She'd say "I know the sun must set to rise"

Vanhalta foorumilta tänne siirretyt kokonaan pelatut pelit sekä Pelaajat ilmoittavat-osiosta lopettaneiden pelaajien viestitopickit (lopettamiset ja seuranhaku). Ylläpito lukottaa aiheet.

She'd say "I know the sun must set to rise"

ViestiKirjoittaja kujakettu » 22 Loka 2013, 18:23

ADELIA MILLER

Sidin syntymäpäivä on ihan kohta. Sillä on pidemmät koulupäivät kuin minulla, minä pääsin koulusta jo kaksi tuntia sitten. Enkä minä usko että se tulee kotiin vielä moneen tuntiin. Yleensä se kävi kaupassa ja vaeltelemassa ympäriinsä - tosin toki se välillä kävi kotonakin.
Yksinäistähän minulla on mutta ei sillä ole niin väliä. Ehkä omana 12-vuotissyntymäpäivänä saisin jonkun lemmikin jos oikein pyytäisin Sidiltä. Ihan vaikka jonkin pienen, kynsisammakko tai vaikka kala. Oikeasti minä kyllä halusin koiran. Tai joku lintu olisi kiva..
Mutta ei sillä nyt ole väliä. Radio pauhaa aika kovaäänisenä keittiössä kun pidin sitä yleensä aina yksin kotona ollessa päällä. Makaan olohuoneen matolla piirtämässä.

Kun alkaa olla jo hämärää ja kello on ehkä kuusi tai jotain sinne päin, kuuluu etuovelta askelia ja korjaan äkkiä keskeneräisen piirustukseni pois nojatuolin alle ja kuvapuoli alaspäin.
"Moi", vastaan veljen tervehdykseen ja kun hän sanoo rupeavansa laittamaan ruokaa, nappaan kuvan tuolin alta ja vien sen äkkiä huoneeseeni pöytälaatikkoon turvaan. Sitten menen takaisin piirtämään ja vastaan kun Sid kysyy mitä olen puuhaillut.

**

Toinen päivä, vielä neljä jäljellä. Tiedän että en oikeastaan saisi mennä alakertaan yksin ollessani ettei satu mitään - alakerran iso yhtenäinen huonetila on puoliksi täysin tyhjä ja toiselta puolelta se on täynnä vanhoja pahvilaatikoita, kaikkea vanhaa tavaraa. Kaikkea mitä on jäänyt äidiltä ja isältä. Tädin jäljiltä ei ole kuin muutamat vanhat autonrenkaat, yksinäinen puolityhjä bensakanisteri ja yksi valokuva-albumi. Se on meidän vanhan hyllykön päällä kaiken romun keskellä.

Laitan kattolampun päälle ja lähden kiipeämään tavarakasojen keskelle. Välillä en voi vastustaa kiusausta availla laatikoita vaikka tiedän että minulle tuskin tulisi niiden availusta hirveän hyvä mieli.
Käteni tarttuu yhdessä laatikossa johonkin pehmeään. Nostan sen ylös..
Äidin rakkain kesämekko. Halaan sitä hetken tiukasti ja se tuoksuu vielä vähän äidille...
Se on minulle aivan liian iso mutta otan sen pois laatikosta ja heitän sinne missä lattialla on paljon tyhjää tilaa. En minä silti sitä ollut etsimässä vaan..
Pinot keikkuvat uhkaavasti ja tipahdan laatikkopinolta alas.
"Auu!"
Polvi on veressä mutta ei mitään sen pahempaa. Kyyneleet nousi silmiin mutta ei sillä ole nyt väliä. Kapuan takaisin äskeisen laatikon pariin, tarkistaakseni oliko se mitä käteni hipaisi se mitä etsin.
Olihan se.
Otan reseptikirjan ulos laatikosta ja se pääsee muiden ulos ottamieni tavaroiden joukkoon.
Unohdun vielä useammaksi toviksi tutkimaan tavaroita ennen kuin tajuan että minun pitäisi mennä ylös ennen kuin Sid tulee kotiin. Polveakin aristi..

Kun tavarat ovat piilossa kaapissani, olen pesemässä polvea kylpyhuoneessa lavuaarin alla kun Sid tulee.
Kun se kysyy mitä minulle kävi niin sanon vaan että jalat petti taas alta.
Niin no.. tavallaan.

**

Kolmas päivä ja kolme päivää jäljellä.
Uskaltaudun itsekseni kauppaan. Enkä edes siihen lähikauppaan ihan kodin vieressä, vaan koulumatkalla yhteen kauppaan. Olin ottanut säästöistä kolikoita ja ostin kaikkea pientä - kakunkynttilöitä sun muuta. Lisäksi pienen lahjan, lahjapaperia... Kotimatkalla vielä ylitän itseni ja käyn lähikaupassakin ostamassa vähän herkkuja. Ajattelen vain isoveljeä että minua ei pelota liikaa.
Kotona kun suljen oven, lasken painavat kauppakassit kädestäni ja huokaisten asetun lattialle istumaan. Nojaan oveen ja hieron vähän jalkoja. Eilisessä haavassa on laastari. Mutta jalat ihan muuten vain olivat kipeät. Sid sanoi että minulle piti varata aika lääkärille taas joskus mutta minua ei oikein innostanut. Tosin veli oli minun kunnostani vain huolissaan ja oli monesti käskenyt menemään vähintäänkin koululääkärille.
En mennyt.
Mutta ei sillä nyt ole väliä. Hetken istuttuani vien tavarat huoneeseeni kuten edellisinäkin päivinä. Kaappiin ei meinaa oikein mahtua mutta kyllä se vielä kiinni menee.

Tavarat piilotettuani laitan loput säästöistäni takaisin säästöpossuun, avaan huoneeni verhokaihtimia ja katselen hetken pihalle. Tästä ansaitsisin itselleni palkkioksi kaakaota ja muutaman keksin.
Hipsin keittiöön.

**

Neljäs päivä. Ei enää montaa..

Koulun käsityötunnilla olen ahkerampi kuin aikoihin sillä haluan saada työn valmiiksi tänään. Sen pitäisi ehtiä ajoissa.
Minulla on koulussa yksi kaveri. Sen nimi on Layla. Se katsoo kummissaan kun minä teen niin ahkerana työtä, naurahtaakin vähän. En tiedä tajuaako se miten tärkeää minulle on saada työ valmiiksi juuri nyt. Suurin osa muista tytöistä tekee töitä rennosti tai ei melkein ollenkaan. Ne katsoo minua kummaksuen, mutta eipä ole eka kerta. Kummastelkaa pois vaan, teillä ei ole yhtä hyvää veljeä kuin minulla. Ei kellään ole. Layla irvistää niille kun ne tuijottaa jotta ne lopettaisi. Sitten me tehdään rauhassa hiljaa töitä. Se onneksi tajuaa että en aina ole niin puhelias.. Enkä varsinkaan jouda tällaisella hetkellä.
Mutta sillä on kiva kiharainen oranssi tukka jota se pitää yleensä pompuloilla. Ja se on käsitöissä kyllä taitavampi kuin minä, mutta kun en osaa niin se auttaa.
Se on minun ainut ystäväni mutta ei se haittaa.
On minulla isoveli.

Kotimatkalla huomaan lumihankeen uponneena hienon kolikon. Se on jostain ihan vieraasta maasta, ja vuosiluvun perusteella myös tosi vanha.. yli viisikymmentä vuotta. Se on hieno ja poimin sen talteen takin taskuun.

Kotona kaivelen kaapista lahjapaperin, narua sekä kaiken muun mitä tarvitsen. Eikä unohdeta tänään viimeistelemääni käsityötä joka valmistui aika viime minuuteilla. Ja josta pyysin opettajaa antamaan numeron vielä ennen kuin lähdettiin kotiin koska tämä on nyt hätätilanne.
Otan vielä sen hienon kolikon. Sitten pakkaan lahjan pakettiin, kuunnellen tarkasti koko ajan ettei veli vain tule jo kotiin. Eihän se varmaan vielä tulisi mutta ihan vain kaiken varalta.

Ja lisää täytettä kaappiin. Paljon oli vielä tehtävää mutta ehkä minä ehtisin. Vielä oli perjantai ja lauantai..
Suljen kaapin oven ja huokaisen syvään.

**

Viides päivä ja sen lisäksi enää yksi ylimääräinen... Täytyisi miettiä lauantaille joku strategia että kaiken saisi tehtyä. Tosin Sid varmaan menisi ulos kuitenkin jossain vaiheessa. Ehkä se näkisi sen oudon tytön joka sanoi silloin olevansa sen kaveri..? Eihän se minulle oikeastaan kuulunut mutta tuli vain mieleen. Eikä sillä ollut niin väliä kunhan se vain ei olisi koko päivää kotona.

Muistan äkkiä että piirustus jäi maanantaina kesken. Alan viimeistelemään sitä huolella. Kun kuva on valmis, taitan sen kortiksi ja kirjoitan sisälle onnittelut. Piirränkin kyllä vähän. Kaikkea pöljää, tikku-ukkoja, kukkia ja perhosia ja sellaista.
Tänään en taida pystyä oikein tekemään mitään muuta.
No kai se oli ihan hyvä että yksi päivä meni helpommalla. Voisi välillä ajatella vaikka läksyjäkin tai jotain muuta..
Huomenna sitten olisi kunnon järjestelyjen aika.

**

Viimeinen päivä. Nousen aamulla aika aikaisin. Katson kaapista mitä kaikkea järjesteltävää minulla on ja katse pysähtyy kaapin ovessa olevassa naulassa roikkuvaan mekkoon. Se on niin nätti. Ehkä minä voisin joku päivä käyttää sitä. Ehkä.

Syön aamupalaa kun Sid vielä nukkuu ja mietin huomista. Mietin että muistaako se itsekään mutta vaikka se ei ole millään tavalla ottanut asiaa puheeksi missään vaiheessa, niin minusta tuntuu että se muistaa paremmin kuin hyvin. Se on ollut tavallistakin apaattisempi viime aikoina. Käynyt pidemmillä kävelyillä ja vaikka se on jutellut niin siitä on huomannut että se on ajatuksissaan jossain ihan muualla.

Sid nousee pari tuntia myöhemmin kuin minä, silloin kun aurinko on jo korkealla. Olen kuin päivä olisi ihan tavanomainen, jutustelen sen kanssa. Ja niinkuin arvaan niin sen jälkeen kun isoveli on tehnyt lounasta, se lähtee ulos. Lupaa tulevansa illaksi kotiin niin katsotaan yhdessä televisiosta pari hauskaa lauantai-illan ohjelmaa. Kuulostaa hyvältä. Ja siltä että minulla on hyvää aikaa valmistella.

Menen huoneeseeni ja otan aiemmin viikolla löytäneeni reseptikirjan. Alan leipoa. En leivo kovin usein ja minusta tuntuu että sen kyllä näkee lopputuloksesta, mutta yrityksen puutteesta minua ei ainakaan voinut syyttää. En uskalla laittaa leipomuksia mihinkään näkyville joten vien huoneeseeni sellaiset jotka voin. Ne herkut mitkä vaativat kylmää vien alakertaan rappusten alle. Alakerrassa oli aina aika koleaa, vähän kuin jossain vanhassa kellarissa niin eiköhän ne siellä säilyisi huomiseen ihan kivasti.
En voi olla kurkistamatta varastohuoneeseen. Tädin vanha valokuva-albumi vangitsee väkisinkin katseeni. Tiedän etten saisi kiipeillä täällä ja satutin jo aikaisemmin itseni, mutta silti menen jälleen keikkumaan huterille pinoille ylettääkseni ottamaan albumin.
Usean mustelman jälkeen se onnistuukin. Hyvilläni lähden alakerrasta.

Järjestelen mitä pystyn mutta ihan vihoviimeiset joutuisin jättämään yölle tai varhaiselle aamulle. Lopulta muistan syödä vähän. Sitten rakennan palapeliä kunnes ovi kolahtaa.
Sid näyttää niin uupuneelta ja synkältä että tunnen miten sydänalaa kivistää. Mutta illalla kuitenkin katsomme telkkaria yhdessä ja se nauraa ja juttelee niinkuin ei mitään. Vaikka minusta sen silmät näyttää punaisilta aika pitkään.

Sid kävi välillä hirveän myöhään nukkumaan mutta ei aina. Tänään se katoaa huoneeseensa aika aikaisin vaikka halaakin ensin ja toivottaa hyvää yötä.
Kun olen varma että se on unessa, alan valmistelemaan kaikessa hiljaisuudessa. Olin usein niin hiljainen muutenkin että se ei ainakaan tuota suuria ongelmia.
Kun kaikki tuntuu suhteellisen valmiilta, painun itsekin sänkyyn. Ruuat tosin hakisin vasta aamuvarhaisella. Yö jäi vähän lyhyeksi, mutta ei se mitään.
Huomenna isoveljellä olisi onnellinen syntymäpäivä ensimmäistä kertaa vuosiin.

~*~

SID MILLER

Aurinko paistaa silmiin vaikka minä haluaisin vielä nukkua.
Ei tunnu pätkääkään syntymäpäivältä. Miksi tuntuisikaan? En minä muistanut milloin viimeksi kukaan olisi muistanut minua. Äiti ja isä ei enää olleet täällä eikä minulla ole mitään syytä olla ylhäällä syntymäpäivänäni. Paitsi pikkusisko josta minun pitää pitää huolta. Ja josta haluankin pitää huolta, mutta silti tuntuu pahalta kun tiedän että luvassa on taas syntymäpäivä yksin. Sisko oli ollut niin pahassa kunnossa silloinkin kun äiti kuoli että minä olin silloin sanonutkin sille että annetaan olla vaan, päivähän sekin on.
Mutta kyllä minä haluaisin juhlia syntymäpäivääni. Tulee mieleen se kun me oltiin kaikki vielä pieniä, se kun pikkuveli oli elossa ja oltiin kaikki yhdessä äidin ja isän kanssa syömässä kakkua.
Eikä sellaista enää ikinä tule.
Silmiä kirvelee enkä minä oikein usko että se johtuu auringosta. Tympääntyneenä nousen istumaan, tukka pystyssä ja mieli mustana.
"Hyvää syntymäpäivää vaan..", mutisen synkästi itsekseni.
No, viidestoista syntymäpäiväni oli näköjään ainakin nopeasti tarkkailtuna aurinkoinen. Kaipa se oli hyvä.

Nousen ylös ja pukeudun. Tummat farkut, vaaleansininen teepaita ja musta huppari. Ei tämä päivä mitään spesiaalia tarvinnut. Miksi olisi.
Ovelta kuuluu vaisu koputus.
"Kyllä mä olen hereillä. Tuun ihan kohta aamupalalle, ei hätää", sanon oven läpi.
Adelia ei vastaa mitään.
Ehkä se ei edes muistanut. Ei sen tarvinnutkaan, ei se ollut sen velvollisuus. Olisi yksi pieni onnentoivotuskin voinut kuitenkin ehkä muuttaa tämän aamun vähän mukavammaksi. Mutta ei sitten.

Kun avaan huoneeni oven niin ihan valehtelematta kompastun kynnykseen.
"Hyvää syntymäpäivää", Adelia sanoo minulle ujosti.
Niin se sanoo, keskeltä olohuonetta joka on upea.
"Miten sinä-" alotan lauseen mutta jään vain katsomaan. Olohuone on siisti. Adelia on asetellut pöydälle pöytäliinan, maljakkoon kukkia. Siinä on paketti, kortti, kakku... Katosta roikkuu ilmapalloja ja serpentiiniä ja siskolla on mekko päällä.
Silmiä kirveltää aivan tuhottomasti mutta nielen kyyneeleeni ja astelen vapisten kunnolla olohuoneeseen.
En osaa sanoa mitään vaan suljen vain pikkusiskoni rutistavaan halaukseen johon se vastaa hymähtämällä huvittuneesti ja sanoen että en saa henkeä senkin pöljä.
Naurahdan vähän hermostuneesti ja jään uudelleen katsomaan kaikkea. Kakkua ja suklaakeksejä, limuakin. muutama tikkari kanssa. Kakku on kamalan sievä ja siinä on paljon kermavaahtoa ja mansikoita päällä.
"Ne on kyllä pakasteesta", Adelia toteaa mutta minä en välitä.
"Se on paras kakku ikinä."
Siinä on päällä viisitoista kynttilää ja tunnen miten kylmät väreet menevät selkää pitkin.
"Sytytit kynttilät ihan itse? Et kyllä saisi käyttää tulitikkuja", mutisen tuijottaen kakkua poissaolevana. Hetken ajan mielessäni käy taas isän ja äidin nauravat kasvot, sitten katson Adeliaa joka hymyilee. Ja se niin harvoin oikeasti hymyilee.
"No puhalla ne nyt jo!" Adelia sanoo ja minä puhallan. En saa kaikkia kerralla mutta Adelia taputtaa ja nauraa, varsinkin kun minä otan sormenpäällä kermavaahtoa ja tökkään sitä kermavaahtoisella sormella nenään.

Sitten Adelia kehottaa minua avaamaan lahjani. Huomaan että paketissa on kortti jonka pikkusisko on piirtänyt itse.. Se on todella söötti. Siinä on koiranpennun kuva - ja sisko on tosi hyvä piirtämään. Kun avaan kortin lukeakseni tekstin, välistä tipahtaa jotain.
Valokuva on seepianvärinen ja kun katson sitä, isän nauravat kasvot katsovat kuvasta takaisin. Hän ei ole kuvassa kuin ehkä parikymppinen.
Tuntuu että kaikki vain pysähtyy hetkeksi. Jostain kaukaa kuuluu Adelian ääni:
"Se oli tädin albumissa.. Ajattelin että tykkäisit siitä."
En saa edes sanottua mitään sillä tunnen miten kurkkua kuivaa ja silmiä polttaa. Tuijotan vain valokuvaa useamman tovin, kunnes niiskaisen ja pyyhkäisen hupparin hihalla silmiäni muka-vain-ohimennen.

Istun lattialle Adelian kanssa avatakseni lahjan. Kädet tärisee. Milloin olin viimeksi saanut syntymäpäivälahjan?
Paketissa on itsetehty saviruukku joka on koristeltu ja maalattu. Ruukussa on sisällä pieni pussi suklaamakeisia. Lisäksi paketissa on yksi elokuva, hieno vanha raha ja isän vanha kaulaliina.
Olen ihan täydellisen sanaton. En ymmärrä miten sisko on nähnyt kaiken tämän vaivan, miten se on saanut rahat ja tarvikkeet ja tehnyt kaiken ilman että minä huomaan mitään. Tosin olinhan minä paljon poissa.. tunnen pienen pistoksen. Täytyisi olla välillä vähän enemmän ehkä kotona.
"Tykkäätkö siitä?" sisko kysyy ujosti kun olen pitkän tovin hiljaa ja vain katselen pakettia. Katson pikkusiskoa hymyillen, otan isän kaulaliinan, kiedon sen kaulaani ja avaan sitten suklaamakeispussin ja annan siskolle suklaan.
"Mitäs luulet?" totean lopulta.
"Kellään ei ole parempaa pikkusiskoa kuin minulla."
Syömme vähän suklaata kunnes menemme pöydän ääreen ja otamme isot kimpaleet kakkua.
"Ai niin", sisko sanoo, "löysin tämän. Tätähän sinä olit etsinyt vai mitä? Siellä on se äidin lihapullaohjekin."
Adelia ojentaa paksun vihkosen minulle, joka on täynnä äidin itse raapustamia reseptejä. Hymyni on vähintään korvissa asti kun syön kakkua rakkaimman pikkusiskoni kanssa. Pikkusiskon joka on kerrankin huoleton ja iloinen, joka hymyilee kuten ennen ja joka selittää innoissaan kuinka menisimme kohta pihalle tekemään lumiukkoa ja olemaan lumisotaa.
Ja kerrankin minä tiedän että en ole yksin.

Peli päättyy.
Avatar
kujakettu
Ylläpitäjä
 
Viestit: 849
Liittynyt: 19 Loka 2013, 12:46
Paikkakunta: Mli

Paluu Arkisto

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron