Kirjoittaja Sasu » 09 Kesä 2014, 16:51
[Pahoittelut vastauksen kestosta! En ole tässä vajaan viikon sisään ollut kovin montaa tuntia kotona ja nekin vaan nukkumassa, eli koneen käyttö on jäänyt vähän vähiin. :'D]
Minäkin virnistän Shanen täyttäessä lasit taas. Tällä kertaa en tyhjennä lasia ihan saman tien, vaikka ison kulauksen otankin - sen verran kamalan makuista sake on. No, eipä tässä kauaa taidettaisi enää ruokailla, joten juomatkin varmaan paranisivat piakkoin. Okei, myönnetään, pyörrän melkein saman tien päätökseni yrittää juoda maltillisesti, koska ei se tee sakesta yhtään vähemmän pahaa. Hörppään juomaa uudestaan, ja päätän ottaa tämänkin kokemuksena. Eipä tätä ihan joka päivä tule tehtyä.
"No niin, hyvä, ainakin sulla on seikkailumieltä. Tulee kummasti tarpeeseen", naurahdan huvittuneesti. Minusta Shane vaikuttaa päällisin puolin siltä, että olisi tottunut.. tietynlaisiin mukavuuksiin. Toisaalta mikä ettei, jos kerran on mahdollisuus. Ei hän kuitenkaan mikään toivoton hienohelma selvästi ole - sellainen, jolle kelpaa vain viiden tähden hotellin silitetyt lakanat ja ankanpaisti päivälliseksi. Sen sortin tyypit eivät tulisi kolmen metrin päähän minusta, saati istuisi samassa pöydässä. Pelkäävät varmaan, että huoleton elämäntapa tarttuu kuin joku kulkutauti. Tarttuisikin, tuumaan hilpeästi. Maailma olisi paljon viihtyisämpi paikka!
"Uskon", nauran ja tyhjennän lopunkin saken lasistani. Irvistys muuttuu taas virneeksi Shanen jatkaessa kertomustaan, joka ei tunnu menevän ainakaan latteampaan suuntaan.
"Se kaveri epäilemättä ilahtui", tuhahdan väliin, mutta kertomus sen kuin jatkuu, ja minua naurattaa.
"Ihmeen tiukkapipoista porukkaa", tuumaan minäkin. "Luulis että olisi ilahtunut, kun sai pihalleen vähän elämää."
Kalastan Shanen tarjoaman sushinpalan puikkoihini, tungen sen suuhuni ja yritän vähän aikaa olla nauramatta etten tukehtuisi riisiin. Kaadan lasini puolilleen sakea ja hörppään sen saman tien tyhjäksi selvitäkseni syömisestä vähän vikkelämmin.
"Sehän on se paras tapa päättää iltansa", totean hilpeästi saatuani suuni tyhjäksi ja lasken puikot pöydälle. Kyttien kanssahan on aina yhtä mukavaa asioida.
Kohotan kulmiani Shanen tarjoutuessa viemään minutkin turistikierrokselle ja virnistän.
"Joo, koska lähdetään?" nauran. Se on ihan eri asia, kenen rahoilla sinne oltaisiin menossa, mutta eipä minullakaan vielä ole kiire täältä lähteä. Shanen seuraavat sanat saavat minut kuitenkin levittämään käteni dramaattisesti.
"Aurinkoa! Lämpöä! Se kyllä kelpaisi", totean tunteella. "Jos Kanadassa on jotain vikaa, niin perkeleen kylmät ja märät ja lumiset talvet. Mä olen miettinyt, pitäiskö alkaa muuttolinnuksi. Aina mahdollisimman etelään talveksi. Olen mä sitä nytkin tehnyt, mutta ei eteläinenkään Kanada varsinaisesti mikään lomakohde ole", tuhahdan. Vaakasuoran räntäsateen voisi mielestäni kieltää kokonaan. Vietän niin ison osan ajastani ulkona, että hyvä jos vaatteet ehtivät vähän kuivua välissä talvisin. Kunnon lumihanget ovat kiva näky ehkä kerran talvessa, mutta jatkuva luihin ja ytimiin käyvä kylmyys ja kosteus on vähän liikaa. Talvella mahdollisimman suuret kaupungit ovat ihan jees, jos vain suinkin on mahdollisuus majailla sellaisessa. Rannikolla on ehkä vähän lämpimämpää kuin sisämaassa, mutta jumalattoman märkää. Joo, muuttolinnuksi ryhtyminen kuulostaa varteenotettavalta vaihtoehdolta. Onhan tässä koko kesä aikaa harjoitella lentämistä.
"Ooonhan tässä muutama paikka mieleenkin jäänyt matkan varrella", totean mietteliäästi. Kaikkein mieleenpainuvin... Minulla on usein tapana unohtaa aika paljon. Liika muistelu on pelkkää painolastia, enkä minä kyllä minnekään varsinaisesti haikaile takaisin kerran lähdettyäni. En tiedä, onko yksikään jäänyt mieleen ylitse muiden, mutta päätän valita yhden viihdyttävimmistä paikoista.
"No, kerran mä olin ihan oikeasti sirkuksessa töissä", totean virnistäen ja pidän pienen tauon nähdäkseni Shanen reaktion. Kotoa karkaaminen ja sirkuksen mukaan lähteminen on ehkä kliseisintä ikinä, vaikka en minä tiedä onko joku oikeasti joskus tehnyt niin. Minäkin olin jo aika kauan ehtinyt olla liikkeellä ennen pestiäni.
"Kaupunki sinänsä ei ollut mikään ikimuistoinen, aika onneton paikka oikestaan, mutta sen takia mä sinne sirkukseen päädyinkin. En kyllä valitettavasti päävetonaulaksi. Okei, tää ei oikeasti ole edes mikään ihmeellinen juttu", myönnän huvittuneesti, "mutta ainakin voin sanoa olleeni sirkuksessa hommissa. Satuin törmäämään joku ilta yhteen esiintyjään, sellaseen jätkään joka teki ihan sekopäisiä temppuja hevosen selässä. Tutustuttiin siinä sitten, ja kävi ilmi että yks heppu oli just ottanut loparit ja toinen murtanut jalkansa kun kävi vähän hassusti. Kumpikaan ei ollu varsinaisesti esiintyjä, mutta nyt niiltä puuttu kaks tyyppiä kantamasta kamoja, eikä ne esiintyjät olleet varsinaisesti innoissaan tekemässä sitä hommaa. Mä sovin, että pääsen niitten kyydillä seuraavaan paikkaan, jos tuun auttamaan."
Vähän suostutteluahan se oli vaatinut, mutta sain lopulta vakuuteltua, että molemmat hyötyvät. Al oli loppujen lopuksi ihan reilu tyyppi. Pähkähullu - minä en varmaan pysyisi hevosen selässä edes istuallani - mutta reilu.
"Menin sitten sinne, roudasin vähän kamoja paikasta toiseen ja sellasta. Tein saman homman vielä seuraavassakin kaupungissa ennen kuin hyppäsin kyydistä. Ei siis niin mielenkiintosta miltä kuulostaa, mutta ainakin vaihtelua." Tiivis porukkahan se oli ollut, kaikki olivat yhtä perhettä, huolehtivat toisistaan ja niin edelleen. Ei tällaista ulkopuolista sinne oltu varsinaisesti kaivattu. Tulin kuitenkin heidän kanssaan toimeen, ja kuten sanottua, kaikki hyötyivät. Kokemus se sekin.
"Pitäsköhän meidänkin tuhota loput saket ja lähteä kohti uusia seikkailuja? Johan tässä on aikamme istuskeltu", virnistän. Nyt kun ruoka on loppu, kiinnostukseni pelkkää istumista kohtaan on olematon ja tuttu levottomuus on palannut. Kaikenlaisia tarinoita varmasti riittää kerrottavaksi, mutta puhua voi kävellessäkin!