"En menisi sanomaan loistavaksi, sinähän tässä keskusteluakin pidät yllä", Jikita naurahti varsin suloisesti. Tuo soliseva ääni oli virkistävää ja sai Odeten entistä hilpeämmälle tuulelle. Nuorukainen oli niin ujo, mutta nauru sai pojan kasvot loistamaan. Ainakin kreivittären omissa silmissä.
"Älähän nyt vähättele itseäsi kultaseni, eihän hyvä seura keskustelua vaadi!" kreivitär hihkaisi liioitellun dramaattisesti mahtipontisuus äänessään. Mutta hän tarkoitti jokaista sanaansa. Paras seura harvoin oli äänessä, he osasivat olla hiljaa ja kuunnella. Ja sitä kreivitär arvosti. Hän oli elänyt suurimman osan elämäänsä seurapiireissä, joissa kukaan ei nähnyt omaa napaansa pidemmälle.
"Mitä tykkäät...te? Se on myyjän itsensä sekoittamaa. Kutsun sitä seikkailuteeksi. Se vähän maistuu seikkailulta, luulisin", nuorukainen selitti hymyn kiiriessä jälleen Odeten suupieliin. Hän maisteli teetä uudelleen. Se todella maistui seikkailulta. Monimuotoiselta, jännittävältä, yllättävältä.
"Oikein hyvää kultaseni, ja sinuttele minua...Tunnen itseni niin vanhaksi, kun teitittelet", Odette naurahti kepeästi sulkien hetkeksi silmänsä antaen teen aromien pirskahdella kielellä kuin helliä hänen hajuaistiaan.
"Tästä tulee jotenkin mieleen matkani Intiaan, kun tapasin erään intialaisen prinssin...Joimme jotain tämän kaltaista hänen elefanttinsa selässä", kreivitär puhkesi yhden äkin kertomaan kultaiset silmät edelleen suljettuina.
"Hän oli kerrassaan hurmaava mies...kohtelias ja urhea. Mutta parantumaton naistennaurattaja", Odette virnisti pehmeästi avaten silmänsä kohdistaen katseensa Jikitaan. Toivottavasti poika ei pitänyt häntä täysin höperönä vanhana akkana, joka horisi jo omiaan...