakuloisena. Mutristin huuliani.
"Pian on kuitenkin jo ilta. Tytötkin varmaan jo kaipaavat minua kampaamolle." Ojensin käteni varovasti silittämään kultani poskea. Ehkä minä sittenkin olin jo rakastunut. En vain tohtinut myöntää sitä Dairelle - tai itselleni.
Avatar
Varja
Pikkuvanha
 
Viestit: 154
Liittynyt: 23 Loka 2013, 12:08

Re: Pimeässä sinut tunnen...

ViestiKirjoittaja Dalamar » 25 Tammi 2014, 15:36

//Anteeksi ihan kamalasti, kun en ole vastannut!!! //

"Voinet olla huoleti, kun vain muistat väläyttää hurmaavan hymysi", Lavender lausui niin suloisesti, että olisin tahtonut kaapata hänet syleilyyni.
"Eiköhän se onnistu", vastasin naurahtaen. Olisi silti todella jännittävää tavata kaunokaiseni vanhemmat...He mahtoivat olla aivan eri maailmasta, kuin oma perheeni. Se olisikin mielenkiintoista tutustua sellaiseen perheeseen. Perheeseen, jollaista en ollut koskaan tavannut.

Vastasin enkelini hellään suudelmaan hyvilläni. Voi luoja kuinka rakastinkaan häntä...
"En kyllä haluaisi vielä lähteä, mutta.. sinun täytyy kai palata töihisi...Pian on kuitenkin jo ilta. Tytötkin varmaan jo kaipaavat minua kampaamolle", Lavender lausahti. Hymähdin hiljaa...en kyllä itsekään tahtoisi vielä lähteä.
"Mmmh...vähän pakkko kiitää takaisin toimistolle. Vaikka mieluummin viettäisin kaiken aikani kanssasi", kuiskutin hiljaa kaunokaiseni korvaan. Mutta se ei ollut tällä hetkellä mahdollista, joten etsin povitaskustani lompakon, huikaten tarjoilijaa tuomaan laskun.

Maksettuani lounaan sokea tarjoilija auttoi meidät ulos pimeästä salista. Aulan valot tuntuivat häikäisevän kirkkailta. Silmäni siristyivät väkisin...
"Tulenko hakemaan sinut töistä illalla?" kysyin hellästi pujottaen käteni enkelini käteen...
Dalamar
 

Re: Pimeässä sinut tunnen...

ViestiKirjoittaja Varja » 07 Helmi 2014, 18:30

//Älä siitä huoli! Olen minäkin hidas. Kirjoitellaan kun ehditään ja jaksetaan. ^_^//

"Vähän pakkko kiitää takaisin toimistolle. Vaikka mieluummin viettäisin kaiken aikani kanssasi", Daire supatti. Naurahdin kepeästi ja suin hiuksiani ojennukseen, vaikka niitä ei voinut edes pimeydessä nähdä. Mies huikkasi laskun ja huokaisin hiljaa. Ei tehnyt yhtään mieli palata töihin, tavallisesti kyllä näytin tyttöjen kanssa työskentelystä...
"Pian on jo ilta", toistin lähinnä itselleni.

Valossa nostin käden suojaamaan silmiäni pahimmalta ja painauduin terässilmän kylkeen, hänen rintaansa oli hyvä haudata kasvot hetkeksi. Onneksi näkö tottui nopeammin valoon kuin pimeyteen ja pystyin nostamaan katseeni.
"Tulenko hakemaan sinut töistä illalla?" Daire kysyi suloisesti. Pudistin päätäni suu tiukkana viivana.
"Tule hakemaan minut kotoa, mutta vasta sitten kun olet saanut työsi tehtyä", yritin pysyä vakavana ja uskottavana, mutta sorruin hymyilemään ja jatkamaan, "tai ainakin kun suurin osa on valmiina. En totisesti halua olla menestyksesi tiellä." Etenkään isäsi tiellä, jatkoin vielä mielessäni. Iso kiho tuskin ilahtuisi jos kuulisi poikansa karanneen töistä vaaleanpunahiuksisen miehen kainaloon... Vaikka olikin ikävää salailla, oli se toistaiseksi ainoa miltei turvallinen vaihtoehto.

Nousin hienoon autoon edelleen sitä hiljaisesti ihaillen. Dairelle kaikki pikkuruiset nappulat kojelaudassa taisivat olla arkipäivää.
"Mitä sinä oikeastaan tarkalleen ottaen teet? Työksesi siis", utelin aidosti kiinnostuneena. En tosiaankaan tiennyt, mitä toimitusjohtajan hommiin kuului. Epäilin, että tylsiä paperitöitä ja pitkiä kuivia kokouksia, mutta sitäkään en osannut arvata, että mitä ne koskivat. Pankkia kaiketi.
Kovasti olisi tehnyt mieli silittää miehen reittä, kiusata vähän. Hillitsin itseni, koska ojaan joutuminen ei nyt kuulunut tämän illan suunnitelmiin. Sen sijaan hymyilin ja kallistin päätäni kuunnellakseni tarkasti toisen vastauksen.
Avatar
Varja
Pikkuvanha
 
Viestit: 154
Liittynyt: 23 Loka 2013, 12:08

Re: Pimeässä sinut tunnen...

ViestiKirjoittaja Dalamar » 27 Huhti 2014, 19:00

Hymyilin hellästi Lavenderin vastaukselle. Hän oli todella erilaisin tapaamani ihminen. Hän ei ollut ylpeä saatikka tuntunut olevan rahojeni perässä, niin kuin monet muut miehet menneisyydessäni. Kaunokaiseni sydän taisi olla puhdasta kultaa, ja se oli arvokkainta mitä koskaan saisin omistaa.
"Et ole tiellä, päinvastoin. Nyt minulla on kerrankin syy lähteä töistä aikaisemmin", vastasin virnistäen, huulieni sulaessa kuitenkin lämpöiseen hymyyn kun astelin enkelini vierellä aulasta parkkipaikalle.

Vastahakoisesti irrotin käteni Lavenderin kädestä. Luoja miten hellyydenkaipuinen oikeasti taisin olla. Siitä oli niin pitkä aika, kun olin viimeksi tuntenut sillä tavalla. Pidin katseeni visusti kaunokaisessani kun kiersin kuljettajan paikalle. Autonavaimet kaivoin taskustani avaten yhdellä painalluksella ovien lukituksen.
"Mitä sinä oikeastaan tarkalleen ottaen teet? Työksesi siis", Lavender kyseli istuessaan pelkääjän paikalle. Naurahdin hieman kuivakasti noustessani itse ratin taakse.
"No en mitään yhtä mielenkiintoista kuin sinä", sanoin hymyillen vetäen turvavyön kiinni ja käynistäessä auton.
"Valvon lähinnä, että homma pyörii isäni tahtomalla tavalla", selvensin miettien kiinnostiko enkeliäni todella kuulla toimenkuvastani.
"Istun kokouksissa, ja soittelen liikepuheluita. Hoidan merkittävimmät asiakastapaamiset, suurten yritysten tai yksityisten toimihenkilöiden kanssa. Siksi joudun matkustamaan paljon", jatkoin selitystäni välillä vilkuillen sinisilmää vierelläni nähdäkseni joko häntä kyllästytti.

"Kaiken hauskuuden lisäksi minulla on kasoittain pienellä präntillä kirjoitettuja papereita, joita pitäisi lukea ja allekirjoittaa", jatkoin pieni hymy suupielessäni. Työni ei ollut mitenkään mielenkiintoista. Olihan toisaalta asiakastapaamiset mukaviakin, mutta jatkuva mielistely ja hymyily veivät paljon voimia. Hymyilin leveämmin Lavenderille. Hänkin joutui hymyilemään päivät pitkät kampaamossa, vaikka välillä ei varmasti naurattanutkaan. Ehkä emme loppujen lopuksi olleet niin erilaisia, kuin ulkokuva antoi olettaa...
Dalamar
 

Re: Pimeässä sinut tunnen...

ViestiKirjoittaja Varja » 21 Touko 2014, 20:54

Kuuntelin silmät tuikkien, kun Daire kertoi työstään. Nyökkäilin ponnekkaasti, kun terässilmä selitti miksi joutuu matkustamaan paljon. Matkustelu kelpaisi minullekin, vaikka kuivat kokoukset ei niinkään.
"Kaiken hauskuuden lisäksi minulla on kasoittain pienellä präntillä kirjoitettuja papereita, joita pitäisi lukea ja allekirjoittaa", hän päätti kertomuksensa. Hymyilin vinosti ja suin karanneita hiuksia takaisin letin sisuksiin.
"Niin tietysti. Kuinka paljon olet poissa kotoa? Eikö Lieve tylsisty yksin kotona?" utelin hellästi saadakseni keskustelun jatkumaan. Höpöttely oli mukavaa. Kiinnitin itsekin turvavyön ja kuuntelin moottorin mukavaa hyrinää.

Hymyilin hajamielisesti vielä katsoessani ikkunasta ulos. Perheen äiti työnsi kaksosrattaita hilpeänä ja ilmeisesti perheen isä talutti perässä suurta, karvaista koiraa. Oma perhe olisi niin kotoisa. Tai ehkä en tarvitsisi omaa perhettä, jos voisin liittyä valmiiseen ihanaan perheeseen...
"Toivottavasti Lieve hyväksyy minut teidän pieneen perheeseenne muutenkin kuin vierailijana", mutisin hieman epähuomiossa ääneen. Pieni hymy leveni aurinkoiseksi, kun käännyin taas katsomaan miestä vierelläni. En malttanut millään odottaa iltaa ja Dairen töiden päättymistä. Tai saattaisihan minullakin olla pidempi vuoro kuin hänellä, mistäs sitä tietää.
Avatar
Varja
Pikkuvanha
 
Viestit: 154
Liittynyt: 23 Loka 2013, 12:08

Re: Pimeässä sinut tunnen...

ViestiKirjoittaja Dalamar » 30 Touko 2014, 11:17

"Niin tietysti. Kuinka paljon olet poissa kotoa? Eikö Lieve tylsisty yksin kotona?" Lavender jatkoi kyselemistään. Tuntui hyvälle, että joku todella oli kiinnostunut minun asioistani. Olisin tahtonut katsella kaunokaistani puhuessani, mutta oli turvallisempaa tuijottaa tielle. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos pikkuinen lapsi tai karannut koira juoksisi arvaamattomasti tien yli, enkä ehtisi jarruttaa vain ja ainoastaan sen tähden, etten saanut katsettani irti sinisilmäisestä.
"Lieve tulee yleensä mukaani. Joskus joudun kyllä jättämään sen hoitoon, mutta siitähän se vain nauttii. Saa rapsutuksia ja herkkuja pitkin päivää", selitän leveästi hymyillen:"Joudun matkustamaan keskimäärin kerran kuussa, mutta olen poissa vain muutamia päiviä." Koitin vilkuilla mitä Lavender olisi mieltä matkustamisestani. En haluaisi antaa hänelle sellaista kuvaa, että olen koko lennolla ja viivyn tuhottomia aikoja poissa kotoa.

"Toivottavasti Lieve hyväksyy minut teidän pieneen perheeseenne muutenkin kuin vierailijana", enkelini mutisi yllätyksekseni. Naurahdan ääneen laskien käteni hellästi hänen reidellensä.
"Tietenkin hyväksyy. Saatta hän aluksi ihmetellä kuka oikein olet, ja miksi käyt usein, mutta hän on niin tottunut ihmisiin, etten usko sen olevan ongelma", naureskelen. Ainakin toivon asian olevan niin. Tietysti Lieve saattaisi osoittaa mieltään ensi alkuun. Tuhota verhot ja huiskauttaa hännällään alas arvokkaat maljakot. Kissat olivat kuitenkin kissoja.

Käännyin liikkennevaloista vasemmalle jatkaen tasaisella vauhdilla Lavenderin työpaikalle. Rintaa puristi jo. Olenkohan minä säälittävä, kun ikävöin häntä jo nyt. Ennen kuin hän oli edes poistunut autosta!
"Soitan sinulle kunhan pääsen töistä", lausuin hellästi ja hiljensin auton vauhtia pysäköiden jalkakäytävän viereen aivan kampaamon eteen. Katsoin Lavenderia hymyillen jopa hieman apeasti ja kumarruin suutelemaan miehen pehmeitä huulia.
"Nähdään illalla", kuiskutin kaunokaiseni korvaan...
Dalamar
 

Re: Pimeässä sinut tunnen...

ViestiKirjoittaja Varja » 03 Elo 2014, 16:24

"Lieve tulee yleensä mukaani. Joskus joudun kyllä jättämään sen hoitoon, mutta siitähän se vain nauttii. Saa rapsutuksia ja herkkuja pitkin päivää. Joudun matkustamaan keskimäärin kerran kuussa, mutta olen poissa vain muutamia päiviä." Uskoin kyllä, että Lieve ei pistäisi ylimääräisiä nameja tai hellimisiä pahakseen... Kukapa pistäisikään? Nyökkäilin hymyillen Dairen sanoille. Muutama päivä kuukaudesta olisi kiva olla yksinään, jos tästä mitään suurempaa nyt kehkeytyisikään, ja käydä kaikessa hiljaisuudessa vaahtokylvyissä ja pimputtaa salaa pianolla. Heh. Ja heti huomasin olevani varma, että muuttaisin jonkin ajan päästä Lieven ja Dairen luokse. Pieni hymy käväisi huulillani.

Oikeasti olin myös varma siitä, että kissa pitäisi minua hyvinkin pian yhtenä maailman parhaista ihmisolennoista. Suunnitelmani alkoi valmistua; syöttäisin sen niin lihavaksi, että voisin vain paijailla sitä aamusta iltaan, eikä se jaksaisi mönkiä karkuun ollenkaan... Silloin voisi vain käydä kissan terveydelle jo vähän kalpaten... Ehkä pitäisi vielä miettiä nerokkaampaa strategiaa.

"Soitan sinulle kunhan pääsen töistä", oli lupaus, joka sai minut hykertelemään hiljaa. Tuntui niin hyvältä, kun toinen oikeasti halusi nähdä. Katsahdin kohti kampaamon ikkunaa, johon työtoverini olivat liimanneet kasvonsa. Taisivat odottaa.
Suudelman päätteeksi suukotin vielä terässilmän nenänpäätä.
"Älä odota iltaa, niin se tuntuu tulevan nopeammin", sanoin lempeästi naurahtaen. Päivästä tulisi pitkä joka tapauksessa, mutta onneksi sitä oli siivittämässä höpsöt tytöt, joille pitäisi arvatenkin raportoida tarkasti koko lounastauon tapahtumat. Silitin kevyesti miehen poskea hymyillen, ennen kuin avasin turvavyön ja auton oven myös. Piti tosiaankin mennä jatkamaan töitä, valitettavasti.

Käännyin ovella vilkuttamaan Dairelle lievästi punastuen. Niin kummallista ajatella, mitä kaikkea toinen saikaan päässäni liikkumaan. Tulevaisuus oli niin kaukana ja silti tiesin sen tulevan pian eteen. Oven kello kilahti sen auetessa ja tytöt hihkaisivat riemusta malttamattomina. Huokaisin syvään. Tästä se lähtisi.
Avatar
Varja
Pikkuvanha
 
Viestit: 154
Liittynyt: 23 Loka 2013, 12:08


Paluu Muu Welldon

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron