Sivu 1/1

Music makes me lose control

ViestiLähetetty: 22 Loka 2013, 22:24
Kirjoittaja kujakettu
nezabudka Lähetetty: 01. Helmi 2013 23:44

[Iina ja matkalaukku! Jokin yleiskahvila Welldonin keskustassa.]

Dante Campbell

"Anteeksi, hyvä rouva! Olen kerta kaikkiaan todella pahoillani. Lupaan olla varovaisempi seuraavassa käänteessä..."
Rouva, johon melkein törmäsin käännyttyäni kadunkulmasta, ei pysähdy juttelemaan ja kuuntelemaan anteeksipyyntöjäni vaan jatkaa hiljaisena matkaansa. Tietenkään ei, hänellä on varmasti kiire aivan kuten minullakin ja mitä todennäköisimmin jokaisella muullakin ohikulkijalla. Seison siinä kadunkulmassa hetken aikaa apeasti ja katselen, kuinka rouva marssii poispäin kohti tärkeää elämäänsä ja pyörittelen muistilappua sormissani. Sitten käännyn ja jatkan matkaani keskuskatua ylöspäin. Lawrence Thompson, lunttaan lapulta ohimennen, The Hungry Caterpillar, niinhän se olikin. Haastattelu kello neljätoista niin kuin olimme eilen puhelimitse pikaisesti sopineet. Ensimmäinen haastatteluni tällä viikolla, ja nythän on jo torstai, joten parasta pitää kieli keskellä suuta. Kyllä tästä varmasti tulisi hyvä, kaikki rakastavat taiteilijoita, tai artisteja, Lawrence Thompson on kaikkien rakastama nuorisoidoli ja hänestä kirjoittaa artikkelin vaikka vasemmalla kädellä ja silmät sidottuina.
Kello neljätoista nolla kahdeksan astun hattuani pudistellen sisään kahvilaan, jonka oli määrä toimia tapaamispaikkanamme. Tähyilen ympärilleni pöydästä pöytään ja yritän muistaa, miltä Lawrence Thompsonin tänä aamuna googlettamani naama mahtoikaan näyttää.

_________________

Sinikuunlilja

LAUREN THOMPSON

Hyvä kun minulla ei ole enää mitään aavistustakaan mikä sen reportterinmokoman nimi oli joka halusi minulta haastattelun. Surullista sinänsä etten myöskään millään muistanut mihin lehteen. Laulujen lyriikat muisti ulkoa tuosta noin vain, mutta jotenkin sitten ihmisten nimet sun muut aina välillä tipahtelivat turhan helposti pois päästä. Tai sitten se oli se tilanne vain itsessään, olin ollut aika väsynyt sen puhelun saadessani kun edellinen yö oli mennyt vähän valvomalla kun Nathan oli esitellyt puolivalmiita sanoituksia.
Mutta joku C:llä alkava nimi sillä lehtimiehellä oli... Sukunimi siis, etunimestä ei ollut mitään havaintoa. Collins? Joku sellainen kai.
No, elän toivossa että reportterin tunnistaa jo ihan ulkoasusta jahka sellainen astelee kahvilaan sisälle.

Olin ostanut Coca-colaa ja suuren patongin tässä odotellessani, sekä seuraksi palan Sacherkakkua ja muutaman keksin. Liekö turha mainitakaan että aamupala jäi väliin enkä ollut syönyt lounastakaan?
Vilkaisen kahvilan seinällä olevaa kelloa poissaolevasti ja käännän sivua jostain edelliseltä istujalta pöytään jääneestä lehdestä. Eikös journalistien pitänyt olla täsmällisiä?

_________________

nezabudka

Hetken aikaa seison siinä ovi selällään ja olen aikeissa joutua hämilleni, kun en tahdo löytää ketään nuorisoidolin näköistä kahvilan asiakkaiden joukosta. Lopulta katseeni kuitenkin osuu mitä rock-henkisimpään olemukseen hiukan sivummalla kahvilassa, ja ovi kilahtaa perässäni kiinni, kun marssin huojentuneena hänen luokseen. Miehestä ei voi erehtyä, hän on synkkäsävyinen, takkutukkainen, vääräsäärinen, koukkunokkainen ja niin edelleen - kaikin puolin cool lyhyesti sanottuna - en vain huomannut häntä ensin, koska hän on myös hämmästyttävän hintelä, ja minä kun kuvittelin että rockartisti olisi vanttera ja lihaksikas. Olin siis aivan väärässä.
"Hyvää päivää!" Ojennan käteni pöydän ylitse hehkuen tyytyväisyyttä nyt, kun olin löytänyt haastateltavan. "Dante Campbell, Snowfinch Hello - tuo näyttää kerta kaikkiaan erinomaiselta, minun on välttämättä tilattava yksi haastattelun jälkeen. Mitä täytteitä siinä on?"
Puhun miehen lounaspatongista, jota katsahdan ohimennen vetäessäni itselleni tuolin ja nostaessani olkalaukun syliini. Katseeni kuitenkin palaa viipymättä takaisin Lawrence Thompsoniin. Kaivan salkustani nauhurin, lehtiön ja kasan kuulakärkikyniä ja tutkailen miehen kasvoja uteliaasti.
"Mitä kuuluu?" kysyn kiinnostuneena.

_________________

Sinikuunlilja


Ahmaisen ne muutamat keksit lautaseltani patongin syönnin lomassa - kakunpalan jättäisin ehkä kuitenkin jälkiruoaksi. Reportterinmokomaa ei näkynyt eikä kuulunut. Juodessani kokista alan jo epäillä josko minulla edes oikeasti olikaan mitään tapaamista, ehkä olin vain väsyksissäni kuvitellut koko jutun. Ei kai nyt sentään?
Että olikin hajamielinen olo tänään.

Lopulta kuitenkin joku kahvilan oviaukossa näyttää tunnistavan minut, joten oletettavasti se on kai kyseinen journalisti. Minua pidempi ja kyllä muutenkin joka suunnassa suurikokoisempi henkilö. Ja vanhempi.
"Moi", sanon miehelle joka kättelee minua innoissaan.
"Herra Collins-?" kerkeän kysäistä ennen kuin hän esittäytyykin Dante Campbelliksi.
"Eikun Campbell, anteeksi. Mä olin vähän väsynyt puhelun saadessani. Lawrence Thompson tosiaan, mutta senhän te taidattekin jo tietää."
Vilkaisen vähän ajatuksissani valtavaan patonkiin joka on edelleen toisessa kädessäni.
"Tonnikalaa ainakin, tomaattia, salaattia, jotain majoneesia...?" sanon vähän arvailevaan sävyyn. Tonnikalapatongin nimellä se vain oli ja olin niin nälkäinen että olin ahminut leipää sen paremmin kaikkiin sen täytteisiin perehtymättä.

Reportteri vaikuttaa kovin innokkaalta tapaukselta. Tosin ihan kivahan se oli, parempi ainakin kuin joku kamala yrmy.. kai.
"Ei kai tässä sen ihmeempää, töitä on jonkin verran", totean rennosti toisen kysymykseen ja haukkaan palan patonkiani. Epäkohteliasta tai ei, olin nälkäinen.
"Bändin 9-vuotissynttärikeikka nyt on tulossa parin viikon päästä niin ollaan yritetty hioa soittamista huippukuntoon", naurahdan, "ja ehkä yksi uusi biisikin tulee päästyä jo sille keikalle mukaan kun ollaan työstetty uuden levyn biisejä ahkeraan tässä viime aikoina. Niin ahkeraan että välillä jää yöunet vähän vähälle. Mutta yö on taiteilijoiden aikaa, vai mites sitä nyt sanotaankaan."

_________________

nezabudka

Muusikon rennossa tervehdyksessä kajahtaa G-mollisävyinen rock. Näin alkaa iskevän mukaansatempaava artikkeli kaupungin suosikkiartistista. Lawrence Thompson on varmasti kaupungin suosikkiartisti, sen näkee kilometrien päähän, ja haistaa ja myös maistaa. Ellei Snowfinch sitten satu olemaan myös jonkun suuremman yhtyeen kotikaupunki? Ei kai sentään, vaikka se sataman italialaisessa usein esiintyvä mandolinisti onkin vertaansa vailla, mutta hän ei ole idoli sillä tavalla kuin Lawrence Thompson on - hänessä ei vain ole samanlaista, no, sitä jotakin, mitä Lawrence Thompsonissa on, sitä jotakin mikä saa artistin unohtelemaan sellaisia arjen pikku yksityiskohtia kuin minun nimeni ja olemaan väsynyt kello kaksi iltapäivällä. Mitä minun pitikään kirjoittaa?

Napsautan nauhurin päälle ja avaan kirjoituslehtiön.
"Tonnikala... merellinen... rannikkokaupungit..." nyökyttelen kokeillessani kuulakärkikynää toisensa jälkeen, kunnes löydän yhden joka toimii. "Hienoa! On hienoa, kun on jonkin verran töitä. Ei liikaa eikä liian vähän..."
Niin kuin minulla, mutta olen surullinen vain hetken aikaa.
"Yhdeksänvuotiskeikka, todellako?" kysyn hämmästyneenä. "Sinä olet siis ollut musikaalinen jo hyvin nuorelta iältä! Olet varmaan myös matemaattisesti lahjakas."
Minä en muista piin desimaaleista kuin yhden tai kaksi, tuurista riippuen, mutta minullahan onkin vain hieman keskivertoa parempi lauluääni. Kirjoitan nuorekkaan sanan "biisi" ylös lehtiööni ja takeltelen hieman sitä toistaessani.
"Uusi biisi, kertooko se rakkaudesta?" kysyn kiinnostuneena. "Missä te soitatte, onko tämä keikka jo loppuunmyyty?"
Ehkä minäkin menisin kuuntelemaan. Ehkä heiluttaisin käsiäni villisti ilmassa klubihuoneella, huojuen eturivissä musiikin tahtiin. Lawrence Thompson muistaisi ehkä kasvoni väkijoukosta, ehkä hän heiluttaisi minulle, ja yleisö aprikoisi, kuka on tuo mystinen mies jolle solisti kaiken kansan edessä heiluttaa... mikä yhtyeen nimi olikaan, mihin lunttilappuni jo ehti livahtaa?

Nyökyttelen ehdottomasti Lawrence Thompsonin kuvaukselle muusikon työstä.
"Yö, yö nimenomaan. Taiteilijoiden yö, silloin luovuus on irrallaan, kesäyö!"
Kirjoitan lehtiööni muistutuksen, että tästä lähtien en soita muusikoille iltapäivällä kun kysyn haastattelua, vaan keskellä yötä.

_________________

Sinikuunlilja

[Dante on niin ihana ♥]

Minua hieman huvittaa kun reportteri nauhoittaa nauhuriinsa jotain höpinää tonnikalaleivästäni. Nooh, mikäs siinä jos piti sitä oleellisena. Saisin kuitenkin vielä lukea jonkun pitkän artikkelin aiheesta mitä The Hungry Catepillarin laulaja-kitaristi syö. Jätkät varmaan nauraisivat katketakseen.

No, sitten olemme taas enemmän varsinaisessa aiheessa kuin minun ruokailutottumuksissani. Herra Campbell näyttää yllättyneeltä kun mainitsen meidän soittaneen jo likimain yheksän vuotta.
"Matemaattisesti lahjakas...?" naurahdan vähän hämmentyneesti, "No enpä tiedä. En minä nyt mikään huonokaan kai ollut."
Herra Coll... Campbell kysyy uudesta biisistä ja virnistän vähän.
"Well, tavallaan. Naisesta jota eräs mies ei saa mielestään. Kannattaa seurata mediasta milloin julkaisemme kyseisen singlen niin eiköhän sitten selviä loputkin tarinasta. Pitäis tapahtua jonkin verran meidän synttärikeikan jälkeen jos kaikki sujuu niinkun pitäiskin."
"Mutta keikka on tosiaan Yökerho Plazassa tästä kaksi viikkoa eteenpäin lauantai-iltana. Tilaa kyllä pitäisi minun tietääkseni vielä olla ja minulla taitaa edelleen lojua laukussa pieni nippu esitteitä...", mutisen lopun mietteliääseen sävyyn ja alan penkoa laukkuani. Mieleeni muistuu miten kaivoin viimeksi taskustani rytistyneen esitteen Signalle.
Nämäkin ovat kyllä vähän rutistuneet, täytyisi alkaa pitää laukkuaan ehkä paremmin järjestyksessä. Ojennan yhden lapuista toimittajalle.

"Jep. Parhainta materiaalia tulee yleensä yöaikaan jos on vaikka kävelyllä tai istuu itsekseen tyhjässä huoneessa. Tai tietty joskus ihan muuten vaan vaikka keskellä ruuhkabussia mutta itseni kohdalla sitä tapahtuu kyllä harvemmin. Mutta Nathanhan hoitaa yleensä meidän lyriikoiden varsinaisen sanoittamisen ja hiomisen ja me muut heitellään ideoita. Varhaistuotannossa on sit enemmän mun ihan itse kehittelemiäni biisejäkin. Yleisestiottaen me nyt porukan kanssa sumplitaan tosi paljon hommia yhdessä eikä torjuta mitään ideoita niitä miettimättä."

Ylläpidon huom.// Peli jatkuu tästä normaalisti!

Re: Music makes me lose control

ViestiLähetetty: 26 Tammi 2014, 18:38
Kirjoittaja nezabudka
"Et varmasti, et varmasti. Minä olen lukenut tieteellisestä julkaisusta, että musiikki ja matematiikka sijaitsevat aivoissa samassa paikassa. Mutta me kaikkihan olemme erilaisia... eikä tiede koskaan ole osannut sanoa taiteesta paljoakaan..."
Minusta huonoja oppilaita ei ole olemassakaan, ei matematiikassa eikä missään muussakaan oppiaineessa. Lawrence Thompson on vaatimaton, kirjoitan sen ylös muistiooni faneja varten.

Luon artistiin pitkän ja uteliaan katseen, mutta sitten pudistelen päätäni naurahtaen, kun hän kieltäytyy paljastamasta yksityiskohtia uudesta kappaleestaan. Ah, terävä veikko! Mutta mystiikan verho uuden selvästi romanttisen biisin ympärillä luo kutkuttavan vaikutelman, jo vain, tästä tulisi erinomainen artikkeli...
"Naisesta jota mies ei saa mielestään?" toistan lehtiööni kirjoittaen. "Hän on varmasti ihastuttava... tumma vai vaalea? Minun täytyy kuunnella tämä laulu ensi tilaisuuden tullen. Kirjoititko sen itse?"
Otan kiinnostuneena muusikon ojentaman keikkamainoksen ja katsahdan sen lävitse. Faktatietoa artikkelia varten, erinomaista! Ihmiset pitävät päivämääristä ja kellonajoista. Muut ihmiset siis.
"Plaza, kaupungin ykkösklubi! Vain taivas rajana!"

Nyökyttelen ja kirjoitan vimmatusti ylös otteita, kun Lawrence Thompson kertoo inspiraatiosta ja yhtyeen dynamiikasta. Nathan, en muista kuka on Nathan, mutta ehkä se lukee juuri saamassani esitteessä?
"Yhteistyö siis kukoistaa. Esimerkillistä! Anteeksi", sanon ja pysäytän ohikulkevan tarjoilijan, "minä ottaisin mielelläni suuren kupillisen kahvia."
Katson hetken sievän tarjoilijaneidin perään, kun tämä loittonee tiskille päin. Sitten käännyn takaisin muusikon puoleen.
"Herra Thompson - oletko herkkä?"

Re: Music makes me lose control

ViestiLähetetty: 21 Kesä 2015, 13:22
Kirjoittaja kujakettu
"Jaa no siitä en tiedä mitään", naurahdan huvittuneena, "mutta jos niin sanotte." Sanon viitaten miehen toteamukseen että musiikillinen lahjakkuus ja matemaattisuus sijaitsevat aivoissa samassa paikassa. Liian vaikeaa mietittävää näin väsyneelle päälle mutta ehkä niin.
Syön loput patongistani nopeasti, murusia tippuu lautaselle. Pitäisi kai joskus opetella syömään siististi... Hörppään ruokani perään kokistani ja nappaan sitten lautasellani olevan keksin suurin surmin suuhuni. Sacherkakku odotteli vielä syöjäänsä.

Reportteri tuntuu innostuvan maininnastani uudesta kappaleesta ja kun hän sitten kysyy kertoiko biisi vaalea- vai tummaveriköstä, tunnen miten poskipäitäni kuumottaa. Pöyhin hieman hermostuneena otsahiuksiani jotka lepäävät oikean poskeni arpien peittona.
"Uhm, vaalea", sanon vähän yskäisten, "mutta kappaletta saa toki tulkita aivan oman makunsa mukaan. Musiikkihan loppujen lopuksi elää kuulijan omista tunteista ja muistoista."
Hän kysyy kirjoitinko kappaleen itse, otan uuden hörpyn juomastani.
"Joo, tää on siinä mielessä aika spesiaalikappale meidän uudessa tuotannossa että sen lyriikat on kokonaan mun omaa käsialaani."

Minua hieman huvittaa tämän reportterin innostuneisuus. Otan lusikan ja murran sillä palan sacherkakustani samalla kun herra Campbell toteaa siitä miten yhteistyö kukoistaa.
"No, ollaan oltu jätkien kanssa kavereita iät ja ajat niin meillä on aika sulava yhteisymmärrys. Nathan, sen kanssa oon kierrellyt maailmaa ja kaikkea. Asunut vuoden Tanskassa sen kanssa kimppakämpässä ja kaikkea muuta outoa. Scott ja Toby, ne on kans mulle kuin veljiä. En tiedä miten pärjäisin ilman niitä."

Ilmeeni on hieman hämmentynyt kun reportteri kysyy minulta olenko herkkä. Nielaisen kakkupalan ja lasken lusikan lautaselle.
"Ehkä", sanon vähän mietiskelevään sävyyn, haluamattakaan antaa täysin rehellistä vastausta.
"Mutta elämänkokemukset on vähän kovettanut luonnetta. Enemmän olen huolissani muista kuin itsestäni. Kyllä mä aina pärjään."