Myrskyn jälkeen on poutasää

[kujakettu]

Mia Lähetetty: 02. Heinä 2012 12:33

Amethyst ja Adelia tänne päin:)

Kävelin tihkusateessa Fringesterin asuinalueella. Rivitalot, kerrostalot ja omakotitalot olivat melkein vierivieressä. Kävellessäni katsoin millaisia nimiä postilaatikoissa oli. Nimet eivät kertoneet minulle mitään. No, miten olisivatkaan voineet, enhän minä tuntenut tätä kaupunkia juuri ollenkaan, vaikka olinkin asunut täällä jo muutaman viikon. Sade koveni ja minä kiskoin pikkutakkiani tiukemmin ympärilleni. Aamulla ei ollut tullut mieleenkään ottaa sateenvarjoa mukaan. Etsin katseellani sopivaa sateensuojaa ja näin pikkukaupan tien toisella puolella.

Syöksyin kauppaan sisään ja kohensin hiukan takkia päälläni. Se oli nimittäin liimautunut käsivarsista ihooni. Haroin sormilla kastuneita hiuksiani ja katselin ympärilleni. Ammulla, kun olin lähtenyt asunnoltani kartoittamaan nykyistä kaupunkiani, jossa asun, aurinko oli paistanut eikä sateesta ollut ollut tietoakaan. Ruokakauppaan minulla ei ollut juuri asiaa, mutta kyllä tämä satennsuojaksi kelpasi. Muutama asiakas käveli rivien välissä kauppakorit käsivarsillaan. Minä katsoin ikkunasta ulos ja yritin muistaa, mitä ostettavaa minulla oli. Ainakin lihapullia ja jotain juomista ostoslistassa taisi lukea. Haen ostoskorin ja suuntaan kohti kaupan hyllyjä. Katselen ympärilleni ja etsin oikeaa hyllyriviä. Nappaan koriin myös muutaman tomaatin ja riisipaketin ohikulkumatkalla. Luen hyllyjen yläpuolella olevia tekstejä, joissa lukee mitä missäkin hyllyssä on. Hetken etsittyäni löydän tarvitsemani ja suuntaan kassoja kohti. Ladon vähäiset ostokseni kassan hihnalle ja myyjä rupeaa piippailemaan tavaroita automaattisesti kyllästynyt ilme kasvoillaan. Katson pienestä näytöstä ostosten hinnan ja kaivan lompakostani sopivan rahasumman, korttia en viitsi käyttää noin pienen summan maksamiseen.
"Kiitos. Näkemiin", sanon kassaneidille ja nostan kauppakassin hihnalta. Kävelen kohti ulko-ovia ja huomaan, että siellä ei sadakkaan juuri yhtään. Astun kadulle ja käännän katseeni kohti taivasta. Muutama pilvi ajelehtii taivaalla, mutta ilma on selvästi kirkkaampi, kuin hetki sitten. Myrskyn jälkeen on poutasää, niinhän sitä sanotaan. Lähden ylittämään tietä vihreän valon palaessa. Tien toisella puolella on hiukan hätääntyneen näköinen tyttö. Iältään paljon nuorempi kuin minä. Onkohan sillä jokin hätänä?

[Tuli kyllä aikasen tökeröä tekstiä, kun siitä on kauhean pitkä aika, kun viimeksi kirjoitin mitään ropetusta. Pahoitteluni siitä.]

_________________

Sinikuunlilja

[Jees, minä puolestaan pahoittelen kestoa.]

ADELIA MILLER

Sid on taas jossain. Tai no niin, melkein ainahan se on, ja minä tiedän että siihen on syynsäkin, se käy kaupassa ja hoitaa asioita. Ja sitten kun se on vähän sellainen taivaanrannanmaalari ja erakkoluonteisen oloinen välillä, niin se tarvitsee omaa aikaakin. Se vain tarkoittaa sitä että minä olen jälleen kerran yksin asunnossa joka tuntuu liian isolta pienelle tytölle olla yksin. Minä ihan totta haluan jonkun lemmikin, ihan sama minkä. Kanin tai koiran tai papukaijan. Koira olisi ihana, mutta tiesin että se olisi ihan hirveän kallis ja sitten vielä miten paljon se ruoka maksaisi ja ties mitkä rokotukset.. Ei Sid kehtaisi pyytää tädiltä niin paljon lisää rahaa, enkä kyllä minäkään. Eihän tädillä periaatteessa ollut mikään pakko nytkään meille maksaa, eikä antaa kokonaista taloa meidän haltuun. Että onhan meillä asiat hyvin, niin Sidkin aina sanoi.
Mutta silti minusta on kamalan ankeaa ja pelottavaa ja yksinäistä olla täällä, istua lattialla yksin piirtämässä puuväreillä ja katsoa kun ulkona sataa lohduttomasti.

Lopulta minä päätän että uskaltaudun ulos. En tykkää tästä tunteesta mikä minulla juuri nyt on täällä sisällä, jotenkin kolkko ja kylmä. Niinpä minä jätän puuvärit ja paperit lattialle ja menen keittiöön. Sid aina jättää sinne minulle vähän rahaa sitä varten jos kaupasta tarvitsee jotain erityistä tai jos haluan vaikka jäätelöä. Ihan kaiken varalta.
Otan rahat kupista ja laitan ne liian isojen farkkucaprieni taskuun. Sitten totean, että Sid käskisi minua laittamaan sukat jalkaan sadesäällä, joten käyn hakemassa huoneestani puna-vaaleanpunaraidalliset polvisukat ja kiskon ne häthätää jalkaani. Minulla oli tällä kertaa vaalean lila villatakki ja paita jossa oli kanin kuva, vaaleansininen. Liian isoja kuten aina, mutta ei se minua haitannut niin kauan kun pysyivät päällä.
Kiskon valkeat ballerinani jalkaan, ne joissa on rusetit. Sitten otan avaimen roikkumasta. Oliko minulla kaikki? No, puhelinta ei ollut koska meillä ei ollut lankapuhelimen lisäksi kuin Sidillä isän vanha puhelin. Sid kyllä sanoi että pitäisi ostaa minulle joku puhelin kaiken varalta niin sen ei tarvitsisi olla huolissaan minusta.
Mutta tähän hätään sitä nyt ei ollut, joten minä päätän että olen rohkea ja pystyn siihen - pystyn menemään kauppaan.
Niinpä avaan välioven ja sitten raskaan ulko-oven.

Päsen aika pitkälle ilman ongelmia. Tietä ei tarvitse ylittää kuin vasta kauppaa vastapäätä, joten pystyn olemaan aikalailla normaalisti ja rauhassa. Kengät tosin lotisevat jalkakäytävää vasten kun on niin märkää, niin ja minä menen puolijuoksua koska.. en oikein tiedä. Tie viettää alaspäin, kohta tulisi kunnon alamäki.
Sateenvarjon unohdin, tietysti. Mutta sade hellittää pian ja aurinko alkaa näyttätyä pilvien lomasta. Ja silloin minä kaadun.
"Tyhmät jalat!" kivahdan kiukkuisesti kun polveni ovat iskeytyneet asfalttiin ja nousen ylös, kädet likaisina ja pienillä naarmuilla. Polvetkin näyttävät nyt pahalta, toisesta tulee vähän vertakin. Minä en tykännyt nivelistäni, aina piti saada minut kompuroimaan typerimmillä hetkillä.
Olo ei ole eää yhtään niin varma kun sitten hoipertelen eteenpäin oikeaa kättäni vähän toisen polven päällä pitäen, kiukkuisena jaloille ja äkkiä paljon pelokkaamman oloisena.

Kun pääsen kauppaa vastapäätä tien laitaan, pysähdyn siihen paikkaan. Autoja tulee ohi, monta, monta, ja minulle alkaa äkisti tulla paha olo niiden katselemisesta. Tulee mieleen sairaalan haju ja se valkea ja se kaikki kamala. Lääkärit. Punainen pallo tien laidassa.
Ja sitten kun lopulta tie olisi vapaa kaikista kamalista pelottavista autoista, minä olen jo niin henkisessä romahtamispisteessä että purskahdan itkuun. Nyyhkyttäen istun tienpientareelle, kasvot haudattuna polviin ja kädet kipeiden polvien päällä.
Minä pääsin tähän asti mutta taas kaikki meni pieleen. Eikä tämä todellakaan ollut ensimmäinen kerta.

_________________

Mia

Kävelen tien yli ja suuntaan tyttöä kohti. Nyt hän istuu tienpientareella kasvot polviin haudattuina ja kädet polvia vasten painettuina. Mitäköhän hänelle on tapahtunut? Kävelen varovaisesti tyttöä kohti kauppakassia toisessa kädessäni riiputtaen ja vesilätäköiden yli loikkien.
"Onko jokin hullusti?" kysyn varovaisesti ja kyyristyn tytön tasolle. Näen hänen pienen käden alta pilkottavan polven kohdalta jotakin punaista. Onko tyttö kaatunut?
”Älähän nyt itke. Nouse ylös ja katsotaan voinko minä auttaa sinua jotenkin. Oletko sinä kaatunut vai mitä sinulle on sattunut?” kyselen tytöltä huolehtimisen puuskassani. Minulle tulee heti mieleen minun ja pikkusiskoni yhteiset ajat. Silloin en välittänyt hänestä juurikaan, mutta nyt minä voisin vaikka halutakin pikkusiskon, josta huolehtia. Istahdan tytön viereen ja kosketan varovaisesti hänen käsivarttaan. Mieleeni tulvahtaa kuvia sairaalasta ja hyvin pienestä pikkusiskostani. Silloin kosketin hänen käsivarttaan varovaisesti samalla tavoin, kuin nyt.

Tytön iho on pelheä ja vielä nuori. En osaa arvioida tytön ikää tarkasti, luultavasti jotain 10 vuoden tienoilla tai jopa nuorempikin.
”Minä olen muuten Lia.” esittäydyn. Katson tyttöä ja odotan vastausta. Tuntuu kuin minun pitäisi tehdä jotakin, mutta en tiedä ollenkaan mitä. Katseeni harhailee edestakaisin kaupan ovalta tyttöön ja tielle. Autoja kulkee kaupan ja meidän välissä pitkänä letkana. Nyt on ilmeisesti se aika päivästä, kun ihmiset pääsevät töistä, silloin on aina enemmän autoja liikkeellä kuin yleensä. Risteyksessä valo vaihtuu punaiseksi, osa autoista pysähtyy, mutta osa pääsee taas jatkamaan matkaansa.

Pikkukaupan ovi käy melko tiheään. Katson, kuinka vanhahko nainen lähtee kantamaan painavan näköistä kauppakassia asuinrakennuksia kohti. Käteni osuu maahan ja tajuan vasta nyt, että istun edelleen maassa tytön vieressä, jonka nimeä en edes tiedä. Nousen ylös ja pyyhkäisen housujeni takapuolta. Se tuntuu hiukan kostealta, mutta mitään likaa ei tartu käteeni. Katsahdan tyttöön ja nostan vieressäni olleen kauppakassin ylös.
”Nousehan nyt siitä. Sinulle tulee kylmä kohta.” sanon tytölle päättäväisesti.
”Jos kerran olet kaatunut, niin minä voin katsoa onko minulla laastaria mukana.” jatkan puhumista. Mietin, miksi näin pelokkaan ja hauraan oloinen tyttö on edes lähtenyt yksin tänne.
”Voin minä sinut vaikka kotiinkin saattaa. Missä sinä asut ja onko sinulla vanhempia kotona?” Katson ympärilläni olevia taloja, jotka eivät edelleenkään kerro minulle mitään. Ojennan käteni tytölle auttaakseni hänet ylös.

_________________

Sinikuunlilja

[Okei nyt on ihan oikeesti anteeksipyytelyjen paikka tän jumalattoman keston takia. Mulla ei ollut vaan kirjoitusintoa eikä oikein mitään intoa tuossa loppukesästä ja alkusyksystä omien syiden takia, anteeksi. 8( Toivottavasti kuitenkin suakin huvittaa vielä pelata.]

Tunnen miten kyynelet valuvat poskia pitkin leukaan ja tippuvat sinne tänne. Kämmenet on nirhautuneiden polvien päällä ja taidan täristäkin aika tavalla tai ainakin siltä tuntuu. Oli ihan kamalaa kun aina ihan syyttä suotta kaikki muuttui kesken kaiken näin kamalan tuntuiseksi. Ihan epäreilua! Hengitän ihan liian kiireesti ja vaaleanruskeat hiukset valuvat vähän märkinä ja epäsiisteinä verhostamaan alaspäin painettuja kasvoja.
En tiedä miten pitkään kerkeän olla siinä ahdistumassa hetki hetkeltä enemmän ennen kuin kuulen äänen yläpuoleltani.

Kohotan kasvojani aavistuksen ja hätkähdän kun näen jonkun todella pitkän vaaleahiuksisen tytön joka katsoo minua. Nieleskelen osaamatta sanoa takaisin oikein mitään, peruutan vain yläruumiillani puolikkaan aavistuksen kauemmas vieraasta ja katson tätä kertakaikkisen järkyttyneenä.
Räpyttelen kyyneleitä silmistäni samalla kun toinen kyselee että olenko kaatunut ja että voisiko hän auttaa. Aukaisen suuni puoliksi mutta en vain pysty sanomaan vieläkään mitään, tuijotan vain tyttöä ja sitten tämän ohi näkyvää autojonoa.
Lopulta henkäisen pari kertaa syvään ja ensin pudistan päätäni mutta sitten vasta tajuan kun nostan käsiäni polviltani että niinhän minä olinkin kaatunut. Katson hetken hyvin hämmentyneenä kämmeniäni joihin on jäänyt vähän likaa ja verta polvista - niin ja caprit olivat totta kai hajonneet siinä rytäkässä myös, nyt tajuan vasta senkin ja nyyhkäisen entistä pahemmin ja nyökkään alakuloisesti niin että hiukset meinaavat taas valahtaa melkeinpä silmille.

Kun vaaleahiuksinen tyttö koskettaa kättäni niin säpsähdän hurjana ja heilautan äkkiä käteni pois vaikka ei minun ole tarkoitus olla töykeä. Olo on vain niin kamala ja sekava ja vieraat ihmiset olivat pelottavia. Paitsi että eihän tyttö yrittänyt kuin auttaa eikä ollut sillä tavalla pelottava... Jotenkin aina vain oli niin kamalan hankalaa kaikki.
Se sanoo nimekseen Lia jolloin kuitenkin saan nyökättyä. Avaan taas suuni joka tuntuu ihan rutikuivalta heti kun yritän puhua.
"Adelia", sanon ihan hiljaa ja apeasti toiselle.

Kun toinen nousee ylös niin tuntuu että on vähän enemmän tilaa hengittää. Niinpä henkäisenkin kertaalleen syvään ja kohotan sitten edelleen itkuisten silmieni katseen todella varovasti toiseen. Hän kehottaa nousemaan ja hetken tunnen oloni edelleen kamalan avuttomaksi. Jään vielä istumaan paikoilleni, samalla kun tyttö höpisee jotain laastareista. Nyökkään aavistuksen. Polvia kirvelee.
Se Lia kysyy vanhemmista ja tunnen inhottavan pistoksen enkä sano vielä yhtään mitään enkä sen puoleen nouse. Toinen kuitenkin ojentaa lopulta kätensä. Katson hetken kättä hyvin epäilevästi. Sitten puuskaisen kerran syvään ja rutistan silmäni kiinni koska se tuntuu nyt jostain syystä helpommalta. Sitten nousen takaisin huojuvasti jaloilleni. Tärisen vielä vähän mutta pyyhkäisen kämmeneni housujen etupuolelle ja varovasti avaan silmät.
Siellä ne autot edelleen kulkevat. Yksi toisensa jälkeen. Suustani karkaa tukahtunut, ahdistuneen kuuloinen äännähdys kun katson niitä. Sitten tajuan että ehkä minun pitäisi sanoa toiselle jotain kun se kyseli niin kamalasti. Tuntuu vain vieläkin niinkuin henki kulkisi yhtä huonosti kuin pitkän juoksumatkan jälkeen, sillä tavalla ahdistuneesti puuskuttaen.
"E-ei minulla ol...", jätän lauseen kuitenkin kesken ja ravistan aavistuksen päätäni, "s-siis kun e-ei kotona ole ketään. M-minun piti mennä k-kauppaan ostamaan j-jäätelöä t-tai jotain m-m-m-mutta..."
Suustani karkaa taas pieni ahdistunut inahdus ja vaistomaisesti vedän kämmenet kasvojeni peitoksi.
"A-autoja", karkaa suustani hiljaa samalla kun katseeni osuu tielle ja tunnen miten kyyneleet meinaavat taas kihota silmiini.

_________________

Mia

[Eipä mitään. Itsellänikin vähän kesti tämä vastaaminen, kun oltiin lomalla Kuusamossa eikä siellä tietenkään päässyt nettiin-.- Mutta onhan miulla toki vielä innostusta pelata:D]

Tyttö kertoi nimensä hyvin hiljaa juuri ja juuri kuuluvalla äänellä. Adelia tärisee hiukan ja hetkeksi minulle tulee olo, että olen ollut liian tungetteleva. Tyttö ei vastaa heti kysymyksiini eikä sen puoleen nouse ylöskään, mutta minä vain odotan, koska hän on selvästi järkyttynyt pahoin jostakin asiasta enkä halua lypsämällä lypsää tietoja hänestä, jos hän ei halua niitä kertoa. Enhän minä edes tunne Adeliaa, joten eihän hänen yksityiset asiansa minulle kuulu. Tyttö vain näyttää niin säälittävältä, hennolta ja pelokkaalta tien poskessa kököttäesään, että ihan kuka tahansa haluaisi varmasti auttaa häntä.

Adelia rutistaa silmänsä kiinni ja nousee huojuvasti jaloilleen. Tytöllä on päällä vain hiukan liian isot farkkucaprit ja polvisukat, vaikka sää ei ole mikään hirveän lämmin. Hän pyyhkii likaiset kätensä jo valmiiksi likaisiin ja repeytyneissiin kapreihinsa ja avaa silmänsä. Minä katson hiukan tutkivasti mutta mahdollisimman rohkaisevan näköisenä tyttöä, joka lopulta sanoo ettei hänen kotonaan ole juuri nyt ketään. Adelia katsoo pelokkaasti tiellä kulkevaa autojonoa ja hänen suustaan pääsee pieni pelokas äännähdys. Ymmärrän, että tyttö pelkää autoja. Ehkä se onkin syy Adelian pelokkuuteen ja hätäännykseen.
"A-autoja", karkaa Adelian huulilta ja hän on taas purskahtamassa itkuun. Minulle tulee hirveä halu halata häntä. Kietoa kädet hänen ympärilleen ja rutistaa lohduttavasti kuin omaa siskoa.

"Entä jos näyttäisit missä sinä asut ja minä voisin auttaa sinut kotiin", sanon varovasti.
"Ei sinun tarvitse minua pelätä." En osaa oikein sanoa mitään muutakaan lohduttavaa. Käteni roikkuvat hyödyttöminä kyljilläni ja kauppakassini on melkein kaatunut maahan. Nostan sen käteeni ja yritän olla tekevinäni lähtöä, jos se vaikka hiukan reipastuttaisi Adeliaa. Käännän katseeni autoihin. Toivottavasti meidän ei tarvitse mennä tien yli, sillä minä olen varma, etten onnistuisi saamaan tyttöä sen yli. Mietin, mikä on tehnyt Adelian niin pelokkaaksi autojen suhteen. Onko hänen joku sukulaisensa ollut autokolarissa? Käännän taas katseeni häneen, enkä tiedä mitä tehdä. Hiljaisuus on laskeutunut välillemme ja minä tunnen itseni hyödyttömäksi, sellaiseksi, joka vain pahentaa Adelian oloa läsnäolollaan. Huokaisen hiljaa.

Mieleeni tulee oma pikkusiskoni, jonka kanssa vietin aikaa tuskin ollenkaan. Kuinka minä saatoin olla silloin niin huono isosisko? En auttanut tai ohjannut pikkusiskoani ollenkaan esimerkiksi murrosiässä tai missään muussakaan. Me vieraannuimme toisistamme hyvin nuorina emmekä ole pitäneet juuri yhteyttä. Hyvän joulun toivotukset tulee ehkä lähetettyä, mutta siihen se sitten jääkin. Autojen virta hiljenee ja pilvet alkavat taas pudotella hiljakseen vesipisaroita.
"Jos et halua minun auttavan sinua kotiin, niin minä lähden tästä sitten. Minusta olisi toki mukava tutustua sinuun", yritän kuulostaa rennolta, mutta ääneni värisee hiukan kylmän hiipiessä vaivihkaa ruumiiseeni, koska takkini on hiukan kastunut eikä minullakaan ole kovin paljoa vaatetta päällä. Kokeilen taskujani ja löydän puhelimen ja kotiavaimet. Minun pitäisi lähteä kotiin ruokkimaan hiiriänikin. Ne ovat olleet kauhean pitkään yksin kotona.
"Voit toki tulla myös minun luokseni, jos sinulla ei ole ketään kotona", ehdotan lopulta hetken mielijohteessa.

_________________

Sinikuunlilja

[Taas anteeksi kestosta, oli vähän reissailua ja kunto reistasi taas.]

Minä seison vähän huojuen paikallani ja tuijotan autoja kuin transsissa. Yritän kuitenkin rauhoitella itseäni parhaani mukaan vaikka se tuntuukin aika kamalan vaikealta.. Ja capritkin menivät rikki ja olivat likaiset ja voi ääh. Että minä olin surkea ja säälittävä tapaus, ihan pisti vihaksi.
Se tyttö joka oli kai sanonut nimekseen Lia, se sanoo että jos se saattaisi minut kotiin. Tuijotan sitä suuret silmäni kai aika järkyttyneen näköisenä vaikka ei edes ole tarkoitus, on vain vielä vähän sekava olo.
"E-en minä t-tiedä..", mutisen hiljaa. Hän vielä jatkaa sanoen ettei tarvitse pelätä. Niin, ei kai mutta kun minä helposti vaistomaisesti pelkään uusia ihmisiä. Tosin eihän Lia ollut tehnyt minulle mitään pahaa, kysynyt vain mikä minulla on ja koettanut auttaa.
Huokaisen pienesti samalla kun huomaan että hän ottaa kauppakassinsa takaisin käteensä. Puren huultani ja yritän sanoa jotain mutta en minä saa suustani kuulumaan ulos tukahtunutta outoa äännähdystä kummempaa. Suljen suuni ja riiputan päätäni vähän pettyneenä. Oikeasti joskus oli niin kamalan turhauttavaa olla tällainen.

Autot vähenevät vähä vähältä onneksi ja olo alkaa tuntua jo vähän siedettävämmältä. Vettäkin alkaa tippua vähän, rips rips. Päästän taas pienen huokauksen karkaamaan suustani, vaaleahiuksinen tyttö sanoo että voisi lähteä jos en halua apua. Mutta olisi kiva tutustua. Niin, niin, mutta kun enhän minä tiedä mitä minä haluan.
"M-minä meinasin o-ostaa jäätelöä", piipitän ihan hiljaa ja vilkaisen sitten kadun toisella puolella sijaitsevaan markettiin. Miten joskus se tuntuikin olevan niin kamalan kaukana?
Tyttö ehdottaa että tulisin hänen luokseen mutta pudistan nopeasti päätäni.
"Veli huolestuu jos se ei tiedä missä olen kun se palaa kotiin", sanon sitten jo vähän kuuluvammalla äänellä ja yritän varovasti taas katsoakin vaaleaa tyttöä. Pyyhkäisen naamaani käsilläni, hengitän kerran syvään ja yritän katsoa toista edelleen varovasti.
"V-voitko tulla minun kanssa tien yli?" sanon arasti ja katson taas toisen ohi suojatietä niinkuin se olisi vähintäänkin Kiinan muuri joka minun pitäisi ylittää päästäkseni kauppaan. Ja vuorattu terävillä kivillä.

_________________

Mia

[Täälläkin puolella hiukan taas kesti tämä kirjoittaminen. Pahoitteluni siitä.]

Tyttö ei osaa sanoa, haluaako hän minun saattavan itensä kotiin. Olen tekemässä hyvin hitaasti lähtöä, kun pitkän hiljaisuuden jälkeen Adelia saa sanotuksi, että oli menossa ostamaan jäätelöä. Hän ei siitä sitten sen enempää puhu. Minulle tulee kylmä entistä enemmän ja uskon, että hänelläkin on kylmä. Vettä ripsii hiljakseen ja saa hiukseni kastumaan ällöttävän nihkeiksi. Minä ehdotan, että hän tulisi minun luokseni, mutta Adelia sanoo jo paljon reippaammin, ettei voi tulla, koska veli huolestuu. Mietin, eikö hänen vanhempansakkin huolestu. No, en jää siihen asiaan sen kummemmin kiinni. Ehkeivät he ole juuri nyt kotona. Lopulta tyttö saa kysyttyä taas varovaisella äänellä, että voinko tulla hänen mukaansa tietä ylittämään.
"Totta kai minä voin tulla", sanon ja yritän näyttää mahdollisimman rohkaisevalta ja valoisalta, vaikka minusta tuntuu, että epäonnistun siinä, koska nyt minä suunnillen jo tärisen kosteiden vaatteitteni alla. Ihan tämänkin takia lähden ilomielin jonnekkin sisälle, vaikka nyt sinne kauppaan. Otan tukevamman otteen kauppakassistani ja käännyn tietä kohti. Autoja ei enää tule niin paljon, töistäpaluuruuhka on näköjään laantunut. Katson ylös etsiäkseni liikennevaloja, mutta näyttää siltä, ettei risteyksessä ole niitä.
"Tulehan. Nyt voidaan mennä tien yli", sanon, kun autot ovat pysähtyneet odottamaan meitä. Ojennan kättäni Adelialle, mutta en oikeastaan odota hänen tarttuvan siihen.

Kävelen suojatielle toinen käsi painavan kauppakassin ympärillä ja toinen hiukan ojentuneena tyttöä kohti. Autot odottavat kiltisti, vaikka heillä on varmaan kiire kotiin pitkän työpäivän jälkeen. Me näytämme varmaan aika hulvattomalta kaksikolta. Toisella on vain hyvin vähän päällä ja reiät caprien polvissa, kun taas toinen hytisee kylmästä. Mietin, miksi Adelieta ei näytä kylmävän ollenkaan. Pääsen tien toiselle puolelle ja käänyn katsomaan Adelieta. Autot jatkavat kiirreellä matkaansa. Miten kaikilla vaikuttaa aina olevan kiire jonnekkin?
"Tulenko minä kanssasi ihan kauppaan asti?" kysyn vielä tytöltä. En oikeastaan jää odottamaan vastausta, vaan kävelen kaupan oville jotka aukenevat itsestään.

Ovien edessä puhaltavat tuulettimet lennättävät märät hiukset kasvoilleni ja inahdan pikkuisen ällötyksestä. En ikinä ole pitänyt siitä, miltä märät hiukset tuntuvat kasvoilla. Menen rivakasti sisään kauppaan ja käännyn taas katsomaan Adelieta.
"Sinä varmaan tiedät paremmin missä täällä on jäätelöhyllyt, kun minä olen vasta muuttanut tänne, enkä ole vielä kerinnyt ostamaan jäätelöä", sanon pirteästi. Toivon, että hymyni ei näytä kauhean tekaistulta. Nyt minua ei ainakaan enää kylmä niin kauheasti, joten ei tarvitse väkisin vääntää naamalle hymyn poikata. Katselen edessäni avautuvaa kassojen rivistöä ja mietin mitä kaikki ihmiset ostavat tai ajattelevat. Muutama ihminen kääntyy jopa katsomaan meitä, mutta menee kuitenkin heti nopeasti ohi tai kääntää muuten katseensa pois. Mahdamme tosiaan näyttää aika oudoilta seistessämme keskellä kaupan aulaa.

[Pelasin tässä nyt olettaen, että Adelia on tulossa sinne kauppaan mukaan, että toivottavasti ei haittaa kauheasti:)]

_________________

Sinikuunlilja

[Tää menee pelkäks pahoitteluks koko ajan.. 8'DD Anteeksi taas. Se on tää mun henkinen kunto kun reistaa. Tekstikin on kauheeta kökköä mutta... XD]

Tärisen hieman, johtuneeko siitä että vettä ripsii vai tästä koko olotilasta. Jälkimmäisestä todennäköisemmin koska ei minulla varsinaisesti ole kylmä. Pidän käsiä edelleen hieman ahdistuneena puuskassa vaikka oloni ei onneksi enää olekaan niin kamala.

Pieni helpotuksen huokaus karkaa huuliltani kun Liaksi itsensä esitellyt tyttö sanoo että voi tulla kanssani tien yli. Mumisen jotain epämääräistä vaikka tarkoitukseni on vain sanoa kiitos. Mutta ei se vain tule suustani ulos joten katson vain kun ruuhka hellittää ja Lia ojentaa kätensä, sanoen että nyt voi mennä.
Puristan silmiäni kiinni, nielaisen, ja otan hyvin epävarmasti ja hellästi kiinni toisen kädestä, lähinnä vain sormenpäistä.
Mutta tietä ylittäessä (puristaen silmiä puoliksi kiinni ja seuraten vain toisen perässä) taidan puristaa toisen kättä vahingossa vähän lujempaakin. Ja tunnen miten sydän takoo kurkussa asti.

Kun olemme tien toisella puolella, henkäisen syvään ja avaan silmäni. Katson autojonoa joka kulkee kaikessa rauhassa eteenpäin. On se kumma miten pitkältä pelkkä matka tien yli saattoi minusta tuntua vaikka autoilijat olivat kaikessa rauhassa ja heille se oli varmaan ohi hetkessä.
Aika oli täydellisen omituinen käsite.
Lia kysyy että tuleeko hän kauppaan asti, mutta minusta tuntuu että hän taitaa tietää vastauksen muutenkin joten nyökkään vain pienesti.

Selviämme sisälle ja tajuan vasta siinä vaiheessa että pidin edelleen kiinni toisen kädestä. Päästän äkkinäisesti irti, jotenkin hätkähtäen sitä että en ollut tajunnut koko asiaa. Vaaleahiuksinen Lia höpöttää siitä että tiedän varmaan paremmin missä on jäätelöhyllyt ja nyökkään, mutisten jotain juu-sanalta kuulostavaa perään. Olin minä täällä lähikaupassa usein käynyt. Muualla lähinnä vain Sidin kanssa.
Lähden puikkelehtimaan sukkelaan kohti jäätelöhyllyä, hiukkasen ehkä toivoen että Lia seuraisi eikä vain odottaisi tässä aulassa. Enköhän minä toki selviäisi hyllyjen seassa yksinkin jos hän ei tulisi.

Pakastelaatikoilla kaivan kolikot taskustani ja katson paljonko minulla on rahaa. Saisin ihan ison paketin jäätelöä pakastimeenkin, mutta toisaalta voisin ostaa vaikka mehujään ja sitten tötterön myös tai jotain.
Mikäköhän olisi parasta. Appelsiinimehujää voisi olla hyvää. Tai ehkä jäätelötötterö jossa oli kinuskia ja suklaamuruja.

_________________

Mia

[Eipä mitään. Tuskin minullakaan mitään kovin laadukasta tekstiä tulee, kun ei oikein ole ollut inspiraatiota kirjoittaa melkeinpä yhtään mitään.]

Seisoimme kaupan aulassa ja Adelia piti edelleen hiukan kädestäni kiinni. Äkkiä tyttö kuitenkin nykäisi kätensä pois ja minä katsoin häntä varoen. Tyttö nyökkäsi pienesti minun sanoilleni ja lähti kävelemään ilmeisesti jäätelöhyllyjä kohti. Minä seurasin perästä. Adelia pysähtyi pakastelaatikoiden eteen ja kaivoi rahoja taskustaan. Tyttö mietti, mitä ottaisi ja minäkin katselin jäätelöitä. Voisinhan minäkin itse asiassa ostaa jäätelön nyt, kun kerran oltiin tässä. Kaivelin lompakkoani takkini taskusta ja mietin millaisen ostaisin. Jokin jäätelötuutti olisi kiva. Minulle tuli mieleen kaikki lapsuuden kesät, kun olimme isolla porukalla juosseet kauppaan sisään ja rynnänneet jäätelöhyllyille. Adelia ei selvästikään ollut sellainen tyttö. Minä työnsin käteli pakastelaatikkoon ja nostin sieltä tuutin, jossa oli suklaata ja jotain muutakin päällä.
"Minä taidan mennä jo kassalle. Sinä varmaan pärjäät itse. Voin kuitenkin odottaa sinua kaupan aulassa, jos haluat", sanoin ja jäin odottamaan, mitä Adelia vastaisi. Hän taisi sanoa jotakin, minkä minä tulkitsin myöntäväksi vastaukseksi ja lähdin sitten kävelemään kassoille.

Jono oli melko pitkä ja minä jäin niistä yhden päähän odottamaan. Monilla oli paljon ostamista. Lihapullia, perunoita, porkkanoita, joghurtteja... Kaikkea sitä perusruokaa, jota ihmiset kantavat säkkikaupalla koteihinsa. Minullakin roikkui kauppakassi kädessäni, jossa oli myös sitä samaa. Muutamia valmisaterioita ja sitten ihan pelkkiä raaka-aineitakin. Minä en järin aina jaksanut ruokaa itse laitella, joten välillä turvauduin kaupan valikoimaan valmisaterioista.

Jono eteni hitaasti ja lopulta oli minun vuoroni. Ojensin kassatädille rahat ja siirryin nopeasti eteenpäin, jotta muut asiakkaat pääsisivät maksamaan ostoksiaan. Kävelin kaupan seinustalla olevalle penkille ja ryhdyin avaamaan jäätelöäni. Adelia näkyikin jo tulevan ihmisvilinän läpi kassoja kohti ja minä nostin käteni ja vilkutin hänelle, jotta hän huomaisi minut. Tyttö oli niin pieni ja hento, että tuskin erottui kaikkien ihmisten keskeltä. Hän vaikutti melko pelokkaalta ja hauraaltakin. En kuitenkaan halunnut ruveta kyselemään tytöltä sen enempää. Jos hän ei itse halunnut kertoa, niin en rupeaisi kyllä painostamaankaan häntä. Nuolaisen hitaasti suklaalla ja joillakin rakeilla päällystettyä tuuttiani. Kylmä kangistaa kieleni. Miksi minä ostin jäätelön, kun minulla on jo valmiiksi kylmä? No, nyt ei auta valittaminen. Onhan tämä ihan hyvää, mutta en minä välttämättä tätä olisi tarvinnut. Hetken mielijohteesta ostettu jäätelö maistuu kuitenkin ihan hyvältä ja minä nuoleksin sitä odottaessani Adeliaa.

Tyttö tulee luokseni oman ostoksensa kanssa.
"Minnekkäs me nyt lähdetään?" kysyn tytöltä ja nousen seisomaan penkiltä sulloen kukkaroani takaisin takin taskuun.
"Minä voin kyllä saattaa sinut taas tien yli, jos haluat ja voin kävellä kanssasi vaikka kotiovellesi asti." jatkoin puhumista, kun en mitään muutakaan keksinyt. Olin saanut laitettua kukkaronkin taskuuni samalla jäätelö kädessäni pitäen ilman, että minulla oli koko takin etumut aivan jäätelössä. Lähdin kävelemään hitaasti kaupan oville, mutta käännyin kuitenkin katsomaan Adeliaa. Väristys kulki lävitseni, kun piti edes harkita menemistä ulos. Vielä, kun tämän jäätelönkin olin avannut.
"Jospa istuttaisi kuitenkin vielä hetki tässä penkillä. Minä syön tämän jäätelöni loppuut, jos sinulla ei ole kiire minnekkään", sanoin lopulta ja kävelin muutaman askeleen takaisinpäin.

_________________

Sinikuunlilja

[Tökkii taas.]

Olen ihan hyvilläni siitä että Lia ei jättänyt minua yksin vaan tuli perässä jäätelöosastolle. En minä sitä ääneen tietenkään sanonut, mutta kiva juttu se oli silti. Nyt vain oli sitten kamala valinnanvaikeus mitä jäätelöä minä ottaisin.
Lia osaa selkeästi päättää oman jäätelönsä paljon nopeammin kuin minä. Hän ottaa jonkin suklaajäätelön ja puhuu kassalle menemisestä. Hän jatkaa että voisi kuitenkin odottaa minua ja vähän epävarmalla äänellä mutisen siihen myöntävästi.
Kun Lia on mennyt niin rupean taas tuijottelemaan jäätelöitä. Mehujäätä vai tuutti... Kauhean vaikeaa. Lopulta otan samanlaisen suklaajäätelötuutin millaisen Lia oli ottanut sekä kotiin vietäväksi pakkauksen Trio-jäätelöä. Olisi kiva sitten jos olisi pakasteessa vähän jäätelöä. Ja voitaisiin vaikka syödä sitä yhdessä Sidin kanssa tai jotain. Tai ehkä Laylan jos uskaltaisin joskus pyytää sen kylään.

Menen kassoille puikkelehtien nopeasti hyllyköiden ja muiden ihmisten välistä. Kun olen pääsemässä kassalle, Lia vilkuttaa minulle ja olen helpottunut että toinen ei ole kuitenkaan vain jättänyt minua yksin ja häipynyt. Rahojen antaminen kassatädille jännittää kamalasti mutta saan kuitenkin ostokset maksettua saamatta mitään kamalaa kohtausta (jos ei oteta lukuun sitä että poskiani alkaa kuumottaa). Otan pienen kaupan muovipussin jäätelöpaketille ja sitten menen Lian luo jäätelötuutti kädessäni.

Alan availla omaa jäätelöäni kun Lia nousee ylös ja kysyy että minne olemme menossa, jatkaen onneksi tosi kiltisti että voi saattaa minut kotiinkin jos siltä tuntuu. Hän meinaa jo mennä oville mutta palaa takaisin todeten että jos syötäisiin ensin loppuun ja olen kyllä ihan samaa mieltä.
"Joo. Ei m-minulla ole mikään kiire. Ja olisi ihan kiva jos v-viitsit saattaa...", sanon hiljaisesti samalla kun istun Lian viereen syömään jäätelöä.
Lia oli kyllä kamalan kiltti kun viitsi noin vain katsoa tällaisen vieraan hölmön tytön perään. Vaikka olin ihan pöljä ja kaikkea.
Jäätelö on hyvää ja olen tyytyväinen siitä että ostin paketin kotiinkin. Pitää vain syödä sen verran reippaasti jäätelötuutti ettei pakettijäätelö ole sitten ihan sulaa kun pääsen kotiin.

_________________

Mia

[No nyt kyllä kesti aivan kauhean pitkään tämä vastaaminen. Pahoittelut siitä.]

Istun takaisin penkille ja kuuntelen, kun Adelia mutisee, että olisi kiva, jos saattaisin hänet. Syömme jäätelöitämme hiljaisuuden vallitessa. Se on niin kylmää, että hampaita vihloo, kun sitä puraisee, mutta silti niin ihanan makeaa ja viileää. Vaikka ulkona on melko kylmä, silti minulle tulee kesäfiilis, kun syön jäätelöä. Katson Adelian pientä ja heiveröisen näköistä profiilia. Enhän minä voi häntä jättää yksin kotiin, jos siellä ei ole ketään. Saan jäätelöni lopulta syötyä ja käyn heittämässä paperit roskikseen. Istun takaisin odottamaan Adeliaa. Kun hänkin on saanut jäätelönsä syötyä, nousen ja kokoan laukkuni ja ostokseni lattialta.
"Eiköhän nyt lähdetä. Sinun on saatava tuo pakettijäätelö pakastimeen tai muuten se sulaa. Kohta tulee muutenkin jo pimeä." sanon ja otan pari askelta ovia kohti sanojani vahvistaakseni.

Kävelen ulos kaupasta ja ovilla huomaan, että ulkona ei enää sada. Kadut ovat kylläkin märkiä ja autot roiskuttavat kylmää vettä lätäkköihin ajaessaan. Ojennan kättäni Adelialle, jos hän vaikka haluaisi kulkea käsi kädessä. Odotan, että autojen virta lakkaa ja lähden ylittämään tietä. En katso, miten Adelia reagoi autoihin, mutta voin aavistaa, että tyttö on aika pelokkaan näköinen. Tien yli päästyäni pysähdyn ja käännyn tyttöön päin.
"Tästä sinun pitää jatkaa itse tai voin minä toki saattaakin, mutta minä en tiedä missä sinä asut, joten sinun on näytettävä tietä." sanon rohkaisevasti. Pieni haukotus karkaa huuliltani ja huomaan olevani väsyneempi, kuin mitä aavistinkaan. Kohta täytyisi joutua kotiin, koska rotatkin täytyisi ruokkia ja jotakin ruokaakin olisi laitettava. Tätä en kuitenkaan kerro Adelialle, sillä en halua pahoittaa tytön mieltä. Hän kun vaikuttaa niin helposti haavoittuvaiselta, aivan erilaiselta, kuin oma pikkusiskoni. Hän on melko vahva persoona ja oikeastaan aina menossa jonnekin. Adelia on hento ja herkkä, joka selvästi tykkää olla kotona.

Vesisade alkaa taas ropista hyvin hiljaa lätäköiden pintaan. Tuuli puhaltelee puiden oksissa ja tiellä autot ovat menossa mikä minnekin. Minusta kuitenkin tuntuu, että maailma on pysähtynyt odottamaan jotakin. Ehkä kevättä. En tiedä. Äkkiä minulle tulee jotenkin surullinen olo. Vielä harmaa maailma värjäytyy kohta vihreäksi ja näyttää sen, mitä sillä on meille antaa. Ihmiset kuitenkin vain jatkavat omia töitään, eikä maailma oikeastaan jää ihmettelemään luonnon vihreyttä. Ei ainakaan pitkäksi aikaa. Käännän katseeni Adeliaan ja hymyilen pienesti tytölle, joka seisoo vieressäni. Minusta olisi todella mukavaa tutustua tyttöön paremmin, sillä enhän minä nyt ainakaan tiedä hänestä vielä mitään. En kuitenkaan halua udella, sillä Adelia on hyvin hiljainen eikä vaikuta sellaiselta tytöltä, joka haluaisi kertoa hirveästi itsestään. Hymyilen kuitenkin rohkaisevasti.

[Nyt tuli kyllä aivan kauhean tökerö ja pikainen teksti(: ]

_________________

Sinikuunlilja

[Anteeksi taas kamalasta jumituksesta ja tekstikin ontuu taas.]

Jäätelö on hyvää. Onneksi kuitenkin uskaltauduin tänne kauppaan asti, voisin sitten illalla syödä isoveljen kanssa vielä tuota ostamaani Triojäätelöä.
Ollaan aika hiljaa istuskellessa mutta ei se pahemmin minua haittaa, keskityn jäätelöön. Äskeisen inhottavan kadunylityskokemuksen jälkeen se tuntuu ihan ansaitulta palkinnolta.
Kun olemme molemmat syöneet, Lia sanoo jotain siitä että kannattaa lähteä nyt ennen kuin jäätelöni sulaa. Vilkaisen pussissa olevaa jäätelöpakettia vähän arvioivasti, sitten nyökkään. Kipitän äkkiä heittämään omatkin paperini roskikseen ja tulen sitten takaisin Lian luo katsahtaen häneen sellaisella 'voidaan mennä' -ilmeellä.

Ulkona ei sada mutta on jotenkin vähän viileän tuntuista. Kun pääsemme tien reunalle, Lia ojentaa minulle kättään ja hetken epäröin. Katsahdan kuitenkin tietä ja vaikka se on vain harmiton pieni tie, se tuntuu minulle kuin kanjonilta rotkon yli jossa on vain hapero riippusilta. Tarraan hänen käteensä ja saatan puristaa vahingossa aika lujaakin, vaikka tällä kertaa pidänkin silmät auki. Jaloissakin tuntuu hetken heikolta mutta heti kun pääsemme kadun toiselle puolelle, se helpottaa.
"Joo", sanon pienesti ensimmäisenä Lian sanoihin, vaikka vastaukseni ei itse asiassa vastaa oikein mihinkään.
"Asun tuolla ylhäällä", sanon hennosti ja osoitan ylämäen suuntaan. Koko matka oli pientä ylämäkeä itse asiassa, mutta matkahan itsessään ei ollut pitkä.
"Jos haluat saattaa...", sanon sitten vaitonaisesti. Tuntui että olin kamalana vaivana Lialle mutta toisaalta hän ei vaikuttanut panevan sitä pahakseen.
Sade alkaa taas ropista ja minä nostan vähän käsiä pääni päälle kun eihän minulla sitä sateenvarjoa ole. Eikun ripeästi liikkelle sitten, muuten kotona jäätelöstä ei olisi jäljellä kuin märkä läntti.

Ylläpidon huom.// Tästä lähtien peli jatkuu normaalisti!