//Melmolly ja Meira, tervetuloa <3 //
”…Ja teillä on tänään tapaaminen neiti Lavoien kanssa kello kaksitoista”, neiti Jhonssonin kipakasti kertasi pienestä mustasta allakasta. Daire ei luonut sihteerinsä silmäystäkään. Miehen teräksenharmaa katse oli kiinnittynyt tietokoneen näyttöön.
”Kenen? En muista sopineeni täksi päiväksi yhtään tapaamista”, Daire murahti edelleenkään sihteeriään katsomatta. Hän selasi läpi sähköpostejaan, ja vaikka hän kuinka yritti lukea niistä jokaisen, jostain putkahti uusia.
”Ette olekaan, sillä minä olen sopinut sen teidän puolestanne”, nainen tylysti napautti selvästi loukkaantuneena siitä, ettei Daire tosiaan tiennyt mitä tapaaminen neiti Lavoien kanssa koski. Niinpä nuorukainen vihdoin irrotti katseensa näytöstä tuijottaen nyt tiiviisti sihteeriään odottaen ääneti lisäselityksiä.
”Neiti Lavoie on Snowfinchin taidekorkeakoulusta. Tehän olette pyytäneet Deschamps Companyn mainoksien ulkoasun uudistamista”, neiti Jhonsson muistutti tuijottaen nuorta toimitusjohtajaa pitkin nenänvarttaan. Nainen muistutti korppikotkaa pistävine silmineen ja terävine nenänvarsineen. Ajatus sai Dairen suupielen nytkähtämään. Mies kuitenkin piti kasvonsa peruslukemilla nyökytellen ymmärtäväisenä. Heidän firmallaan oli tapana antaa mainosten suunnittelu paikallisten opiskelijoiden käsiin. Ei vain siksi, että se olisi halvempaa vaan tukeakseen ja motivoidakseen opiskelijoita.
”Aivan…aivan niin. Ohjatkaa hänet huoneeseeni kun hän tulee”, Daire lausahti katsahtaen merkitsevästi sihteeriään, jotta tämä ymmärsi kääntyä kannoillaan ja poistua huoneesta. Oven naksahdettua kiinni Daire huokaisi syvään nousten ylös nahkaiselta työtuoliltaan.
Hän oli unohtanut koko taideprojektin. Viikot uutena toimitusjohtajana olivat olleet raskaita. Palkitsevia, mutta uuvuttavia. Ei työ sinänsä eronnut hänen aikaisemmasta toimesta isänsä firmassa, mutta sisaryhtiön johtajuus toi aivan uudenlaisia paineita. Hänellä oli enemmän vastuuta kuin ennen. Daire astui muutaman askeleen suurille lasi-ikkunoille. Näkymä olisi ollut huikea, ellei suuret betoniset kerrostalot olisi olleet tiellä. Mies kääntyi ympäri silmäillen avaraa työhuonettaan. Olihan se turhan suuri ja prameileva, ottaen huomioon ettei työpöydän ja tuolien lisäksi huoneessa ollut paljon muuta. Muutamia viherkasveja, joista Daire ei edes tiennyt olivatko ne aitoja vai eivät. Mitään henkilökohtaista ei huoneesta löytynyt, ei edes valokuvia.
Daire vilkaisi seinän suurta kelloa. Kahtakymmentä vaille kaksitoista. Neiti Lavoie saapuisi pian. Nuorukainen asteli takaisin työpöytänsä luo istuutuen. Hän ehtisi vielä lukea pari sähköpostia ennen naisen tuloa…