We fight to believe the impossible

Tällä alueella pelataan ne Foxwoodiin sijoittuvat pelit, joille ei ole erillistä aluetta. Kaupunkiin saa vapaasti keksiä paikkoja, joista ei ole mainintaa missään: katuja, puistoja, kauppoja, pallokenttiä... kaikkea, mitä kaupungista voi kuvitella löytävänsä.

We fight to believe the impossible

ViestiKirjoittaja kujakettu » 22 Loka 2013, 17:54

Sasu Lähetetty: 13. Touko 2013 20:47

[Joku katu Foxwoodissa, koulukeskuksen läheisyydessä.]

Zimi

Olin istunut koulussa tänään neljä pitkää, kiduttavaa tuntia. Siinä oli minusta ehdottomasti kolme ja puoli tuntia liikaa, ja jäljelle jäävät puoli tuntia olivatkin sitten ruokailuun käytetty aika.
Mutta olin tehnyt sen ja olin edelleen tässä kertomassa kokemuksistani, mistä saatoin olla aika ylpeä. Miksi ihmeessä olin sitten edes vaivautunut sinne, joku voisi kysyä. Sanotaanko, että tilanne kaipasi vähän rauhoittamista. Evelynillä oli kuulemma jotain isoja kokeita tai ties mitä roskaa, ja sen hermot olivat niin kireällä, että se oli jo alkanut kirkua minun lähettämisestäni sisäoppilaitokseen jonnekin mahdollisimman kauas. Ja kun sanon kirkumaan, en liioittele yhtään. Yksikin huomautus luvattomasta poissaolosta, ja Evelyn repisi minulta silmät päästä.

Ei tunnollisesta koulunkäynnistä toki ollut tapa tulossa, ei mitään sinne päinkään. Antoi vain pölyn vähän laskeutua ja niin edelleen. Kunhan Eve olisi saanut kokeensa tehtyä, tai viimeistään tulosten tullessa voisin taas tehdä juuri kuten halusin, eikä siitä seuraisi mitään normaalia rääkymistä kummempaa.
Tänään Eve oli jopa soittanut koululle, kun olin tullut aikaisin kotiin. Se ei uskonut kun sanoin, että osalla opettajista oli koulutus, ja päästiin siksi puoliltapäivin. Eve näytti siltä, että halusi tunkea puhelimensa kurkkuuni, kun seisoin vieressä virnuilemassa jonkun koulun virkailijan vahvistaessa sanani.

Ehkä sen takia hän oli taas vaihteeksi sysännyt Tobeyn minun riesakseni. Eipä sillä, arvostin koiran seuraa enemmän kuin monen ihmisen, ja minusta Tobeyllekin tekee ihan hyvää päästä pois Even jatkuvan tiuskimisen tieltä. Tyytyväiseltä koira täällä ulkoilmassa vaikuttaakin jolkottaessaan vierelläni kieli ulkona. Pari pikkutirpanaa silmää koiraa varovasti ohittaessani heidät rehvakkaasti marssien. Pikkuväkeä näkyy enemmänkin. Olinko ajautunut kakarakoulun lähelle? No, pienempien pelotteleminen oli ihan viihdyttävää.

_________________

Sinikuunlilja

ADELIA MILLER


Koulu loppui onneksi tänään jo ihan kohtuuaikaisin. Ei sellaista ihan kamalan pitkää päivää. Vaikka ei koulussa nyt sillä tavalla mitään vikaa ollut.
Layla selittää minulle hirveästi jotain niiden koirasta kun menemme rappuja alas. Se oli kuulemma saanut pentuja ja ne oli tosi söpöjä. Layla kysyy josko minä tulisin joku päivä katsomaan niitä ja sanon heti joo. En ollut ikinä ennen käynyt niillä. En yleensä käynyt missään. Mutta isoveli voisi ehkä saattaa jos niille oli pitkä matka. Tai jotain. Layla kyllä sanoo että pääsisin kyydilläkin jos haluan. Ehkä jos uskallan..
Haluan tositositosipaljon nähdä koiranpentuja.
Kyllä minä uskaltaisin.
Varmaan.

Layla lähtee koulun pihalta autolle jossa sen isä on hakemassa sitä. Se asuu Docstonissa niin sinne on vähän pitkä matka. Vilkutan hieman sille ennen kuin lähden sitten koulun pihasta omaan suuntaani. Kotiin jonne oli joitain kilometrejä matkaa. En oikein tiedä kuinka paljon mutta ei kai sillä ole niin väliä.

En ehdi kuitenkaan kävellä pitkäänkään kun näen jonkun joka näyttää ihan siltä pojalta. Siltä viime kesänä jolla oli se koira.
Pysähdyn paikalleni ja jään tuijottamaan.
Mustissa ballerinoissani, liian isoissa farkuissa. Päälläni vaaleankeltainen teepaita jossa on koiran kuva ja sen päällä tummanruskea yhden napin villatakki. Selässä reppu josta roikkuu paljon eläinavaimenperiä sekä heijastimia ja joka on semmoinen jännä pastellinsävyinen lila.
Siinä minä toljotan.

_________________

Sasu


Tielle bussipysäkin tuntumaan on kerääntynyt joukko kakaroita ja tullessani heidän kohdalleen irvistän hurjasti alakouluikäisistä koostuvalle porukalle. Tytöt lakoavat tieltäni nopeasti, ja naureskelen mennessäni heidän ilmeilleen. En kuitenkaan ehdi kauaa virnuilla, ennen kuin Tobey jännittyy vierelläni ja heilauttaa häntäänsä pari kertaa epävarmasti.
"Mitä nyt, tollo?" kysyn tähyillen tuttua naamaa tai jotain. Katseeni lipuu ohi kaksi tai kolmekin kertaa, ennen kuin kunnolla hoksaan tuijottamaan pysähtyneen tytön kadun toisella puolella, vähän matkaa eteenpäin. Senkin jälkeen täytyy vähän kaivella muistojaan, ennen kuin mieleeni eksyy voikukkien täplittämä mäki ja pieni leikkipuisto.
"Heei", totean ja pysähdyn niille sijoilleni. Vilkaisen tietä huolettomasti molempiin suuntiin ja marssin sitten yli koira vanavedessäni.

"Long time no see", tokaisen ennen kuin olen ehtinyt edes kunnolla pois autotieltä. Kerään katseita, mutta haitanneeko tuo. Aurinko tahtoisi paistaa silmiin, olisi pitänyt vaan laittaa lippis päähän.
"En mä olis varmaan edes huomannut sua kaikkien näitten joukosta, mutta Tobey tais tunnistaa sut", totean koiran heiluttaessa häntäänsä tytölle nyt reippaammin. Mitä väliä sillä oli, että siitä taisi olla melkein vuosi kun viimeksi nähtiin, ja sillonkin vaan kerran? Tuttavuudet menivät ja tulivat, ja olihan sitä ihan hauska välillä törmätä sellaiseen samaan naamaan, jota ei välittömästi halunnut muotoilla uudelleen ei-niin-hellävaraisesti. En taida kuitenkaan sanoa näitä ajatuksiani ääneen, muistaakseni tyttö vaikutti viimetapaamisella aika säikyltä. Hitto kun muistaisi vielä nimenkin.

_________________

Sinikuunlilja

Ei se taida huomata minua. Ei se varmaan, tai ei se kuitenkaan muistaisi...
Silti vain seisoskelen siinä aloillani enkä voi olla katsomatta mustaa koiraa. Tobeyko sen nimi oli?

Mutta juuri kun tolkutan itselleni monennetta kertaa että pitäisi liikkua niin koira taitaakin huomata minut. Ja sitten se poikakin.
Se tulee tien yli ja huikkaa että long time no see. Epävarma hymy käväisee kasvoillani.
"Moi", sanon varovasti. Kyllä se sitten sentään muisti minut ilmeisesti.
Sitten poika sanoo kuin sanookin koiran nimeksi Tobey. Vilkaisen häntä nopeasti ennen kuin katson koiraa ja hymyilen vähän. Se heiluttaa häntäänsä villisti ja tulee ihan lähelleni. Silitän sitä päästä ja korvien takaa.
"No moi Tobey, mitä kuuluu", sanon sille hiljaa, silitellen sitä onneissani. Se oli kyllä aika ihana.
Yritän siinä sitten muistella mikä pojan nimi oikein oli, se oli ollut joku jännä, lempinimi varmaan. No mutta ainakaan se ei enää ollut mustelmilla. Tai siis no aika lahjakasta olisi jos mustelmat kestäisi jonkun vuoden päivät mutta...

_________________

Sasu


Tytön alkaessa silittää koiraa Tobey menee ihan innesta sekaisin ja kiemurtelee paikoillaan ja inisee kiihtyneenä ja yrittää nuolaista tytön naaman märäksi.
"Noh, rauhotu tollo", komennan hihnaa nykäisten, mutten kovin ponnekkaasti. Vähän vaan silleen, ettei kaikki ohikulkijat ja etenkin lapsiaan taluttavat vanhemmat luulisi, että annan valtavan mustan hurttani syödä avuttoman pikkutytön tai jotain.
Vaikka en minä tiedä, voisiko joku luulla tytön pelkäävän koiraa, kun sen silmät suurinpiirtein sädehtii onnesta koiran hyöriessä ja pyöriessä. Tobey ei aina ole näin hömelö, mutta kyllä minäkin vääntäisin itseni solmulle jos olisin se ja pääsisin ulos huomioitavaksi sen sijaan, että kököttäisin äreän Evelynin kanssa sisällä pimeässä.
"Mitäs sä tiedät? Mikä sun nimi ees oli?" kysäisen huolettomasti. Ei kai sitä nyt oikeasti voinut olettaa, että muistaisin tytön nimen näin pitkän ajan jälkeen.

_________________

Sinikuunlilja

Tobey on ihana kun se tuntuu oelvan niin innoissan kun minä silittelen sitä. Ja olen kyllä itsekin ihan onneni kukkuloilla kun niin harvoin sain olla koirien seurassa. Itse asiassa viimeksi juuri Tobeyn kanssa viime kesänä.
Poika vähän rauhoittelee Tobeyta kun se on niin haltioissaan. Silittelen vielä hetken aikaa ennen kuin poika kysäisee jotain ja vilkaisen häneen. Koira nuolee kättäni kun lakkaan silittämästä.
"Adelia", vastaan hänelle, "entäs sinä sitten?"

_________________

Sasu


Adelia, joo, kuulostaa ehkä etäisesti tutulta.
"Zimi", vastaan ja vilkaisen samalla ympärillemme. Tien toisella puolella bussipysäkillä on edelleen porukkaa tuijottamassa, ja kohta varmaan tässäkin olisi puolenkymmentä tenavaa haluamassa myös silittää Tobeyta. Koira ei siitä pahastuisi, mutta minua ei varsinaisesti huvittaisi olla joku kakaravetonaula.
"Mihin suuntaan sä oot menossa? Voitais lähteä kävelemään niin ehkä toi hössö vähän rauhottuis", tuumaan viitaten koiraan, joka tuskin pistäisi pahakseen vaikka jäätäisiin tähänkin. Keväiseksi varsin lämmin auringonpaiste tosin alkaa imeytyä sen pikimustaan turkkiin, ja Tobeyn kieli roikkuu ulkona. Pitäisi ehkä yrittää vaihtaa takaisin varjon puolelle taas jossain vaiheessa..
"Haluutko sä taluttaa sitä?" kysäisen ajatuksen saadessani. Ojennan kulunutta nahkaremmiä Adelialle. "Se kulkee ihan nätisti vieressä", vakuutan. Varmaan kulkisi ihan nätisti ilmankin hihnaansa, mutta Adeliasta saattaisi olla kiva taluttaa koiraa ihan remmin kanssa. Minua ei haittaisi tippaakaan, olen saanut kuljetella Tobeyta ympäriinsä kyllästymiseen asti.

_________________

Sinikuunlilja


Zimi, niinhän se olikin. Se on edelleen minusta aika jännä nimi mutta mikäs siinä. Ainakin ihan omanlaisensa.. Hetken tuumailtuani päätänkin rohkaistua sen verran että kysäisen asiaa.
"Onks Zimi sun ihan oikea nimi?" Vilkaisen poikaa varovasti. En ole ihan varma mitä mieltä toinen on kysymyksestäni enkä minä halua että se suuttuu tai mitään. Mutta se vain kuulostaa niin jännältä.

"Olin menossa ihan kotiin", vastaan lyhyesti Zimin kysymykseen. Tobey on edelleen ihan täpinöissään ja minä rapsutan sitä vielä muutaman kerran korvan takaa.

Kun poika sitten kysyy että haluanko taluttaa Tobeyta, katson häntä silmät suurina.
"Ihan oikeasti?" kysyn uskomatta korviani.
Zimi ojentaa nahkaremmin päätä minulle ja katson sitä kuin jotain mahtavaakin aarretta. Kun otan nahkaremmin, käteni tärisee hieman. Tuntuu jotenkin ihan ylitsepursuavan onnelliselta.
Hymyilenkin varmaan ihan hirveän typerästi.

[Urrgh ku tökkii]

_________________

Sasu


Virnistän Adelian kysymykselle.
"Ei oo, mutta mä en voi sietää jos joku kutsuu mua jollain typerällä vanhempien antamalla nimellä", selitän. "Mun oikee nimi on Jamie", kerron hetken mielijohteesta, ja mieleni tekisi irvistää nimelle. "Mutta älä vaan käytä sitä, jooko?"
Kuinkahan moni on onkinut vanhempieni antaman nimen selville? Koulussa sen tietty on kaikki kuulleet, mutta on varmaan niitäkin, jotka tuntevat minut vain Ziminä. Ja hyvä niin. Eihän niillä nimillä ihan kauheasti eroa ole, mutta itse otettu on kuitenkin itse otettu, ja Zimi kuulostaa ja näyttää taatusti coolimmalta kuin joku Jamie.
"Kotiin?" toistan Adelian vastatessa kysymykseeni. "Missäs päin sä asuitkaan? Eiks me viimeksi jossain siellä nurkilla oltu?" Siellä jossain me oltiin pyöritty, mutta koska saatan yleisesti ottaen hyvinkin löytää itseni mistä päin kaupunkia tahansa, minulla ei ole aavistustakaan, missä silloin olimme.

Adelia näyttää yllättyvän, mutta myös ilahtuvan tarjotessani Tobeyn remmiä sille. Virnistän tytölle ja sen leveälle hymylle. Se näyttää edelleen varovaiselta, mutta silti kuitenkin reippaammalta hymyillessään.
"Tobey, mennään", kehotan koiraa, joka seurasi tarkkaan remmin vaihtumista käsistä toisiin, mutta katsahtaa minuun puhuessani. Tobey asettuu Adelian vierelle nätisti ja odottelee läähättäen, että lähdettäisiin johonkin suuntaan.
"Onks sulla kiire kotiin?" kysyn saadessani idean. "Jos käytäis Tobeyn kanssa lammella uimarannalla, tai siellä päin? Se vesi on varmaan vielä aika kylmää, mutta tuskin se Tobeytä haittaa, se olis vaan tyytyväinen viilennyksestä."

_________________

Sinikuunlilja


Poika kertoo ettei tämän oikea nimi tosiaan olekaan Zimi. Arvasin sen! Ei kenelläkään ollut sellaista oikeaa nimeä. Vaikka se olikin ihan kiva nimi. Sitten Zimi kertoo virallisen nimensä olevan Jamie, mutta virkkoo nopeasti perään etten vain käyttäisi sitä.
"Okei", vastaan toiselle, "mun mielestä Zimi kyllä onkin hauskempi nimi. Sopii jotenkin paremmin."
Olen vähän hämmentynyt kun Zimi ei sitten muista että missä päin kaupunkia me viimeksi oltiin. Miten se sen noin helposti unohti?
"Fringesterissä, siellä rivitaloalueella", selitän pojalle, "mehän oltiin ihan siinä pihalla suunilleen silloin viimeksi."

Tobey tarkkailee kun talutushihna siirtyy käsistä toisiin. Onneksi se oli niin kiltti niin ei tarvinnut pelätä että se lähtisi ryntäilemään holtittomasti tai mitään sellaista.
Katson Zimiä yllättyneesti jälleen kun se kysyy että onko minulla kiire kotiin. Mutta pojan ehdotus onkin aika hyvä. Kunhan Sid ei huolestuisi..
"Joo, mennään!" vastaan nopeasti ennen kuin kerkeän kuitenkaan edes ajatella loppuun asti isoveljen reaktiota siitä etten olisikaan mennyt suoraan kotiin.
"Toivottavasti sä osaat suunnan", sanon sitten tajuttuani etten osaisikaan lammelle, "koska mä en osaa.." Loppusanat kuulostavat heti kamalan pahoittelevilta. Vaikka kyllä Zimi varmaan tiesi missä se ranta oli, se tuntui aina liikkuvan kaikkialla niin luontevasti.

_________________

Sasu


"No eiks vaan!" vastaan ilahtuneena Adelialle. Just niin, hauskempi ja sopii paremmin. Adeliallahan on varsin loistavat mielipiteet, ja sellasia tyyppejä tuntuu olevan harmillisen harvassa nykyään. Ei idiootteja, siis.
Tytön mainitessa jotain jostain rivitaloalueesta en kyllä kuuntele ihan kovin tarkkaavaisesti. Joo-o, Fringester kuulostaa ihan mahdolliselta, mutta siitä on melkein vuosi aikaa, ja olen sittemmin notkunut vaikka missä.
"Mmjoo, rivitaloja. Siinä vieressähän se talo tosiaan oli, joo, sen leikkikentän vieressä? Joojoo", totean puolihuolimattomasti ja nyökyttelen odottamatta enää sen enempää tarkennusta. Jotain sinne päin, tuskin tulisi ihan heti tarvetta löytää nimenomaan oikea osoite.

Virneeni kuitenkin levenee taas ja olemukseni on huomattavasti innokkaampi, kun Adelia vastaa reippaasti myöntävästi ehdotukseeni.
"Niin sitä pitää!" naurahdan. Adelian kysyessä suuntaa pyörähdän suurieleisesti paikoillani, ja osoitan sitten molemmilla käsillä tien toisella puolella olevaa poikkikatua.
"Tuonne suuntaan! Eiköhän me sinne löydetä", virnistän ja katsahdan katua molempiin suuntiin. No eikös tässä nyt sitten mennyt yhtä sun toista bussia ja autoa.. Pikainen vilkaisu kertoo kuitenkin, etteivät suinkaan kaikki pikkukersat ole ehtineet vielä hävitä maisemista. Niinpä autot varmaan suojatien kohdalla päästäisivät kulkemaan, ja mielelläni välttäisin liikenteen seassa poukkoilemista koiran ja pikkutytön kanssa, kun niitä autoja nyt tosiaan näytti huristelevan ihan reipasta tahtia.
"Tuu, tuolla on suojatie. Ollaan oikein mallikansalaisia kerrankin!" nauran ja lähden harppomaan kohti suojatietä. "Tai no, sä taidat olla vähän enemmän mallikansalainen yleensäkin kuin mä", naureskelen Adelialle.

_________________

Sinikuunlilja


[Oon luullu varmaan ainakin kymmenen kertaa jo vastanneeni tähän ja sit hämmennyn joka kerta ku huomaan etten ookaa 8'D]

Zimikin tuntuu hyväntuuliselta kun innostun ajatuksesta mennä rantaan. Hymyilen vähän kun tämä tuntuu itsekin olevan aavistuksen pihalla siitä mihin päin ollaan menossa. Sitten se osoittaa että jonnekin tuonne päin, eiköhän se tule vastaan. Tuntuu vähän epävarmalta mutta samalla se on ihan hauskaa.
"No toivotaan", vastaan vähän arasti toisen toteamukseen.

Autoja on liikkeellä ihan kamalasti ja niitä tuijottaessani meinaan taas kerran tuntea miten pala nousee kurkkuun. Koetan kuitenkin olla kiinnittämättä liikaa huomiotani niihin. Olenkin ihan helpottunut kun Zimi kuitenkin ehdottaa että 'ollaan kuin mallikansalaiset' ja mennään suojatietä.
Naurahdan vähän hermostuneesti toisen sanoille edelleen ruuhkaista autoletkaa silmäillen. No mutta olihan minulla sentään Tobey turvana. Ja Zimikin. Ei se jättäisi minua heitteille jos minulle kävisi jotain. Kai.
Vilkaisen Zimiin kun hän toteaa vielä että minä taidan enemmänkin olla sellainen mallikansalainen.
"Joo voi olla..", mutisen ja jään miettimään asiaa. Olinko minä tosiaan sellainen?

_________________

Sasu


"Joo voi olla", Adelia toteaa, ja minä hekottelen itsekseni. Tai siis että c'mon, olenko muka onnistunut antamaan itsestäni noin hyvän kuvan? Vaikka okei, ei Adelia ehkä kehtaisi suoraan täräyttää että no niin olenkin. Ja no, tällä kertaa naamani ei sentään ole mustelmilla ja huuli halki ja mitä ikinä, mikä saattanee olla hienoinen parannus. Ja melkoinen harvinaisuus myös, vaikka itse sanonkin.
Adelia kyllä vaikuttaa joka tapauksessa jo valmiiksi niin säikyltä, ettei minun ehkä kannattaisi valottaa, kuinka paljon minä en ole mallikansalainen, tai muutenkaan mainostaa hänelle ihan kaikkia tekemisiäni. Tyttöparka saisi varmaan elinikäiset traumat jos huitaisisin jotakuta turpiin hänen nähdessään. Ei siinä muuten mitään, mutta jos joku myöhemmin haluaisi tietää, kuka heidän varmasti-aivan-viattomalta kullannupultaan on iskenyt hampaat kurkkuun, en varsinaisesti luottaisi siihen, etteikö Adelia kahta kertaa miettimättä lavertelisi minusta ihan kaikkea mitä tietää. Mikä ei tosin onneksi ole paljon, eikä tuollaista pirpanaa siitä varmaan voi edes syyttää, mutta yksi ilkeä mulkaisu ja se olisi valmis paljastamaan ihan mitä vaan. Kannattaisi siis yrittää pitäytyä ihan harmittomissa aktiviteeteissa ja niin edelleen. Eiköhän koiran uittamisen voisi laskea sellaiseksi.

Saavuttaessamme suojatien jatkan marssimistani hädintuskin vilkaisten kadulla kulkevia autoja, mutta kaikki hiljentävät tunnollisesti, ja viittaan Adelian ja Tobeyn perääni.

*

Rrright, lämmin päivä on näköjään vetänyt paikalle muutaman muunkin.
"Mennään tonne vähän sivumpaan, ettei häiritä ketään", kehotan ja viittaan epämääräisesti vähän kauemmas, kohti rannan heinikkoisempaa osaa, joka on ilahduttavan tyhjä verrattuna hiekkarantaan edessämme. Tarkalleen ottaen sivuun vetäytymisen syy olisi ehkä se, ettei kukaan tule rähjäämään meille - ei minulla ole aavistustakaan, mitä porukka tykkää jos täällä uittaa koiraa - mutta sanotaan nyt nätisti. Ja ehkä se onkin ihan hyvä, ettei Tobey ole ravistelemassa märkää turkkiaan ihan heti ihmisten niskaan.
Päästyämme hieman kauemmas tuomitsevista katseista potkin kengät pois jalastani hiekan ja ruohotuppojen joukkoon.
"Kato jos löytäisit jonkun kepin tai jonkun, ehkä sillä sais Tobeyn houkuteltua uimaan", kehotan Adeliaa ja haravoin minäkin maata katseellani. Ei nyt sattunut palloa mukaan, ja Tobey saattaa aluksi karsastaa vettä, jos ei saataisi sitä vähän innostumaan. Vaikka varmaan samaa asiaa ajaisi heittää Adelia jorpakkoon, kyllä Tobey sen perään uisi, mutta ehkä se ei olisi kauhean kohteliasta. Vilkaisen tyttöä enkä viitsi edes ehdottaa, se ottaisi minut kuitenkin tosissaan.

_________________

Sinikuunlilja

[Jessus miten pitkä jumitus... XD Sorry, mate]

Pääsen hengissä kadun yli vaikka tunnenkin miten sydän pamppailee aika kovasti rinnassani. Menisikö tämä ikinä ohi? Liikkuminen oli joskus varsin vaivalloista kun yritin aina valita reittejä joissa oli mahdollisimman vähän kadunylityksiä.
Vilkaisen kuitenkin hihnassa kulkevaa Tobeyta ja minulle tulee turvallisempi olo.

~*~

En olekaan käynyt vähään aikaan rannalla. Käytiin enemmän silloin kun äiti ja isä olivat vielä elossa. Ja siitä nyt on aikaa..
Täällä on kuitenkin aika kivan näköistä. Ehkä tänä kesänä menisin uimaan.
Katselen rannalla olevia ihmisiä etäisen kiinnotuneena kun Zimi sanoo että mentäisiin vähän syrjempään koiran kanssa. Nyökkään.

Kävelemme sitten Tobeyn kanssa syrjemmälle rannalla. Zimi heittää kengät pois ja varovasti hieman tuumaillen avaan omanikin ja laitan ne sievästi vierekkäin nurmikon ja hietikon välimaastoon. Ja sukat siististi siihen päälle ettei ne mene pahasti likaisiksi.
Hiekka tuntuu kivalta varpaissa ja kutittelee niiden välissä. Suustani pääsee yksi hento naurahdus kun upotan varpaitani hiekkaan.
"Okei", vastaan kun Zimi kehottaa etsimään jonkun kepin. Alan kulkea pikkuhiljaa vähän kauemmas ja lopulta muutamankymmenen metrin päästä erään puun alta löytyy hyvä jämäkkä keppi jota Tobey ei varmaan vahingossakaan heti puraisisi poikki tai mitään.
Palaan takaisin pitäen keppiä näkyvillä ylhäällä kädessäni ja näen miten koira innostuu jo valmiiksi. Se saa minut hymyilemään ihan varovasti.
"Onko tää hyvä?" kysäisen vielä Zimiin vilkaisten, mutta innostuneesti häntää heiluttava Tobey taitaa ainakin olla sitä mieltä. Silitän sitä kerran korvan takaa ja heitän kepin veteen.
"Nouda!"
Koira hyppää veteen niin että roiskahtaa.

Ylläpidon huom.// Tästä eteenpäin peli jatkuu normaalisti!
Avatar
kujakettu
Ylläpitäjä
 
Viestit: 849
Liittynyt: 19 Loka 2013, 12:46
Paikkakunta: Mli

Re: We fight to believe the impossible

ViestiKirjoittaja Sasu » 14 Touko 2015, 22:30

"Loistava", naurahdan Adelian näyttäessä keppiä. Tobey on selkeästi samaa mieltä, koska kohta koira on jo vedessä kepakon perässä. Keppi ei näytä lentävän kovin syvään veteen, eikä Tobeylla kestä kauaa saada se hampaisiinsa. Virnistän koiran palatessa rantaan puoliksi likomärkänä ja pärskien.
"Hyvä poika!"
Tobey pysähtyy hetkeksi ravistelemaan ennen kuin jolkottaa takaisin meidän luoksemme. Ensin se suuntaa minua kohti, mutta osoitan kädelläni Adelian suuntaan.
"En mä sitä heittänyt. Vie tonne, tonne noin!" kehotan virnistäen. Tobey vilkaisee Adeliaa ja menee sitten tiputtamaan kepin tytön eteen. Koira ottaa saman tien pari innokasta peruutusaskelta kohti vesirajaa.
"Anna mennä vaan", tokaisen Adelialle. "Vesi ei näköjään sitä haittaa."
Tobey tepsuttelee paikoillaan malttamattomana. Evelyn varmaan komentaisi sen kiltisti vierelle seisomaan ensin, mutta kai koiraparkakin saa joskus pitää hauskaa ilman jatkuvaa komentamista.

"Eihän sulla muuten oo mitään kotiintuloaikaa heti koulun jälkeen tai jotain? Et syyttääkö joku mua kidnappauksesta kun et ookaan vielä kotona?" hoksaan yhtäkkiä kysyä Adelialta. Minua nyt eivät sellaiset pikkuseikat kuin kotiintuloajat muuten haittaa, mutta Adelia on kuitenkin aika pieni, ja joku voisi ehkä väittää etten ole ihan mallikelpoista seuraa, ja niin. Ei aavistustakaan miksi joku niin väittäisi, ihan käsittämätöntä, mutta niin huhu kertoo. En tiedä, olisivatko Adelian porukat kovin innoissaan tavatessaan minut. Koira on varmasti lieventävä seikka, mutta silti. Tobeykin varmaan näyttää jonkun kukkahattutädin silmään joltain kamalalta sysimustalta pedolta tai jotain muuta naurettavaa.
Avatar
Sasu
Pikkuvanha
 
Viestit: 145
Liittynyt: 26 Loka 2013, 09:28

Re: We fight to believe the impossible

ViestiKirjoittaja kujakettu » 17 Marras 2017, 00:16

Kun koira menee ensimmäisenä viemään kepin Zimin eteen, hämmennyn ensin ja hymyilen sitten vaisusti. Ihan ymmärrettävää tietysti ettei oltu vielä ihan niin tuttuja Tobeyn kanssa että keppi meni ensimmäisenä Zimille. Silti oikeasti minua vähän harmitti. Mutta ehkä minulla joskus olisi oma koira jolle minä olisin ykkönen. Tai ei edes tarvitsisi olla, mutta se olisi minulle varmasti ykkönen.
Zimi kuitenkin neuvoo Tobeyta joka tulee sitten kiltisti tuomaan kepin minulle. Hymyilen koiralle ja rapsutan sitä päälaelta.
"Hyvä poika!" hihkaisen ja rapsuttelen Tobeyta tovin päästä. Zimi sanoo että anna mennä vaan, joten otan kepin maasta ja heitän sen uudestaan veteen läiskähdyksen kera. Pieni naurahdus karkaa suustani kun näen miten tumma häntä heiluen koira juoksee jorpakkoon.

Kun Zimi kysyy kohta oliko minulla kotiintuloaikoja, hölmistyn hieman ja tajuan sitten että minulla ei ole kelloa. Oli minulla repussa tosin vanha kännykkä. Olikohan Sid jo huolissaan?
Ennen kuin kerkeän vastata, Tobey on jo tullut takaisin kepin kanssa. Rapsuttelen ja kehun koiraa hieman ja heitän kepin uudestaan.
"Mun pitäisi varmaan olla kotona ennen kuin veli tulee koulusta tai se huolestuu", sanon sitten ja omakin ääneni on hieman huolestunut.
"Tiiätkö mitä kello on? En oo ihan varma monelta se pääsee koulusta. Kolmelta varmaan."
Avatar
kujakettu
Ylläpitäjä
 
Viestit: 849
Liittynyt: 19 Loka 2013, 12:46
Paikkakunta: Mli

Re: We fight to believe the impossible

ViestiKirjoittaja Sasu » 21 Marras 2017, 20:32

Tobey painelee menemään kepin perään kerta toisensa jälkeen, kuin tämä olisi parasta mitä se on ikinä päässyt tekemään. Ehkä se onkin. Minusta tuntuu, että aika usein koirien mielestä juuri se asia, jota ne parhaillaan tekevät, on parasta ikinä. Adeliakin näyttää siltä, että viettää parhaillaan kutakuinkin elämänsä ihaninta aikaa, mutta kysymys kotiintuloajasta saa tytön äkkiä huolestumaan. Pitäisi olla kotona ennen kuin veli tulee koulusta. Jaiks. Kaivan puhelimen taskusta ja näpäytän näytön päälle. Tuplajaiks.

"Öh, kello on yli kaks jo", totean ja pudotan puhelimen takaisin taskuun. Vähän harmittaa, että edes kysyin Adelian kotiintuloajasta. Sen ja Tobeyn kanssa hengaaminen lammella on... mukavaa vaihtelua. Mutta no. Sen veli ei muistaakseni viimeksi oikein lämmennyt minulle. Voi olla, että jollekulle olisi käynyt huonosti, jos Adelia olisi myöhästynyt pahasti, ja vieläpä minun takiani.

Tobey ei ainakaan yhtään ymmärrä, miksi meidän huomiomme on harhautunut. Se käytännössä työntää keppinsä Adelian käsiin, jotta heittely jatkuisi.
"Okei, heitä nyt sitte viimeisen kerran vielä ettei tuo hönö pety. Sit meiän on parempi mennä", tuumaan. "Tobey pitää kuitenkin kuivattaa, niin voin kävellä samaa matkaa sun kanssa sinne päin."
Evelyn ja porukat repisivät pelihousunsa, jos veisin märän koiran kotiin - enkä nyt kyllä muutenkaan ajatellut ihan vielä eksyä sinne takaisin.
"Voit taluttaa Tobeyta, mutta katotaan sitten mitä kello on et tuunko ihan teille asti. Sun veli ei tainnu oikein digata musta viimeks, ni jos vahingossa ootkin myöhässä ni se varmaan suuttuu jos mä tuun sun kanssa", arvelen. Adelia on kuitenkin ihan mukava. En minä viitsisi sen veljeä alkaa mukiloimaan, mutta toisaalta en kyllä myöskään aio kuunnella jos se alkaa aukomaan päätään. Parempi siis, ettei törmättäisi.

[Varmaan ihan ok jättää siihen kun lähtevät kävelemään, tai voi tehdä jonkun aikahypynkin jos siltä tuntuu.]
Avatar
Sasu
Pikkuvanha
 
Viestit: 145
Liittynyt: 26 Loka 2013, 09:28

Re: We fight to believe the impossible

ViestiKirjoittaja kujakettu » 23 Marras 2017, 00:49

Zimi kaivaa puhelinta taskustaan kun mietimme mitä kello mahtaa olla. Kun hän sitten kertoo kellon olevan jo yli kaksi, tunnen miten rinnassani tuntuu pieni ylimääräinen sykäys. Mutta eihän tässä nyt vielä hätää ollut, ei me vielä oltu myöhässä. Eikä Sid ollut varmaan vielä päässyt koulusta, yleensä sillä oli koulua kolmeen. Ainakin. EIkä se nyt tietysti ihan heti kotona ollut.
Vilkaisen hieman mietteliäänä maassa makaavien kenkieni puoleen kun sitten yllättäen tunnen miten karvainen koiran pää tökkii minua.
"Anteeksi Tobey", sanon kun huomaan miten ponnekkaasti koira tunkee keppiä syliini. Otan kepin käsiini ja vilkaisen Zimiä kun tämä sitten sanoo että voisin heittää viimeisen kerran ja sitten olisi parasta mennä.
"Okei", vastaan ja yritän heittää kepin mahdollisimman kauas.
"Nouda!"

Olen iloinen että Zimi sanoo että voisi kävellä minun kanssani - en mielelläni kävellyt itsekseni varsinkaan pitempiä matkoja. Tobey hölkyttelee tyytyväisen oloisena vedestä kepin kanssa ja hymyilen.
"Hienosti", sanon koiralle ja rapsutan tätä vähän päästä. Sitten koira ravistelee turkkiaan ja peitän äkkiä naamani kädelläni samalla naurahtaen. Toivottavasti vaatteeni eivät menneet kovin likaisiksi.

Käyn noukkimassa sukkani ja kenkäni maasta ja puhdistettua hiekat jalkapohjistani pujotan ensin sukat ja sitten kengät jalkaan. Vilkaisen Zimiä ja Tobeytä.
"Mennään niin Sid ei revi pelihousujaan huolesta", sanon sitten ja oikaisen reppuni paremmin selkääni.

Adelia "poistuu".

[Kiitos pelistä, saatiinpahan joku loppuunkin vihdoin! 8')]
Avatar
kujakettu
Ylläpitäjä
 
Viestit: 849
Liittynyt: 19 Loka 2013, 12:46
Paikkakunta: Mli

Re: We fight to believe the impossible

ViestiKirjoittaja Sasu » 27 Marras 2017, 18:53

Adelia menee laittamaan kenkiä jalkaan, ja Tobey jää katsomaan tytön perään vähän hölmönä.
"Tobey, remmi", komennan ja heiluttelen nahkaremmiä kädessäni. Koira jättää kepin sikseen ja jolkottaa kuuliaisesti luokseni niin, että voin kiinnittää remmin klipsun sen pantaan. Tobeyn kieli roikkuu ulkona, mutta se ei enää läähätä niin paljon - kastuminen taisi tehdä hyvää.

Naurahdan Adelian sanoille sen veljestä.
"Kuulostaa hyvältä", tokaisen. "Otapa tää rakki, mä saan sen kuitenkin taluttaa kotiin vielä."
Ojennan hihnan taas Adelialle, ja Tobey asettuu tämän vierelle kävelemään, hyvä ettei vielä askella samaa tahtia Adelian kanssa. Välillä Tobey on vähän lälly minun makuuni, mutta Adelian kanssa ne on kyllä oiva pari. Hmm, ehkä pitäisikin joskus viedä Tobey "hoitoon" Adelialle, kun en itse jaksaisi tarpoa sen kanssa ympäriinsä. Adelian porukat saisivat kyllä varmaan sätkyn. Ja ehkä tyttö itsekin - Tobey on maailman kiltein koira, mutta Adelia saisi varmaan sydänkohtauksen, jos vaikka päästäisi remmistä vahingossa irti ja luulisi että Tobey karkaisi. No joo. Ehkä tätä ideaa pitää vielä vähän jalostaa.

Zimi "poistuu".

[Kiitos! Ja jep, hyvää vaihtelua. :'D]
Avatar
Sasu
Pikkuvanha
 
Viestit: 145
Liittynyt: 26 Loka 2013, 09:28


Paluu Muu Foxwood

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron