Eikä osaa sanoa mitä se jokin ehkä olisi jos mitään.

Dandelion on hyvin pidetty, lämpimillä väreillä ja iloisilla kuvilla sisustutettu päiväkoti, jossa on tilaa muutamallekymmenelle eri ryhmiin jaetulle lapselle. Päiväkodin aidatulla pihamaalla on laajasti tilaa temmeltää ja erilaisia pienille lapsille sopivia leikkitelineitä.

Eikä osaa sanoa mitä se jokin ehkä olisi jos mitään.

ViestiKirjoittaja Synoi » 14 Huhti 2014, 15:31

[Ylläpitokuunliljan edit:// Pelialue siirretty ja pelipaikka olisi siis Päiväkoti Dandelion, Foxwood.]

Synoi

[ nezabudka ja Llea olkaas tervetulleet~ ]

Suljin perässäni vaaleansinisen puuportin tarkistaen vielä nopeasti, etten ollut jättänyt mitään säppeä huomaamatta. Se oli kyllä ollut auki saapuessani enkä oikein tiennyt mitä minun olisi siitä pitänyt ajatella. Uskoiko täällä joku tosiaan, etten osaisi käyttää yksinkertaista lukkoa kun sellaisen näin? Vai eikö porttia katsottu aiheelliseksi sulkea sen jälkeen, kun viimeinenkin lapsi oli lähtenyt perheauton turvaistuimessa takaisin kotiin? Koska tyhjähän piha näytti olevan, eikä sisälläkään näkynyt elämää. En kuitenkaan tiennyt koskiko se vain tätä päivää vai koskiko se yleisesti ottaen mitä tahansa päivää - eli oliko Dandelion jo sulkenut ovensa tältä päivältä. Vai pyyhältäisikö jostain kuitenkin pian muutama kolmevuotias, ryntäisi auki jätetystä portista nopeammin kuin silmä ehtii havaita ja häviäisi samalla hetkellä ohiajavan rekan renkaisiin. Sitä en tiennyt, joten suljin portin tarkkaan ja vältin näin ilmiannon lastensuojeluviranomaisille.
Toistaiseksi ainakin... Muutaman vuoden takainen tapaus välähti mielessäni hetken ajan, kun kävelin kohti kellertävän rakennuksen sivussa olevaa ovea, joka minulle oli neuvottu puhelimessa edellisenä päivänä.

Lasiovi oli lukossa, mutta katselin hetken ovesta sisälle ja koputin sitten lasiin. Varmaankin viisissäkymmenissä oleva, hieman pyöreä ja tätimäinen, mutta valtavan hiuspehkonsa platinanvaaleaksi värjännyt nainen ilmestyi ovesta käytävän varrelta ja kiiruhti kahvikuppi kädessään aukaisemaan minulle oven. Pahoittelua seurasi välittömästi.
"Voi anteeksi, unohdin sitten kuitenkin avata oven teitä varten, herra...?"
"Kobaumi."
"Niin, anteeksi, unohdin nimennekin. Ette taida olla täkäläisiä. Ovi jäi aukaisematta, viimeisten lähtijöiden kanssa oli hämminkiä. Kintas hukassa, sellaista se aina välillä on", nainen selitteli vuolaasti ja lähti vielä puhuessaan kävelemään kohti käytävän päässä olevaa ovea. Lyhyen matkan varrella ehdin nopeasti vilkaista huoneeseen, josta nainen oli pölähtänyt paikalle. Pöydän ääressä kyyhötti joku teini-iän täpärästi ylittänyt harjoittelija ja kahvipannun äärellä selin minuun näkyi vielä yksi ylitöhön jäänyt lastenhoitaja. Miksi heitä oli täällä näin paljon? Olisin päässyt ovesta sisään vaikka omin nokkineni, mikäli se ei olisi ollut lukittu. Vai oliko päiväkodissakin sitten paperitöitä kolmelle?

Riisuin takkini ja vilkaisin nopeasti ympärilleni huoneessa, jossa vaaleapuisen pianon kanssa elelivät sulassa sovussa pehmoeläimet, lastenkirjat, piirroselokuvat, lasten käsiin sopivat soittimet, piirustuspaperit ja muu vastaava viihdyke, joka salli hoitajien hengähtää hetken kahvikupposen äärellä. Kaikki tämä oli toki nyt hyvässä järjestyksessä. Siihenkö tarvittiin kolme ihmistä? Siivoamiseen?
Äkkiä pikaiseksi ajattelemani katselu keskeytyi, kun tunsin jonkun käden laskeutuvan käsivarrelleni. Säpsähtäen käänsin katseeni ensin käsivarteeni, jolla pitämääni takkia näytti joku kovasti tavoittelevan. Sitten sain huomata päiväkodinjohtajan hiipineen lähemmäksi ja hymyilevän.
"Voin viedä takkinne naulaan, herra Kobaumi", hän tokaisi ja hämmästyneenä hölläsin otetta takistani. Periaatteessa olisin kyllä mieluummin lähtenyt homman hoidettuani suoraan enkä alkanut etsiskelemään ympäri rakennusta leviteltyjä tavaroitani ennen sitä, mutta kuten sanottua, olin hieman yllättynyt. Ja pian olin myös hieman kiusaantunut, sillä nainen ei yksinkertaisesti ottanut takkia ja poistunut. Käsi pysyi käsivarrellani tarpeettoman kauan. Kurtistin tahattomasti kulmiani ja astuin taaksepäin, jolloin takki jäi naisen käteen ja välimatka muuttui miellyttävämmäksi. Ja sikäli kun minä näin, hänen hymynsä vain leveni.
"Liittykää seuraani kahville, kun olette valmis. Siellä on myös pullaa, tänään leivottua."
Äänensävy ei jättänyt kovin paljoa ihmettelyn varaan. Epäselvyyksien varalle nainen iski kuitenkin vielä silmää ennen oven sulkemista. Hän teki tämän kaiken niin nopeasti, etten ehtinyt vedota kiireisiini ja melkein säikähdin ovessa myhäilevää, valtavan kokoista Tiikeriä joka oli yhtäkkiä ilmestynyt naisen paikalle.

"Tulkaa toki juomaan kahvia ja syömään pullaa, niin voin imeä sielunne ulos herra Kobaumi. Ovatko kaikki kanadalaisnaiset viisikymppisinä tuollaisia?", mutisin itsekseni ja käännyin sitten arvioimaan pianoa. Olin nyt paitsi kiusaantunut, myös hemmetin paljon ärtyneempi kuin ennen saapumistani ja oli paljon mukavampaa vain keskittyä asiaan ja työntää asia toistaiseksi mielestään. Schimmelin selvästikin aikaa nähnyt pystypiano oli sitä paitsi veronmaksajien varoilla ostettu eli periaatteessa saatoin ajatella sitä asiakkaana enemmän, kuin Syöjätärtä.

-----

nezabudka

"Niin. Kyllä me kokoamme lelut sisälle. Sadekin jo loppui. Vips vain ja niin se käy."
"Se on oikein kiltisti tehty sinulta, Llea. Ja tytöthän toki auttavat, kunhan ovat keittiön saaneet valmiiksi. Jos minä tästä sitten..."
"Paige on hyvä ja lähtee kotiin vain. Yhtä hyvä on niin kuin Paigen pullat."
"Voi kiitoksia, Lleaseni. Tarjoapas sille virittäjälle kahvia, tarjoathan? Me näemme sitten taas huomenna!"
Emme kyllä näe, sillä minä soitan tänä iltana Mialle ja Allielle ja Jessicalle ja Sarallekin minä soitan jos täytyy, minä soitan ihan kaikille niin kauan että joku vaihtaa pois kaikki minun työvuoroni jotka osuvat päällekkäin tuon krokotiilin kanssa. Ja saattaisin soittaa Gemillekin. Soittaa ja kertoa, kuinka hienoa on että eräässä tuntemassani päiväkodissa on kerta kaikkiaan aivan tarpeeksi henkilöstöä, ellei suorastaan liikaakin, niin, ja ajatella, kuinka mainiosti varhaiseläke sopii eräille ihmisille. Ja mahdoinko minä tänään kahvitauolla mainitakin Paigelle, että minulla on ystäviä kaupunginvaltuustossa. En nyt satu muistamaan.

Harjoittelijatytöt, joiden nimiä en niitäkään nyt satu muistamaan, kipittävät tiehensä niin pian kuin ehdin sanoa, että pianonvirittäjää on varmasti turha häiritä ylimääräisellä astioiden kilistelyllä ja te kun muutenkin olette olleet niin ahkeria että menkääpäs nyt siitä, kyllä minä kerään ne leikkikalut hiekkalaatikolta.
Painan ulko-oven kiinni perässäni saaden suurta mielihyvää äänestä, jonka se päästää loksahtaessaan lukkoon.

Leikkikentän hiekka on yhä kosteaa iltapäivän rankkasateen jäljiltä. Punaisten kumisaappaideni kannat uppoavat siihen juuri sopivan verran ja rahisevat sillä tavalla kuin märkä hiekka rahisee. Hyräilen itsekseni puolikkaan laulun, poimin mennessäni keinun juurelta keltaisen muoviämpärin ja vihreän leikkitraktorin ja peilaan leikkihuoneen suuren ikkunan edessä. Sinivalkoraidallinen merimiespaita ja tummansiniset farkut. Minähän voisin lähteä vaikkapa purjehtimaan...
Pieni hypähtelevä askel sisälläni marssin lopun matkaa satuhuoneen ikkunalle, jonka lävitse kuuluu pianon ääniä. Ja kun varjostan silmiä kädelläni ilta-auringolta, erotan hänen hartiansa ja kuparisen tukkansa pianon äärellä. Kädet tutkivat koskettimistoa varmaankin jonkinlaista järjestelmää seuraten.
Muikea hymy pujahtaa huulilleni. Vai että pianonvirittäjä.
Työnnän leikkitraktorin kainalooni, nousen varpailleni ja koputan napakasti ikkunalasiin.

[Yhyy kesto ;A;]

-------

Jotkut hämmästelevät voimakkaita tunnesiteitä, joita ihmisillä syntyy esineisiin ja minun havaintojeni mukaan melko usein nimenomaan erilaisiin soittimiin. Itsekään en kyllä usko, että heittäytyisin lattialle epätoivoisena mikäli nyt joku soittaisi ja ilmoittaisi murtovarkaiden iskeneen flyygelini, asuntoni ainoan todella rahanarvoisen esineen kimppuun. Mutta kyllä siinä on silti jotain tässä kaikessa ja minä pidän työstäni aina silloin, kun ovi on sulkeutunut ja säästyn piinallisilta sosiaalisilta pakotteilta.

Alkaessani työskentelemään tutun asian parissa unohdin nopeasti kaiken, mikä voisi häiritä mielenrauhaani. Ja se on todellakin riittävä syy siihen, miksi minun kannatti lopettaa kaikki muu mahdollinen mitä nyt periaatteessa olisin voinut koulutuksellani tehdä.

En kuitenkaan ehdi nauttia elämästäni kovinkaan pitkään. Tarkkailen juuri viritysmittaria, kun oveen koputetaan terävästi. Käännän katseeni mittarista ja saatan ehkä hieman puhallella ilmaa huulieni välistä miettiessäni sekuntien ajan mitä ihmettä minä oikein tekisin sille lastentarhatantalle, jos hän päättäisi rynnätä sisään. Mutta kyse ei ollutkaan loogisimmasta kulkuaukosta ja tajuan sen kun katseeni kohtaa sen tosiasian, että tämä ovi oli puuta.
Käännyin jostain syystä ahdistuneena kohti ikkunaa, josta ääni tietenkin oli siinä tapauksessa peräisin.
Ja koska Llea Chahayaputri onnistui taas yllättämään minut täysin epäloogisella ilmestymisellään, minä mykistyin. Taas kerran. Mykistyin ja jäin tuijottamaan ikkunan takana seisovan pienikokoisen naisen kasvoihin pystymättä erittelemään ainuttakaan ajatustani.

-------

Kulmani kohoavat ja hymyni levenee, kun hän lasin takana tähyilee ovelle päin, hämmennyksissään varmasti. Ovellahan sitä yleensä koputetaan. Hän on aivan tavallinen ihminen, kun olettaa niin, kaiken mökötysmurjotuksensa sisällä hän on aivan tavallinen ihminen, joka avaa ovia muille ihmisille ja koputtaa itse silloin kun ovet ovat lukossa ja avaimet jossain muualla kuin ovimaton alla. Ja minäkin olen aivan tavallinen. Ehkäpä koputtaisin ovelle aivan tavallisesti tälläkin hetkellä, jos tuo ilta-auringon mokoma ei sattuisi paistamaan niin pikantissa kulmassa takaani leikkihuoneeseen ja osumaan hänen hiuksiinsa tuolla tavalla.
Vilkutan ilahtuneesti, kun hän sitten kääntyy ja huomaa minut.
"Hei, hei!" huikkaan liiemmin välittämättä siitä, kuuleeko hän minua lasin läpi vai ei. Hymyillen kuikuilen ikkunalaudan yli varpaisillani ja viittoilen häntä tulemaan ikkunalle. Osoitan ikkunan hakaa, sitten suurpiirteisesti ulko-ovea nurkan takana, sitten taas ikkunan hakaa ja hymyilen lisää. Toki hän avaisi ikkunan minulle.

-------

Hän vilkutti ja suun liikkeistä päätellen huusi jotain ikkunan takana näyttäen jostain syystä niin ilahtuneelta, että olisi saattanut vaikka hyppiä tasajalkaa. Minä vain katsoin enkä todellakaan tiennyt mitä tehdä. Mitä hän teki täällä? Millä helvetin todennäköisyydellä hän ilmestyi paikalle kesken työpäiväni ja vilkutteli juuri sen ikkunan takana, jonka toisella puolella satuin olemaan? Olisin lyönyt kyynärpääni vieressäni odottelevan pianon kulmaan, jos olisin epäillyt että tämä oli jotain absurdia ja typerää unta, mutta jostain syystä en uskonut siihenkään vaihtoehtoon.

Katselin ikkunaan huoneen toiselta puolelta hetken oikeastaan tilannetta varsinaisesti näkemättä, ennen kuin muistin etten ollut jäänyt tänne yksin. Liikahdin kohti hetki sitten puiseksi toteamaani ovea kohti, vilkaisin taas ikkunan takana seisovaan naiseen - kuinka pieni hän taas olikaan? Todella pieni päätellen siitä, että hän näytti kurottelevan ikkunalaudan yli - ja kävelin sitten kiireisin askelin ovelle. Avasin sen ja etsin äsken tapaamaani blondia katseellani nyt lähes innostuneena kohtaamaan hänet, koska hän saattoi olla ainoa joka voisi ratkaista uuden ongelmani. Ehkäpä Llea Chahayaputrilla oli täällä lapsi hoidossa? Pikkuneiti Chahayaputri? Ajatus oli syystä tai toisesta epämiellyttävä, mutta sentään miellyttävämpi kuin se mahdollisuus että olin tullut lopultakin hulluksi ja se ilmeni Llean hahmossa ikkunoiden takana.
Ketään ei kuitenkaan näkynyt enkä todellakaan aikonut alkaa huudella tarhatätejä tyhjentyneen päiväkodin käytäviltä. Niinpä astuin hetkeksi ulos luokkahuoneesta enkä enää uskaltanut katsoa taakseni. Katsoin käytävän varrella olevista ovista sisään kävellessäni enkä kuitenkaan tavannut ketään.

Lopulta olin pyörinyt luokkahuonetta vältellen käytävässä jo niin kauan, että minun oli annettava periksi ja huhuiltava.
"Hei? Ulkona on joku... asiakkaanne?"
Eikä kukaan vastannut. Teini-ikäistä minua olisi alkanut ahdistaa tällainen kauhuelokuvista tuttu hiipivän uhkan ilmapiiri ja tämän muistaessani ärsyynnyin sen verran että marssin takaisin luokkahuoneeseen valmiina sulkemaan säleverhot tai ehkä jopa kiskaisemaan ikkunan auki ja kysymään mitä hallusinaatiolla oli asiaa.

-------

Voi kun hän näyttääkin yllättyneeltä metsän eläimeltä jäädessään tuijottamaan minua sieltä huoneen toisesta päästä niin neuvottoman näköisenä. Sillä erotuksella kylläkin, että minä en pidä metsän eläimistä. Ne vain loikkivat pimeällä autotielle ja jähmettyvät valokiilaan ja koko iltatunnelmahan siinä kiristyy. Mutta tuolla lailla jokin eläin sitä kameramiestä kuitenkin tuijotti siinä luonto-ohjelmassa jonka satuin joskus vahingossa näkemään Gemin kanssa kahvilla, ehkäpä se oli peura, tai hirvi, onko niillä jotain eroa? Ei ole, ainakaan silloin kun ne tuijottavat kameramiestä ja yrittävät pienessä päässään päättää mitä tehdä ennen kuin on liian myöhäistä. Eikä mitään eroa ole silläkään mitä ne sitten lopulta päättävät tehdä, tässä tapauksessa kiiruhtaa ulos huoneesta.

Oli jo aikakin. Laskeudun varpaisiltani, sipaisen hiukset korvan taakse ja marssin takaisin kulman taakse päiväkodin ulko-ovelle. Heitän leikkitraktorin ja ämpärin hiekkalaatikkoon mennessäni.

Mutta hän ei tulekaan avaamaan ovea minulle. Odotan kynnyksellä ja kuuntelen kulmat kurtussa sisältä kuuluvaa huhuilua, josta en saa mitään selvää. Kenelle hömelö mies kuvittelee puhuvansa, eihän sisällä ole ketään?
"Jo nyt on", jupisen ovelle, vaihdan jalkaa ja soitan ovikelloa vaativasti ainakin kymmenen sekuntia. Jokapäiväinen siirappinen lastenlallatus kaikuu eteishallissa ja kuuluu paksun ulko-ovenkin läpi. Hyvä, jos herra virittäjän sävelkorva olisi tämän ovikellon jäljiltä enää vireessä sekään. Ehkäpä minun pitäisi kutsua hänet virittämään toisenkin kerran?

-------

Juuri kun olin päässyt takaisin huoneeseen, ilmaa alkaa halkoa jokin etäisesti tutulta kuulostava sävelmä. Suureksi harmikseni huomaan säikähtäneeni entisestään ja käännyin takaisin suuntaan, josta juuri tulinkin. Ovikellohan se ilmeisesti oli ja jostain syystä suurimmat pelkoni päiväkodeista olivat juuri käyneet toteen: täällä ovikellotkin lauloivat sienen alla asuvista tonttu-ukoista ja ties mistä keijukaisista. Olin myös melko varma, että tuota ovikelloa laulattava neiti Chahayaputri ei lopettaisi, ennen kuin joku tulisi avaamaan. Miksi niin? Mitä hän täältä oikein haki, jos lapsia tai lastenhoitajia ei ollut paikalla? Täällä olin vain minä eikä yksikään aikuinen ihminen alkanut häiriköimään toista aikuista ihmistä, josta tiesi korkeintaan nimen ja jonka oli tavannut... kolmesti? Olimmeko me helvetti sentään tavanneet tällä tavalla typerän sattuman kautta kolmesti?
Lopulta en enää voi kohtaamisiamme miettiessä välttää muistamasta sitä, mitä sattui ostoskeskuksessa viime kerralla. Se naurettava ajojahti ja äkillinen suudelma... Ehkäpä olin väärässä luullessani, ettei yksikään aikuinen ihminen toimisi tällä tavalla. Jos joku aikuinen ihminen viitsisi alkaa minua piinaamaan, niin se joku olisi varmasti juuri Chahayaputri.

Ajatus oli hyvin hermostuttava ja viime kohtaamisemme muisto herätti minussa taas sen jonkin vaikeasti tulkittavan, häkeltyneen olotilan joka ei kyllä yhtään sopinut suunnitelmiini mikäli aioin saada työt tänään tehtyä.

Ehdin kiihdyttää itseni luokkahuoneen ja ulko-oven välisellä matkalla melkoiseen raivoon ja työnsin oven auki.
"Sinä et kai lopettaisi ennen kuin avaisin tämän? Ei, et varmasti lopettaisi. Mikä helvetti sinua vaivaa? Olemme törmänneet kolmesti ja voin sanoa että yhdessäkään tapauksessa se ei ole ollut minun osaltani mitenkään vapaaehtoisuuteen perustuvaa. Seuraatko sinä minua? Mahdatko olla jotenkin päästäsi vialla, nainen? Mikä helvetti sinua oikein riivaa!?", purskautin suustani heti oven auettua ja naulasin katseeni häneen. Seisottuani pää humisten aloillani kymmenisen sekuntia huomasin, että olin suoltanut puolet purkauksestani ulos puolaksi. Niin ei ollut käynyt vahingossa koskaan ennen ja se vain syvensi hämmennystäni, joka puolestaan oli omiaan syventämään raivostumistani.

------

En osaa odottaa myöskään sitä, että mies käyttää noin paljon ääntä oven avaamiseen, ja varsinkaan noin paljon sanoja. Enkä varsinkaan kielellä, jota en ymmärrä. Seison oviportaalla ja kulmani kohoavat tavu tavulta ylemmäs piiloon otsatukkani alle. En tiedä olenko hämmästyneempi vieraasta kielestä vai siitä, että pianonvirittäjä ylipäätään vaahtoaa tuolla tavalla, mutta hämmästynyt minä yhtä kaikki olen, ja lisäksi osa ylitseni kuohuvasta kiihtymyksestä tarttuu minuunkin, niin että tässä sitä sitten ollaan, hämillään ja pulssi koholla ja nipistelevä tunne poskipäissä, enkä minä siinä sivussa enää mitenkään kykene kiinnittämään huomiota mihinkään mitä hän itse asiassa sanoo, englanniksi tai millään muullakaan kielellä, tai kiinnostumaankaan siitä sen puoleen millään tavalla.
Muutaman sekunnin soivan hiljaisuuden jälkeen saan oman suuni auki, ja se on ilmiselvästi aivan liian myöhään, ja tämäkin käy hermoilleni niin kuin juuri nyt kaikki muukin mahdollinen. Nakkaan pöyristyneenä tukkaani, suoristan ryhtiäni ja naksautan kieltäni tuntien kiihkeää ylemmyydentunnetta tätä oventukkeena seisovaa miestä kohtaan, joka ei ole edes kotoisin täältä, eikä mistään muualtakaan.
"Aikuinen mies!" hämmästelen kovaan ääneen. "Aikuinen ulkolainen mies! Hyvät ihmiset, ensi kerralla soitan kanadalaisen pianonvirittäjän! Huudatko aina tuolla tavalla asiakkaalle?"

-------

Hetken näyttää aivan siltä että olisin saanut naisen hiljaiseksi ja ehkä jopa seuraavaksi kääntymään kannoillaan ja antamaan periksi. Paitsi että mitä periksi antamista tässä nyt oli? Tai pitäisikö sanoa oikeastaan mitä periksi antamista minussa oli? Ei tässä ollut mitään periksi antamista missään, kunhan hän vain lakkaisi törmäilemästä minuun tai ainakin tekemästä siitä joka kerta tällaisen numeron omalla käytöksellään.
Ja toisaalta... Seisoskellessani hiljaa oviaukossa minä tajusin, että jos Llea päättäisi poistua nyt sanaakaan sanomatta, en minäkään olisi lopputulokseen kovin tyytyväinen. Hän teki hölmön numeron törmäilyistämme - joita taisikin muuten olla neljä eikä kolme? - mutta eikö olisi ollut vielä typerämpää enää tässä vaiheessa kävellä ohi kauppakeskuksessa sanaakaan sanomatta? Tai nostaa ohimennen kättä kuin hyvänpäiväntutulle? En minä tiedä miten minä halusin tässä tilanteessa käyvän mutten ainakaan siten.

Pelkoni niin vaivaannuttavasti auki jäävästä tilanteesta osoittautui kuitenkin turhaksi ja hänen äänekäs huudahduksensa lähes kumosi äskeisen toiveeni selvittää asiat kuin aikuiset ihmiset.
Vai kanadalainen pianonvirittäjä? Jollain ikävällä tavalla minusta tuntui, että taustojani oli juuri loukattu. Toki olin juuri tuonut esille puolalaisuuteni tavalla, jota ei voinut sanoa ainakaan asialliseksi, mutta siitä huolimatta minun olisi tehnyt mieli läimäistä ovi kiinni ja painua sisälle jatkamaan työtäni. Tai mikä parempaa, koota tavarani ja marssia lähimmälle bussipysäkille. Varmaan kanadalainen pianonvirittäjä olisikin tehnyt helvetin paljon parempaa työtä kuin minä, vai kuinka?
Loukkaantumiseni näyttäminen olisi kuitenkin saanut minut tuntemaan itseni typeräksi ja luovuttanut kaikki kortit Llean käsiin. Ja sitä en enää halunnut, en samalla tavalla kuin lojuessani hänen asuntonsa sohvalla pää alkoholista ja turpasaunasta sekaisin. Niinpä olinkin hiljaa lukuunottamatta synkkää, tuhahtavaa naurahdusta. Katseen vältin kiinnittämällä omani toisella puolella katua siintävän rivitalon räystäskouruun.

Minulle täysin luontevasti venyvä hiljaisuus antoi taas kerran tarvitsemani tilan tajuta mitä hän oikeastaan oli juuri sanonut sen lisäksi että koki ulkomaalaisuuteni jonkinlaiseksi naljailun aiheeksi. Ja kun sisäistin kunnolla mitä hän oli sanonut, tajusin että olin hänen läsnäoloaan pohtiessani unohtanut sen kaikkein ilmeisimmän vaihtoehdon. Ehkäpä en ollutkaan täällä töissä sille blondille paholaiselle...

"Ensi kerralla soitat..? Sinäkö soitit?", mutisin hyvin hiljaa sanattomuuden jälkeen enkä olisi nyt suurin surminkaan siirtänyt katsettani räystäskourun ja tiilikaton yhteiselämästä. Etsin muististani hetken jona olin ottanut vastaan tätä keikkaa koskevan puhelun ja kävin sitä läpi päässäni. Olisin kai minä tunnistanut hänen ulkolaisen korostuksensa ja sisukkuutta henkivän puhetapansa? Toisaalta en keskittynyt lyhyissä ja ytimekkäissä asiakaspuheluissani sellaiseen, enkä jäänyt rupattelemaan enemmän kuin oli pakko. Olisiko minulta voinut mennä ohi tällainen asia? Ja sitä paitsi mikä ihmeen todennäköisyys tässäkin taas oli? Kaikista kaupungin pianonvirittäjistä hän soitti juuri minulle. Sattumaltako? Tuskinpa sentään...
"Miten?", minä äännähdän lyhyesti kun kysymys nyt kerta tuli mieleeni. Kai olisin voinut hieman tarkentaa kysymystäni, mutta kieleni tuntui yhä liimautuvan äskeiden johdosta sinnikkäästi kitalakeeni enkä voinut muodostaa kovin pitkiä lauseita kerralla.
Mieczyslaw. Wolverine. Stone. Leonelle. Timotei.

Avatar © werucchi
Avatar
Synoi
Leikki-ikäinen
 
Viestit: 55
Liittynyt: 23 Loka 2013, 12:09

Re: Eikä osaa sanoa mitä se jokin ehkä olisi jos mitään.

ViestiKirjoittaja nezabudka » 07 Loka 2014, 23:55

Nyt mies käy hiljaiseksi. Naurahtaa vain synkästi, ei taida keksiä muuta sanottavaa, ja sekös minua ilahduttaa. Jokohan hän häpeää omaa meteliään? Vielä vieraalla kielellä, josta en ymmärtänyt tavuakaan, mitä mahdotonta tuollaisesta pitäisi käsittää? Ei yhtään mitään. Alanko huutaa hänelle jaavaksi tai vaikka indonesiaksi? En tosiaan ala, sillä muiden olisi parasta ymmärtää minua silloin kun minulla on asiaa. Sitä paitsi tilaisuuteni meni jo ja kiukkupussi on nyt tyystin keskittynyt välttelemään katsettani. Luulisin melkein, että hän säikähti minua hiukkasen, ja tunnen itseni entistä energisemmäksi pienestä erävoitosta. Mutta samalla olen hämmentynyt. Vierasta kieltä en osannut odottaa - mistä pianonvirittäjä oikein on kotoisin?

Yritän selättää hetken hämillisyyteni ja pyöräytän silmiäni, kun mies ryhtyy mumisemaan. Minäkö soitin? Ja miten? Houkutus vastata että puhelimella on suuri, mutta minä en ole meistä kahdesta se lapsellisempi ja jotakin tuollaista sanoisin paljon mieluummin vaikkapa Paigelle. Eikä virittäjä tietenkään sitä tarkoita. Hän tarkoittaa jotakin muuta, jotakin suurempaa, ehkäpä hän uskoo kohtaloon tai sen sellaiseen, ja nyt minua alkaa taas huvittaa sillä muikealla tavalla. Niin hämillään, miesparka. Mutta mehän olimme jo viimeksi tulleet siihen tulokseen, ettei hän ole tottunut juoksentelemaan karkuun.
"Minä suosittelin sinua", tokaisen äskeisestä temperamenttipurkauksesta yhä tavallista painokkaammalla äänellä.
Vastausta odottamatta kaivan farkkujeni taskusta käyntikortin, jonka virittäjä oli pudottanut kauppakeskuksen lattialle. Ehkäpä se selittäisi hänelle jotakin. Astun lähemmäksi, sujautan kortin miehen paidan rintataskuun ja marssin sitten tämän ohi ovesta sisälle. Nappaan eteishallin aikuisten naulakosta viininpunaisen, lyhyen syystakkini ja suuntaan käytävää pitkin kohti päiväkodin takaosaa ja henkilökunnan tiloja.
"Niin että tee hyvää työtä sitten", sanon olkani yli mennessäni, "minun työkaverillani on absotuulinen sävelkorva. Voit jättää laskun keittiöön pöydälle. Laita ovi lukkoon kun lähdet."

Sen enempiä virkkomatta jätän virittäjän oman onnensa nojaan. Katoan toimistoon sulkien oven perässäni. Nappaan työpöydän nurkalle jättämäni käsilaukun mukaani ja pikkuruisessa tuulikaapissa vaihdan kumisaappaat oransseihin syyskenkiini. Hiukan kuluneet ne jo ovat, mutta niiden kannat pitävät niin erinomaista kopinaa kävellessäni. Poistun päiväkodin takaovesta ja kopistelen takapihan parkkipaikan poikki pienelle punaiselle autolleni miettien, mahtoiko virittäjä jo huomata käyntikortin kääntöpuolelle kirjoittamani viestin. "Kun olet valmis, Woodside Tavern, 153 Northgate Road".

Llea poistuu.

[...ja siirtyy tänne. Lievää autohittiä yllä, mutta hyvää (?) tarkoitusta varten 8'>]
Avatar
nezabudka
Rääkyjä
 
Viestit: 11
Liittynyt: 14 Joulu 2013, 19:51

Re: Eikä osaa sanoa mitä se jokin ehkä olisi jos mitään.

ViestiKirjoittaja Synoi » 16 Huhti 2015, 10:09

Llean vastatessa ilmeeni mahtoi värähtää taas asteen hämmentyneemmäksi ja mieleni teki kirota pelkästä turhaumuksesta, sillä minä en ymmärtänyt. Suositteli minua? Olinko huomaamattani virittänyt hänen pianonsa silloin, kun olin lojunut lähes taju kankaalla sohvalla saatuani turpaani siltä harmahtavan mitäänsanomattomalta mieheltä? Mistä hän saattoi tietää minun ammattiani, mistä hän saattoi tietää yhtään mitään, miten hän tiesi suositella min...
Ai noin. Niinpä tietenkin. Se kauppakeskuksen farssi ja totta kai tämä ärsyttävän sinnikäs nainen oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, kuinka muutenkaan? Suorastaan suoraviivaisen röyhkeä käsi sujautti käyntikortin taskuuni kuin ivatakseen, mutta en ollut edelleenkään valmis puhumaan enkä näin ollen myöskään protestoimaan.

Jotain meinasin kyllä huomauttaa, kun hän kehotti minua tekemään hyvää työtä. Ammattiylpeyttäni ja -etiikkaani en halunnut loukattavan, vaikka ilmeisesti henkilökohtaista tilaani tämä nainen ei kunnioittanutkaan. Hän kuitenkin lauleskeli asioitaan eteenpäin puheliaana ja askelsi tottuneesti henkilökunnan tiloihin. Kun ovi kävi toimistossa, minä astelin pari lähes lannistunutta askelta kohti lähintä ikkunaa ja hänen kadotessaan autoonsa ehdin miettiä punaisen takin ja punaisen auton sopivan hänelle mainiosti. Jopa oranssi taisi sopia.
Ja koska nämä ajatukset olivat täysin kutsumattomia, oli minun vuoroni harppoa nopein askelin kohti päämäärääni ja paukauttaa huoneen ovi kiinni perässäni, vaikkei sitä ollut kukaan kuulemassakaan. Pianoa tuijottaessani nykäisin lopulta käyntikortin taskustani tajutakseni mitä helvettiä oikeastaan oli tapahtunut ja sen takana lukevan tekstin myötä sain vielä lisää syytä hämmennykselle. Mitä kaikkea tuo punaista autoa ajava nainen aikoi vielä ajatusteni ja arkipäiväni lisäksi sekoittaa?
Mieczyslaw. Wolverine. Stone. Leonelle. Timotei.

Avatar © werucchi
Avatar
Synoi
Leikki-ikäinen
 
Viestit: 55
Liittynyt: 23 Loka 2013, 12:09


Paluu Päiväkoti Dandelion

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron