Kirjoittaja Varja » 23 Loka 2013, 21:37
8.4.2013->
Dalamar | Odette Lacoste
Odette pyörähti näyttävästi peilin edessä, ja kohdisti sitten kultaisen katseensa kuvajaiseensa. Hän ei voinut olla keinumatta, sillä eilen ostettu leninki oli yksinkertaisesti niin kaunis. Ainakin kantajansa silmissä. Mekko oli väriltään tummanvielotti. Siinä oli sydämen muotoinen kaula-aukko ilman olkaimia tai hihoja. Mieshustassa oli muutama tekojalokivi koristeena...Muuten leninki valui suorana alaspäin aina lattianrajaan asti...Kevyt materiaali teki mekosta kevyen oloisen. Kreivitär oli enemmän kuin tyytyväinen löytämäänsä pukuun.
Nainen oli pukenut jalkoihinsa yksinkertaiset valkoiset korkokengät. Hiukset hän oli ihmekyllä suoristanut ja kerännyt näyttävälle nutturalle, johon hän oli kiinnittänyt valkoisen helminauhan. Vasemmassa kädessä oli valkokultainen rannerengas ja kaulassa samaa sarjaa oleva kaulaketju. Silmämeikki oli kevyen kissamainen, mutta huulissa koreili tuttu puna. Vielä valkoinen kirjekuorilaukku ja kokonaisuus oli täydellinen!
Odette ei lakannut hymyilemästä hetkeksikään. Hän varmisti, että laukusta löytyi liput, pikkuinen peili ja muuta ylimäräistä sälää, kuten pienet messinkiset teatterikiikarit.
"Olehan kiltisti täällä, mami tulee illalla kotiin", Odette lirkutteli Dinolle, joka heilutti häntäänsä hyvästellessään emäntänsä. Nainen rapsutti nelijalkaista toveriaan vielä korvista ennen kuin keräsi helmaa käsiinsä, jotta pääsisi kompuroimatta alakertaan. Ai että hän olikin iloinen! Toivottavasti Jikitakin olisi. Alakertaan päästyään Odette oikoi helmaansa ja kiiruhti sitten ulos terassille. Taksi odottelekin pihassa, ja hämmentyneelle kuskille meinasi tulla kiire avaamaan ovea, tämän huomatessa ettei asiakas ollutkaan mikä tahansa nainen. Odette sipsutti autolle ja kiitti ylipirteästi kuskia, joka kohteliaasti piti ovea auki. Kreivitär asetteli itsensä -tai lähinnä pukunsa- takapenkille ja antoi miehelle Jikitan osoitteen...
Maisemat vaihtuivat hiekkarannoista kaupungin kerrostaloihin. Mutta siitäkin huolimatta Odette katseli ihastuksissaan ulos ikkunasta...Hän tunsi itsensä vähintään kuningattareksi istuessaan tällättynä taksissa...Täälläkö Jikita asuukin, nainen tuumi mielessään, kun taksi hiljensi vauhtiaan ja kääntyi ilmeisesti Jikitan kotitielle...Jos kultasilmäinen ei äsken hymyillyt, niin nyt tämän vallkeat hampaat olivat kaikkien nähtävillä...Nainen kuikuili ikkunas, oliko Jikita jo odottamassa...Taksi hiljensi vauhtia entisestään ja pysähtyi jalkakäytävän vierelle...
____
Varja | Jikita Okeke
Google antoi niin sekalaisia vastauksia, että meinasin jo luovuttaa. Äiti patisti pukemaan mustan pukuni, mutta se taas tuntui niin hirveän juhlalliselta... Toisaalta en ollut saanut tilaisuutta käyttää sitä kuin kerran tai pari, ja uskalsin arvata, ettei Odette ilmestyisi paikalle arkipukeissa. Tosin hänen arkipukeutumisensakin tuntui olevan ihan eri tasolla kuin minun. Onneksi vanhemmat olivat hankkineet minulle slim fit-mallisen takin, kaikki muut näyttäisivät varmaan teltoilta ylläni...
Tuijotan näytöllä nököttäviä ohjeita siristäen silmiäni. Uskaliaasti olin valinnut (äidin käskemänä) vaaleanpunaisen kauluspaidan puvun takin alle ja nyt yritän vääntää ostamaani rusettia kauniiksi. Siis rusetiksi, edes jonkinlaiseksi. Huomaan lukeneeni ohjeen kuvia väärässä järjestyksessä, huokaan syvään ja puran aiemmin aikaansaamani sekasotkun.
Lopulta rusettikin näyttää etäisesti rusetilta. Haron hiuksiani muutamaan otteeseen, mutta ne liukuvat takaisin samaan asentoon kuin mistä lähtivät. Kaipa ne sitten kelpaavat. Hermostuttaa ihan vietävästi. Hörppään viilennyttä teetäni ja nenää nyrpistäen kaadan sen lavuaarista.
Sujautan juhlakenkäni jalkaan, ne kiiltelevät edelleen uutuuttaan, eikä niitä ole käytetty kuin muutaman kerran. Jännitys ei enää tunnu vain vatsanpohjassa, vaan se kipristelee varpaiden päissä ja käsivarsissa saakka. Kipitän vaatekaapin ovessa riippuvalle kokovartalopeilille ja tuijotan itseäni. Ainaki luulen sen olevan minä. Puku päällä näytän niin kumman paljon vanhemmalta... Ravistelen päätäni, väliäkö tuolla. Eiköhän kreivitär minut tunnista joka tapauksessa.
Sammutan tietokoneen ja siitä lähtevä "vruummm"-ääni kuulostaa niin pettyneeltä, että naurahdan. Se on tottunut työskentelemään lähes ympäri vuorokauden ja jaksan kuvitella, että silläkin on tunteet. Taputan sen kylkeä hellästi ja lupaan tulla takaisin yöksi.
Puhelin äänettömälle ja povitaskuun, lompakko kaiken varalta mukaan ja avaimet tietysti. Tekisi mieli ottaa mukaan myös nenäliinoja, mutta täytyy ehkä luottaa siihen, etten pillitä. Takkia minulla ei oikein ole, ja jotenkin villapaita tuntuu vähän ylimääräiseltä tähän asukokonaisuuteen... Kurkotan hattuhyllyltä paksun ja pitkän, tummanharmaan villahuivin. Se saa riittää.
Jo hyvissä ajoin ennen kuutta tassuttelen ympyrää kotipihassani. Jos polttaisin tupakkaa, nyt olisi sen aika. Mutta kun en polta. Enkä aio aloittaa. En ehdi edes juuri mietiskelemään, kun taksi jo hidastaa kohdalleni. Menen ihan hämilleni, kunnes näen kauniin Odeten tiirailemassa ikkunasta. Yllättäen itsenikin avaan omatoimisesti oven ja livahdan naisen viereen istumaan.
"Näytät hirvittävän kauniilta!" sanon ennen kuin ehdin estääkään itseäni. Punastun ja vedän auton oven kiinni. Hoh hoh. Taas saa hävetä.
____
Dalamar | Odette Lacoste
Jikita tosiaan oli odottolemassa...Siis jos tuo nuorimies oli todella Jikita...Muuta vaihtoehtoa ei oikein ollut. Odette hymyili säteilevästi nuorelle miehelle, joka lähestyi taksia, ja lopulta aukaisi oven ja livahti naisen vierelle takapenkille. Kuski ei viitsinyt noteerata uutta asiakasta...Tämä taisi olla kyllästynyt työhönsä.
"Näytät hirvittävän kauniilta!" Jikita ennätti sanomaan, ennen kuin kreivitär ehti avata punahuulian. Poika vetäisi oven kiinni ja taksi lähti liikkeelle kohti oopperataloa. Odette naurahti ja heilutteli vähättelävästi kättään...Nainen oli kyllä jälleen immarreltu, ja miks ei olisi. Noin suoria kohteliaisuuksia kuuli aivan liian harvoin.
"Älähän nyt kultaseni!" kultasilmäinen kikatteli, ja käänsi hymyilevät kasvonsa nuorukaiseen. Varoittamatta nainen ojensi käsiään ja suoristi rusetin pojan kaulalla.
"Sinä se tässä komealta näytät!" Odette hehkutti punertavin poskin. Ja totta oli joka sana. Oli ihmeellistä miten puku muuttikin ihmisen olemusta. Jikita näytti paljon vanhemmalta...aikuisemmalta. Ja vaikka nuorukaisen itsetunto ei ehkä ollut kaikista parhain, sai tumma puku luulemaan jotakin muuta.
"Olen aivan varma, että kaikki nuoret ja kauniit neidot tahtovat osansa huomiostasi", Odette sanoi ja mutristi sievästi huuliaan ikään kuin pahoillaan siitä ettei saisikaan pitää Jikitaa täysin itsellään. Sanojensa päätteeksi nainen kuitenkin nauroi...Taidokkaasta nutturasta karkasi muutama suortuva laskeutuen naisen rinnalle. Kreivitär kieputti hiukset sormiensa ympäri ja yritti saada ne takaisin omalle paikalleen...Hiukset eivät kuitenkaan olleet yhteistyöhaluise, joten kultasilmäinen jätti asian omaan arvoonsa...
"Ethän joutunut odottamaan pitkään? Ulkona on aika kylmä", nainen huolehti antaen hymyn valaista kasvonsa. Nyt hän vasta huomasi jännittävänsä...Ties mistä sellainenkin tunnetila johtui! Mutta joka tapauksessa Odette oli ikionnellinen hänen ja Jikitan pienestä retkestä. Alkoi olla hämärää ja katuvalot syttyivät palamaan...Mikä ihana ilta...Täydellinen oopperailta.
Taksikuski pysäytti oopperatalon eteen. Kreivitär napsautti käsiveskansa soljen auki ja ojensi kuskille setelin. Mies kiitti ja mulkoili Jikitaa taustapeilin kautta...Tämä ei lie toivoi, että nuorukainen nousisi avaamaan daamilleen oven, ettei kuskin itse tarvitsisi nousta enää autosta. Kreivittären ajatukset tuntuivat kulkevan samaa rataa, sillä hän ei tehnyt elettäkään noustaakseen taksin kyydistä saatikka avannut auton ovea...
____
Varja | Jikita Okeke
Kreivitär kuitenkin vähättelee sanojani, kuten hänellä lienee tapana. Se tuntuu vähän kummalliselta, minusta tuo nainen ansaitsisi kaikki maailman kehut ja imartelut. Hän on niin kilttikin, ja suoristaa rusettini. Hyvä niin, se olikin aika surkea yritys jopa minulta. Kai se nyt näyttää jo paremmalta.
"Sinä se tässä komealta näytät! Olen aivan varma, että kaikki nuoret ja kauniit neidot tahtovat osansa huomiostasi", Odette jatkaa ja sitten nauraa. En oikein tiedä, onko hän tosissaan vai vitsaileeko vain. Kreivitär ei kyllä vaikuta sellaiselta, joka naureskelee muiden kustannuksella, mutta onhan sitä kaikenlaisia persoonia nähty...
"Enpä oikein usko", mutisen pään pois kääntäen. Nainen kesyttää hiuksiaan, joista osa tuntuu pyrkivän elämään omaa elämäänsä. Yritän olla vilkuilematta, mutta se on mahdotonta niin upean kauneuden vieressä!
"Ethän joutunut odottamaan pitkään? Ulkona on aika kylmä", kreivitär huolehtii. Pudistan päätäni hymyillen vienosti.
"En, vasta ehdin rapusta ulos", huijaan vähäsen, kun ei minua haitannutkaan odotella ulkona. Vaikka olisihan sen voinut sanoakin, mutta ei noin pienillä asioilla ole niin väliä. Kuikuilen ikkunasta ulos ja jännitys tuntuu kasvavan yhä vain. Huivin pään tupsut kutittavat sormia, alan letittää niitä katsettani siirtämättä. Yksinkertainen letti onnistuu katsomattakin ja antaa mukavasti puuhaa. En osaa edes sanoa mitään.
Taksi pysähtyy ja livahdan ovenraosta ulos heti huomattuani peilistä kuskin ilkeän katseen. Murjottava sitruunansyönyt kaljurotta. Hymähdän huonolle loukkaukselle, jonka lausuin vain hiljaa mielessäni ja kipitän auton takaa avaamaan Odetelle oven. Ojennan vielä kätenikin, jotta nainen voisi tarttua siihen ja kadulle astuminen olisi helpompaa. Hymy ei enää satu poskilihaksiin, eikä se niin isokaan ole. Katselen oopperataloa vielä hetken sen mahtavuudesta hämilläni ja tarjoan käsipuoltani, vaikka se tuntuukin vähän tyhmältä. Odette on korkokengissään juuri hivenen minua pidempi ja hänen nätti nutturansa on antavinaan vielä hivenen lisäpituutta. Mutta ei kai ero liian suuri sentään ole.
____
Dalamar | Odette Lacoste
"Enpä oikein usko", Jikita mutisi. Nuorukainen käänsi kasvonsa ikkunaan...Kreivitär mutristi punaisia huuliaan. Mitä ihmettä hänen olisi tehtävä, jotta Jikitan itsetunto nousisi? edes pikkiriikkisentiikkisen verran. Myös Odette käänsi kauniit kasvonsa ikkunaan, ja hän huokaisi miltein melodramaattisesti. Ehkäpä se siitä...ajan kanssa. Kunhan hän ja Jikita tutustuisivat, ja poikanen huomaisi, ettei hänessä ole mitään vikaa. Päinvastoin.
"En, vasta ehdin rapusta ulos", Jikita vastasi, saaden Odeten hymyilemään. Hyvä niin...Eikä tumma nuori mies kyllä näyttänytkään palelevan. Tai sitten hän ei halunnut huolestuttaa naista. Niin kohtelias ja ihastuttava...Vaikka kreivitär oli mieleltään ja keholtaan sangen nuorekas, hän joskus toivoi saavansa palata parikymmentä vuotta taaksepäin...Silloin kun Jikitan ikäiset nuorukaiset lähettelivät hänelle tusinoittan punaisia ruusuja ja suklaarasioita, joiden sisään oli piilotettu intohimoisia viestejä. Toiset intoutuivat kilpalaulamaan serenaadeja hänen ikkunansa alla...Uusi ja syvempi huokaus. Enää Odeten elämä ei ollut sellaista...se oli ollutta ja mennyttä...vanhan akan kullattuja muistoja.
Kreivitär kuitenkin ilahtui Jikitan ritarillisuudesta, kun tämä kiiruhti avaamaan taksin oven. Nuorukainen ojensi vielä kättäänkin auttaakseen Odeten ulos. Nainen tarttui pojan käteen hymyillen säteilevästi...Noh, jos hän saisi olla yhden illan prinsessa. Ainakin omissa kuvitelmissaan. Odette pääsi kamuamaan taksista, varoen likaamasta leninkinsä helmaa. Se tuotti kyllä ongelmia, sillä taksi todella oli rapainen. Parkkipaikka oli tupaten täynnä, ja näyttäviä pariskuntia käveli ylös oopperatalon massiivisia portaita. Yllättäen Jikita tarjosi kreivittärelle käsipuoltaan. Nainen katsoi poikaa hämmentyneenä, kunnes kasvoille ilmestyi raikas hymy. Hän otti pojasta kiini, ja lähti vetämään nuorukaista mukanaan kohti portaita.
"Eikö olekin jännittävää, pääsemme parvelle...Saamme olla siellä aivan kahden", Odette selitti nauravaisena. Tuuli irrotti näyttävästä kampauksesta uusia suortuvia lisää...Hiukset lepattelivat naisen kasvoilla, ja tämä joutui pyyhkäisemään niitä sivuun vähän väliä. Mutta se ei hyydyttänyt Odeten hymyä...Hän oli oikein onnellinen astellessaan portaita ylös Jikita seuranaan...
____
Varja | Jikita Okeke
Jollei Odette vetäisi minua mukanaan, jäisin ihastelemaan jokaisia hulmuavia helmoja ja kimaltavia korvakoruja... Miehetkin näyttävät niin aikuisilta ja siltä, että tietävät mihin ovat menossa ja ryhtymässä. Pelkään epävarmuuteni loistavan pukuni alta kiljuen näkyviin, mutta en toisaalta huomaa kenenkään huomioivan meitä mitenkään erityisellä mielenkiinnolla. Portaat tuntuvat loputtomilta. Askel ei kylläkään paina. Vilkaisen seuralaiseni kaunista sivuprofiilia, ehkä hän kannattelee minua kaikella positiivisella energiallaan. Olisipa minulla edes puolet siitä, mitä kreivittären hymy kylvää ympärilleen...
Vaikka minunkin suupieleni ovat nyt kääntyneet kohti tummuvaa taivasta, en tohdi vastata kenenkään katseeseen. Ihmisiä on paljon joka puolella, ihan liikaa minun makuuni, joten painaudun kevyesti Odeten kylkeen... Hän tuntuu turvalliselta ihmisten keskelläkin. Enkä ehkä erotukaan niin läheltä, katseet kohdistuvat ennemmin kreivittäreen.
"Eikö olekin jännittävää, pääsemme parvelle...Saamme olla siellä aivan kahden", hän sanoo vieläkin hyväntuulisena kuin olisi kuullut päänsisäisen mutinani ihmisjoukosta.
"En oikeastaan pidä väkijoukoista... En kestä niitä", sanon mielijohteesta ja samasta syystä jatkan puhettani, "alkaa ahdistaa." Punastun ja käännän kasvot pois päin. Miten Odette saakin minut lörpöttelemään, en ole muille kertonut.
Jykevillä ovilla alankin jarrutella, komeat pariskunnat pakkautuvat tiiviimmin yhteen ja joutuvat hidastamaan askeliaan päästäkseen sievästi sisälle. Vapaalla kädelläni tapailen taas huivini tupsut ja alan purkaa taksissa solmimaani lettiä. Tarkkailen silmät suurina ihmisten menoa, kunnes löydän meille sopivan kolon ja uskallan taas jatkaa aiemmassa vauhdissa. Heti sisälle päästyäni katse ja nenä nousee kohti kattoa, joka näyttää olevan kilometrin päässä.
"Vau", vinkaisen kuulostaen enemmän kissan leluhiireltä kuin herrasmieheltä.
____
Dalamar | Odette Lacoste
"En oikeastaan pidä väkijoukoista... En kestä niitä...alkaa ahdistaa", Jikita kertoi yhtäkkiä. Odette katsoi poikaa huolestuneesti...Olikohan sittenkään niin hyvä idea viedä nuorukainen oopperaan. Entä jos tämä saisi paniikkikohtauksen ennen kuin he edes pääsisivät sisään asti. Onneksi kreivitär oli tottunut ahdistuviin ihmisiin...Niinpä nainen silitti pojan käsivartta hellästi.
"Hyvin se menee...", nainen kuiskasi hempeästi hymyillen. Hän pitäisi Jikitasta huolta.
Sisällä Jikita tuntui unohtavan hetkeksi suuren massan kaksikon edellä...Poika oli nostanut katseensa kattoon.
"Vau", nuorukainen ihasteli. Odette nauroi railakkaasti ja kiskoi Jikitan mukana parvelle johtaviin portaisiin.
"Hienoa eikö?" kreivitär tokaisi iloisesti ja kaivoi käsilaukustaan kaksi lippua näyttäen ne miehelle, joka seisoi portaiden juurella. Mies hymyili leveästi ja ojensi läpyskän, jossa kerrottiin oopperan henkilöistä ja suhteista, sillä italiaa osaamattomien saattoi olla hankala ymmärtää mitä lavalla tapahtui... Ooppera oli nimeltään "Figaron häät", klassikko... Odette nyökkäsi miehelle ja irrotti otteensa Jikitasta, jotta saisi kerättyä helmat käsiinsä...
"Tule vain", nainen sanoi nuorukaiselle heleästi ja lähti kipuamaan portaita ylös. He saapuivat käytävään, jossa oli ovia tasaisin väliajoin toisistaan. Kreivitär vertasi ovien numeroita lippuihin präntättyihin...Nainen avasi kolmannen oven, joka johti parvelle, missä oli neljä tuolia. Kreivittären kasvot loistivat, kun hän astui peremmälle ja istahti yhdelle penkille. Se oli ihanan pehmeä...Nainen taputti istuinta vieressään.
"Täällä ei pitäisi ahdistaa kultaseni", Odette höpötti ja käänsi kultaisen katseensa eteenpäin. Ihmisiä virtasi alhaalla istumaan omille paikoilleen...Kreiviär napsautti käsilaukun jälleen auki ja otti sieltä kahdet messinkiset teatterikiikarit. Ne olivat todella vanhat...Olivat kuuluneet Odeten isoäidille, ja juuri siksi nainen rakasti niitä niin paljon. Hän ojensi toiset kiikarit Jikitalle hymyillen...Hän ojensi myös esitteen pojalle, joka ei välttämättä ollut kuullut figaron häistä...
____
Varja | Jikita Okeke
"Hienoa eikö?" kreivitär sanoo nauraen heleästi. Hän kuulostaa ihan haltialta, pohdin seuratessani naista portaikkoon. Olenkin lentää nenälleni ensimmäisellä askelmalla, kun olen niin keskittynyt katon hienouteen... Mutta se on upein katto, jonka olen nähnyt. Tutkailen kiinnostuneena vierestä myös, kun Odette nostaa hameensa helmaa päästäkseen portaat ylös. Se näyttää tulevan niin luonnostaan, että mietin käyttääkö kreivitär ollenkaan housuja...
Hymyilen vinosti myös miehelle, joka vilkaisee lippuja ennen kuin päästää meidät ohi. Jään tuijottamaan naisen upeita kenkiä ja valkean helman alta välillä pilkahtavia siroja nilkkoja ja sääriä.
"Eikö korkokengillä ole vaikea kulkea portaissa?" kysyn ajatuksissani ja tajuan taas katsoa eteeni, etten pyörähdä kuperkeikkaa askelmia alas. Haluaisin ehkä kokeilla itsekin joskus korkoja, mutta toisaalta ne eivät sopisi ollenkaan tyyliini... Jos minulla ylipäätään on sellaista. Sitä paitsi ne ovat naisille. Odettea on vaikea kuvitella tennareissa.
Ajatukseni risteilevät edelleen, kun pääsemme käytävään. Seuraan naista ovesta sisään ja henkäisen innosta. Kreivitär istuu penkille, mutta minä kiidän parven laidalle nojaamaan kaiteeseen ja tutkimaan alas avautuvaa näkymää tarkemmin.
"Vautsi!" huudahdan vähän liian kovaa ja punastun heti seuraavaksi. Peräännyn kaiteelta nolona.
"Tosi hienon näköistä", yritän paikkailla äskeistä innonpuuskaani.. Onneksi ei ollut muita näkemässä, niin Odeten ei tarvitse hävetä keskenkasvuista seuralaistaan. Tiedä vaikkei koskaan enää haluaisi lähteä kanssani mihinkään.
Hymyilen Odetelle vienosti ja istahdan penkille hänen viereensä.
"Täällä ei pitäisi ahdistaa kultaseni", kreivitär sanoo ihmeellisen rauhoittavalla äänellä. Olen kiitollinen.
"Eikö muita ole sitten tulossa, vai?" mietin ääneen. Jos kahdelle toistaiseksi tyhjälle paikalle istuisi joku, ahdistus olisi varmasti pahempi kuin mitä se olisi alhaalla väenpaljoudessa. Tai riippuisi tietysti tyypeistä, mutta ihan oletuksena.
Otan kiikarit käteeni ja jään kääntelemään niitä varovasti. Niin paljon yksityiskohtia ja koristuksia, ne ovat varmasti olleet kalliit... Kunpa en pudottaisi niitä tai muuten onnistuisi rikkomaan.
"Ne ovat kauniit." Kokeilen jo katsoa niiden läpi lavan suuntaan - voi vitsi, niistä on oikeasti hyötyä! Saan myös esitteen, jonka joudun myös tutkimaan tarkasti.
"Olen ehkä joskus kuullut tästä jotain", sanon ja jatkan heti kun muistan, "alkusoiton varmaankin! Tämä on jännittävää." Kipristelen varpaita kengissäni ja hymyilen Odetelle koko hammasrivistölläni. Jännittää, tosiaankin.
____
Dalamar | Odette Lacoste
Odette kipusi määrätietoisesti portaita ylös. Hän puristi mekon helmoja tiukasti käsissään ettei helma vahongossakaan päätyisi koron alle...Se ei olisi kaunis näky...
"Eikö korkokengillä ole vaikea kulkea portaissa?" Jikita kysyi. Kreivitär pysähtyi hetkeksi katsomaan nuorukaista hymyillen. Nainen pudisti elegantisit päätään ja nauroi...
"Voi kultaseni...Olen kävellyt koroilla niin kauan kuin muistan. Kyllä siinä pikkuhiljaa oppii kävelemään niillä", nainen naurahti hellästi. Hän oli tosiaan saanut ensimmäiset korkokenkänsä neljävuotiaana...Eiväthän ne olleet mitään verrattuna hänen nykyisiin korkoihinsa, mutta pienelle tytölle pinetkin korot kengissä olivat aikuiset.
Parvelle päästyään Jikita kiiruhti kaiteen luo katselemaan alhaalla siintävää näkymää...
"Vautsi!"nuori mies huudahti innoissaan. Nainen hymyili pojalle hellästi. Jikita oli kuin Ihmemaan Liisa, joka koki matkallaan mitä satumaisimpia asioita...Nuorukainen istahti Odeten vierelle, ja tämä näytti nolostuneen.
"Tosi hienon näköistä", Jikita lausui rauhallisemmin. Nainen hymyili säteillen nuorukaiselle vieressään. Poika oli ihan mahdottoman suloinen kaikessa innossaan...
"Ne ovat kauniit", Jikita henkäisi. Nainen käänsi kultaisen katseensa poikaan.
"Eivätkö olekkin...Ne kuuluivat isoäidilleni", nainen kertoi hieman haikeana ja käänsi kasvonsa liioitellusti pois päin nuorukaisesta. Odeten isoäiti oli mitä ihanin ja valloittavin nainen...Yhtä teateaalinen ja musikaalinen kuin Odettekin...
"Olen ehkä joskus kuullut tästä jotain...alkusoiton varmaankin! Tämä on jännittävää", nuorukainen selitti. Pojan hymy ulottuu melkein korviin saakka saaden Odeten sydämen sulamaan. Hän laski sievän kätensä nuorukaisen reidelle hymyillen ja kumartui lähemmäs tätä...
"Odotahan kun laulajat tulevat. He ovat niin häikäiseviä!" nainen hihkaisi Jikitan korvaan punatuilla huulillaan. Nainen nojautui taaksepäin ja nosti kätensä nuorukaisen jalalta laskien sen omaan syliinsä. Kultainen katse kääntyi lavalle ja nainen nosti teatterikiikarit silmilleen...
____
Varja | Jikita Okeke
En voi olla pohtimatta kulmat kurtussa, omistaako kreivitär yksiäkään korottomia kenkiä... Voin kyllä kuvitella hänet sipsuttelemaan kodissaan - joka on varmasti vähintäänkin kartano - silkkisillä aamutohveleilla ja pelkkä aamutakki päällä, mutta lenkkarit tai vaikkapa kumisaappaat... Ihan mahdotonta. Epäilen hänellä olevan vain hänelle suunnitellut korolliset vedenkestävät korkokengät. Siitä pitäisi joskus kysyä, heti kun uskaltaa.
Odette hymyilee. Ei huvittuneesti ja pilkaten niin kuin muut. Ystävällisesti. Ja se tarttuu. Heiluttelen vähän tuolilta roikkuvia jalkojani, mutta vähän vain. Kohennan ryhtiäni ja tiirailen kiikareilla lavalle, vaikkei siellä vielä näykään mitään. Kreivitär kertoo kiikareiden kuuluneen hänen isoäidilleen... Nyökkään ja tutkin niitä vielä käsissäni toivoen entistäkin lujempaa, etten mene rikkomaan niitä. Voisin hankkia itselleni samanlaiset, ihan vain koristeeksi.
Hermostuttaa. En tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Odette laskee kätensä reidelleni ja seuraan sitä katseellani. Nyt en ymmärrä.
"Odotahan kun laulajat tulevat. He ovat niin häikäiseviä!" nainen iloitsee. Hän siirtää kätensä pois, ja katseeni livahtaa takaisin parvelta ulos. Yritän arvioida yleisön määrää, muttei se tietenkään minulta onnistu.
"Miten heitä ei jännitä... Tai varmaan jännittääkin, mutta miten ihmeessä kukaan pystyy laulamaan näin monelle ihmiselle", pohdin pieneen ääneen ja selaan esitettä. Mitä luultavimmin en joka tapauksessa ymmärtäisi mitään koko tarinasta... Mutta saanpahan tekemistä, niin en voi keskittyä jännittämiseen ihan niin paljoa. Tuntuu kuin aivot menisivät ylikierroksilla, ylivilkkaus alkaa väsyttää helposti. Yritän rauhoittaa mieltäni keskittymällä esitteen tekstiin, mutta en jaksa lukea niin tarkasti. Mieluummin tuijotan lavalle.
"Olet kai käynyt oopperassa useastikin?" keksin lopulta kysyä.
____
Dalamar | Odette Lacoste
"Miten heitä ei jännitä... Tai varmaan jännittääkin, mutta miten ihmeessä kukaan pystyy laulamaan näin monelle ihmiselle", Jikita pohdiskeli jälleen suloisesti saaden minut jälleen kerran nauramaan. Jikitalla oli ihmeellinen taito ihmetellä maailman menoa. Se oli suloista, eikä siinä ollut häivääkään aikuisesta kyynisyydestä. Ja juuri siitä syystä Odette viihtyi pojan seurassa niin hyvin...
"He ovat esiintyneet niin monia vuosia, ettei heitä enää pelota. Pieni jännitys on aina hyvästä. Ja eivät he edes ottaisi esiintymään ihmisiä, jotka eivät uskaltaisi nousta lavalle", kreivitär esitteli ajatuksiaan ääneen. Hän oli joskus pohdiskellut oopperalaulajan uraa, mutta nainen ei millään oppinut italiankielisiä sanoituksia. Eikä hänellä ollut nuorempana aikaa oopperaopettajalle. Noh...kerkiäisihän sitä vielä, jos siltä tuntuisi...
"Olet kai käynyt oopperassa useastikin?" nuorukainen kyseli. Odette käänsi hymyilevät kasvonsa poikaan hymyllen riemuisasti. Hän nosti sormensa miehen hiuksille ja pyyhkäisi muutaman suortuvan tämän korvan taakse. Jikita oli niin mahdottoman suloinen, ettei sille löytynyt rajaa. Kreivitär hymyili pojalle säteilevästi nyökkäillen...
"Voi olen...Niin monta monituista kertaa, etten jaksa edes muistaa. Enkä ole kyllästynyt vieläkään!" nainen selitti sipaisten nyt tällä kertaa omia kutrejaan. Hänen kultaiset silmänsä kääntyivät takaisin lavan suuntaan...Pikku hiljaa ihmiset valuivat omille paikoilleen. Odette käänsi vielä kerran hymyilevät kasvoonsa Jikitaan. Valot himmenivät...Ainoastaan lavalla loisti valo...Muusiikki alkoi ensin vaimeana ja hiljaisena. Kreivitär nosti teatterikiikarit silmilleen...Ah...olipa varsin ihanaa olla jälleen oopperassa...
***
Yleisö antoi esiintyjille raikuvat aploodit. Odette nousi tuoliltaan seisomaan ja taputti draamaattisesti huutaen laulajille bravota. Hän oli kuin kuningatar, joka taputti alamaisilleen hyvin tehdystä töistä...Kreivitär taputti käsiään vielä yhteen kun muiden kädet lakkasivat taputtamasta. Naisen posket olivat punehtuneet ja tämä kääntyi Jikitaan päin. Naisen kasvot loistivat...
"Piditkö?" nainen kysyi napsauttaen laukkunsa auki ja asetteli kiikarit turvallisesti laukkun. Hän otti toiset kiikarit Jikitalta ja laittoi ne toisen viereen. Hän tarttui hellästi pojan käteen ja nyhti tämän mukanaan takaisin käytävään...
"Kuulehan Jikita...sopisiko sinulle, että tulisin luoksesi vielä teelle...Iltahan on vasta nuori...Eihän sinua väsytä vielä", kreivitär naurahti ja pujottautui pojan käsipuoleen. Hän oli vielä intoa täynnä...Dino pärjäisi vielä, ja nainen näkisi enemmän kuin mielellään nuorukaisen asunto. Ehkä sellainen tupaantuminen ahdistaisi, mutta Odette oli Odette...Portaissa nainen keräsi helmat toiseen käteensä ja laskeutui varovasti askel askeleelta...Ihmisiä parveili vielä aulassa. Kuka näki vanhoja tuttaviaan, ja ketkä olivat kerääntyneet keskustelemaan oopperasta. Nainen vilkaisi Jikitaa...Toivottavasti tämä ei ahdistuisi jälleen väkijoukossa...
____
Varja | Jikita Okeke
Ja yhtäkkiä kaikki jo taputtavat. Säpsähdän äkillistä erilaista ääntä ja läpsyttelen räpylöitäni yhteen hämmentyneenä. Huomaan kreivittären nousseen vieressäni seisomaan, joten katseeni kiipeää alaviistosta hänen kasvoihinsa. Niiltä loistaa onni ja innostus - ja hän näyttää aivan jumalattarelta. Vilkaisen syliini joutuneita antiikkikiikareita ja päätän itse jäädä vielä istumaan, pudottaisin ne kuitenkin ja särkisin ne... Muukin yleisö näyttää olevan haltioissaan.
"Piditkö?" nainen kysyy hurmaavasti hymyillen. Luovutan kiikarit takaisin turvaan pieneen, mutta jokseenkin pohjattomaan laukkuun. Ujo hymy löytyy minunkin huulilleni ja rullaan esitteen nurkkaa. Se on jo osittain menettänyt mustettaan ja hieman ryppyinen, kun olen hypistellyt sitä koko esityksen ajan.
"Joo..." sanon hiljaa. Sujautan esitteen taskuuni piiloon. Se menee seinälle. En tiedä yhtään mihin mennä tai mitä tehdä seuraavaksi, joten seuraan naista käytävään silmät suurina. Yritän tarkkailla kaikkien muidenkin ihmisten liikkeitä, mutta menen heti sekaisin kuka on kuka ja mistä tulossa.
"Kuulehan Jikita...sopisiko sinulle, että tulisin luoksesi vielä teelle...Iltahan on vasta nuori...Eihän sinua väsytä vielä", Odette kysyy iloiten ja livahtaa käsikynkkään. Hetken mietin, pitäisikö häntä auttaa noiden helmojen kanssa... Ehkä ei. Ei se taitaisi olla kovin soveliasta.
"Minulla on yhtä hirveän hyvää vihreää teetä", mutisen puolihuolimattomasti. Huolehdin liikaa ihmisten tohinasta lörpötyksestä. Pälyilen levottomasti koko ajan ympärilleni, portaissa tosin lähinnä alaspäin. En halua sotkeentua koipiini ja lentää rähmälleni, vetäisin varmaan Odetenkin mukanani... Se olisi ikävää.
"Olen säästellyt sitä tärkeämpiin tilaisuuksiin ja nyt löysin sitä kaupungilta lisää. Sitä oli vähän vaikea löytää kotikylästä", jatkan paikaten edellisen hieman tylyä kommenttiani. Ehkäpä kreivitär huomaa siitä olevansa oikeasti tervetullut. Aulassa pitää taas pyrkiä livahtamaan nopeasti ulos. Meteli tuntuu raskaalta päässä, kun siihen ei ole tottunut.
Ulkona voi henkäistä syvään ja sulkea silmät hetkeksi. Ääniltä sielläkään ei pääse pakoon, kaupungissa.
____
Dalamar | Odette Lacoste
"Joo...", Jikita vastasi hiljaa. Kreivitär ei innoltaan huomannut esitteen sujahtavan Jikitan taskuun. Esitys oli kerrassaan ollut nautittava. Pitäisi todella käydä useammin. Eihän Odetella tietenkään muuta ollutkaan kuin aikaa, mutta siitäkin huolimatta kulttuurin harrastaminen oli jäänyt vähemmälle...
"Minulla on yhtä hirveän hyvää vihreää teetä...Olen säästellyt sitä tärkeämpiin tilaisuuksiin ja nyt löysin sitä kaupungilta lisää. Sitä oli vähän vaikea löytää kotikylästä", nuorukainen selitti. Kultasilmä katsoi toista hieman huolissaan. Tämä väenpaljous varmasti ahdisti toista enemmän kuin tämä kehtasi myöntää. Pitäisi vain päästä äkkiä ulos. Noh...se ei olisi ongelma. Vaikka kreivitär olikin pieni ihminen, hänen egonsa oli kaikkea muuta kuin pieni. Ja sen huomasi varmasti muutkin.
"Kuulostaa oikein hyvälle", nainen lirkutteli korjaten ryhtiään paremmaksi ja askeleitaan määrätietoisemmaksi. Eikä aikakaan kun väkijoukko siirtyi hitaasti pois hänen tieltään. Odette olisi halunnut vilkuttaa niin kuin kuninkaaliset, mutta se jääköön toiseen kertaan. Kultasilmä johdatti kavaljeeriaan kohti ovia. Siellä tukala tilanne helpottaisi.
Iltaisin viima oli ihmeellisen purevaa. Heti oven avattuaan kreivitär huomasi kuinka kylmäksi ilma olikaan muuttunut. Olisi pitänyt ottaa hartiahuivi. Mutta siinä kaikessa tohinassa ja laittautuessa moinen oli unohtunut kokonaan.
"Katsotaan saisimmeko taksin", Odette lausahti kujeilevaan sävyyn kipittäen kiviset portaat alas varsin taidokkaasti. Oopperatalon edessä seisoi yksi taksi, johon karismaattinen pukumies oli juuri nousemassa. Odette tavoitti miehen katseen ja pysähtyi niille sijoilleen. Ei ollut häpeä myöntää, että kreivitär nautti pienestä flirtistä. Miksei tehdä sitä, missä oli hyvä. Mies jäi ovensuuhun hymyillen.
"Ottakaa vain tämä taksi rouva. Näytätte olevan kylmissänne!" mies huikkasi lempeästi. Odeten punatut huulet levisivät herttaiseen hymyyn. Hän viittoi Jikitaa mukaansa.
"Voi kiitos paljon! Ihanaa kun tuollaisia herrasmiehiä on vielä olemassa!" kreivitär naurahti ja antoi pukumiehen auttaa itsensä taksiin. Kultainen katse kuitenkin karkasi pian Jikitaan ja nainen soi pojalle huomattavasti hellemmän hymyn kuin tälle taksisankarille...
____
Varja | Jikita Okeke
Ihmiset jättävät meille kujan keskelleen. Punastun kevyesti ja vilkaisen kreivitärtä huulta purren. Hän nauttii muiden huomiosta ja siitä, että he väistävät. Minua se lähinnä hämmentää. Tavallisesti se olen minä, joka painautuu tiiliseinää vasten päästääkseen muut ohitse. Kipitään eteenpäin vaitonaisena katse lattiassa. Onhan se toisaalta ihan hauskaa joskus näinkin päin.
"Katsotaan saisimmeko taksin", Odette sanoo. Oikeastaan vihaan takseja. Siellä pitää puhua ja tietää, mihin on menossa. Ja se taksi pitää tilatakin, tai saada lennosta. Inhottavaa. Kreivitär pysähtyy ja meinaan tupsahtaa kuonolleni. Onneksi kukaan ei huomaa, kun he tuijottavat niin intensiivisesti kaunista naista käsipuolessani.
"Ottakaa vain tämä taksi rouva. Näytätte olevan kylmissänne!" mies taksin ovelta huikkailee. Uskomatonta! Hymyni on miltei yhtä leveä kuin kreivittären. Katson häntä ihaillen, kun nainen kiittää herrasmiestä ja nousee autoon. Kipitän pikavauhtia auton takaa toiselle puolelle - toivoen, ettei taksi jättäisi minua siihen - ja livahdan mukaan myös.
"Vau! Miten sinä tuossa onnistuit?" kysyn silmät innosta tuikkien. En tajua edes hillitä intoani, ennen kuin olen jo kysynyt. Punastun ja katson äkkiä kengänkärkiäni. Tuota tulisin katumaan viimeistään huomenna...
"Vaikka sinun kauneudellasi kai kuka tahansa mies luovuttaa taksinsa..." mutisen puolihuolimattomasti täyttääkseni hiljaisuuden. Samassa kauhistun; lupasin Odetelle, että hän voi tulla luokseni! Silmäni laajenevat ja ovat varmaan pudota päästä. Onneksi siellä on sentään siistiä. Onnistun varmasti polttamaan itseni teetä keittäessä. Hypistelen taskuun työnnettyä esitettä, jonka haluaisin jo seinälle. Joudun vain ensin selviytymään teehetkestä. Toivon kreivittären pitävän yllä keskustelua, ehkä kertovan jonkun tarinankin.