Snowfinch RPG

» Tervetuloa, Zarroc ja Sebu :D Paikkana koirapuisto! »

Leonhard Westerberg

Kello lähestyy kuutta, kun ajan koirapuiston parkkipaikalle Rico takapenkillä läähättäen. Toivon hartaasti, että kello olisi jo sen verran, ettei koirapuistossa olisi ainakaan liikaa ruuhkaa. Yleensä ihmisillä vaikutti olevan lauantai-iltaisin parempaakin tekemistä kuin koirapuistossa hengailu, mutta minä en selvästikään kuulunut niihin ihmisiin. Ricokin vaikutti iän myötä välittävän aina vain vähemmän lajitovereistaan, joten käytin mielelläni viikonloppuillat hyväkseni ja kävin silloin juoksuttamassa parasta ystävääni irti Welldonin koirapuistossa. Siitä oli muodostunut jo melkeinpä rutiini, toki jonkinlaisella säävarauksella.

Mitä tämän päiväiseen säähän tulee, niin se lähentelee täydellisyyttä, jos minulta kysytään. Asteita on sen verran, etten aivan läkähdy, vaikka minulla on ylläni tummansininen huppari ja vaaleammat farkut. Taivaalla on jonkin verran pilviä ja tuulenvire viilentää mukavasti, mutta sadetta tuskin on ainakaan tälle illalle luvassa.
Pysäköityäni auton astun ulos, irrotan Ricon turvavöistä ja lähden taluttamaan sitä kohti puistoa, joka on kuin onkin tyhjä. Huokaisen vähän helpotuksesta, astelen belgianpaimenkoira rinnallani puistoon ja suljen portin. Rico odottaa rauhassa siihen asti, että saan hihnan irrotettua, ja lähtee sitten jolkottelemaan kauemmas minusta. Jään itse seisomaan paikalleni ja seuraamaan katseellani koiraa, joka jatkaa matkaansa ensin keskemmäs puistoa ja sitten minun näkökulmastani katsottuna vasemmalle todennäköisesti hajujen perässä. Ainakin toistaiseksi se vaikuttaa varsin tyytyväiseltä ilman minua, mutta jos koiran aika alkaisi käydä liian pitkäksi, niin todennäköisesti puistosta löytyisi joku keppi, jota sille heitellä.

Tunnen oloni hieman orvoksi seistessäni puiston reunalla hihna kädessäni, mutta samalla nautin tyhjästä puistosta, hiljaisuudesta ja ulkoilmasta. Jään silmäilemään vuoroin ympärilleni ja vuoroin Ricoa, ja pian huomaankin jo vaipuvani omiin ajatuksiini.

[<3]

SEBASTIAN GAIRBIHTH

Hafni vaikutti levottomalta, se ehkä tajusi minne olimme menossa. Se oli vuosien mittaan rauhoittunut aika tavalla ja myös jonkin verran harmaantunut, mutta kyllä sen silti tunnisti samaksi koiraksi kuin 10 vuotta sitten. Se läähätti auton takaosassa ja hymyilin sille taustapeilin kautta. Se oli toisinaan kuin itseni jatke, toimien ajatuksen lailla. Ja toisinaan se oli hirveä riiviö, jolla korvat olivat vain koristeena ja aivot ehkä jotain syötävää.
"Ollaan ihan just perillä", sanoin huvittuneena ja koira haukotteli leveästi pelkästä innostuksesta. Se ei tapansa mukaan maannut paikallaan, vaan seista hojotti kaikilla neljällä jalalla ja tuntui älyävän, että jotain oli tekeillä. Emme olleet hirveästi käyneet koirapuistossa viimeisen vuoden aikana, minulla oli ollut liian kiire.

Ajoin koirapuiston parkkialueelle ja sammutin auton. Nousin autosta ja menin takakontille avaten sen varovasti. Koirani yritti tunkea suoraan syliin, koska jotkut asiat eivät muuttuneet ja sain vaivoin napsautettua hihnan sen pantaan kiinni.
"Ooppa nyt", moitin sitä lempeästi ja otin pinkin frisbeen mukaani takakontista.

Kun koira oli ulkona ja takakontin luukku kiinni, lukitsin ovet ja pudotin avaimet taskuuni. Hafni tepasteli jännittyneen näköisenä hihnan päässä, mutta ei ainakaan vielä yrittänyt lähteä mihinkään. Se tuijotteli ympäristöään tarkkaavaisen oloisena ja huokaisin syvään painaen hetkeksi sormet niskaani. Hiukseni olivat nutturalla ja päälläni oli kevyt musta pitkähihainen, mukavat tummat housut ja lenkkarit. Ilta oli viilentynyt sen verran, että saatoin olla jopa pukeissa ihmisten ilmoilla eikä tarvinnut miettiä hikoilisiko itsensä kuoliaaksi. Nykäisin Hafnia hieman hihnasta ja se lähti suuntaamaan heti koirapuistoa kohti.

Vasta siinä vaiheessa, kun kävelin portille tajusin, että siellä oli muitakin. Joku mies ja tumma koira, jolla ei tuntunut olevan kiire minnekään.
"Moikka", huikkasin rennosti. "Mulla on tällanen vanha, mutta reipas uroskoira täällä, haittaako jos tullaan sinne?"

En osaa sanoa, kauanko aikaa kuluu, kun huomaan Ricon jähmettyvän yllättäen paikalleen. Kurtistan hieman kulmiani, kun koira kääntyy katsomaan taakseni koirapuiston porttia kohden. Selkeästi se on huomannut jotain, mutta en ajattele asiaa heti sen enempää. Ajatuksissani käyn edelleen läpi nyt takana päin olevaa työviikkoa, joka oli eläinklinikalla tavalliseen tapaan ollut melko kiireinen ja pitänyt sisällään monenlaisia kohtaamisia, osa enemmän ja osa vähemmän miellyttäviä.
Sen johdosta en kuule lähestyvää autoa, vaan ymmärrän vasta miehen äänen kuullessani, että joku muu meidän lisäksemme on sittenkin päättänyt lähteä lauantai-iltaa koirapuistoon. Vanha, mutta reipas uroskoira... No mikäs siinä. Jokin tuossa äänessä on kuitenkin sellainen, että se saa minut hetkeksi jähmettymään paikalleni. Ääni kuulostaa tutulta, mutta jostain vuosien takaa.

Käännyn ympäri ja kohdistan katseeni paikalle saapuneeseen mieheen. Sydämeni jättää ainakin yhden lyönnin väliin. En saa hetkeen sanaa suustani. Katseeni lipuu alemmas miehen koiraan, joka sekin näyttää tutulta.

"Hei", saan lopulta huikattua. "Joo, totta kai, tulkaa vaan..."

Huomaan kuulostavani siltä, kuin puhuisin täysin tuntemattomalle henkilölle. Mutta olen melko varma, että olen tavannut tuon miehen koirineen aiemminkin. Enkä nyt tarkoita mitään ohimenevää kohtaamista, vaan mieleeni alkaa nousta enemmänkin muistikuvia menneisyydestä. Jollain tapaa en kuitenkaan suostu uskomaan sitä. Tai sitten pelkään, että mies ei muista minua. Ajatukseni tuntuvat menevän hetkellisesti niin solmuun, etten saa mieleeni miehen nimeä. Mutta muistanhan minä. Sebastian.
Tämä iltahan sai mielenkiintoisen käänteen... Tosin en ole vieläkään aivan varma, että olenko tullut hulluksi ja näen omiani, vai onko se todella hän. En uskalla sanoa enää mitään, jään vain silmäilemään vuoroin miestä ja vuoroin koiraa.

Huomaan kuonon koskettavan kättäni ja käännän katseeni takaisin Ricoon. Se tuijottaa edelleen porttia kohden, nyt häntäänsä heiluttaen.

Mies kääntyi minua kohti vastatessaan huikkaukseeni ja tunnistin sen heti. Leonhard. En edes muistanut, milloin viimeksi olisimme nähneet toisemme, mutta jokin siinä oli sellaista, etten voinut sitä unohtaakkaan. Minulla oli ollut ihan helvetin kiire viimeiset vuodet ja jotenkin kaikki oli vain jäänyt kesken, vaikka se oli viimeinen asia, mitä olin halunnut. Mietin hetken, pitäisikö vain kääntyä ympäri ja paeta, jos se ei halunnutkaan nähdä minua, mutta hylkäsin ajatuksen nopeasti. Olimme aikuisia molemmat, kuitenkin.

Avasin portin ja sisälle päästyämme päästin Hafnin irti. Se oli aivan täpinöissään ja ryntäsi täysillä Ricoa päin, eikä minulle jäänyt mitenkään epäselväksi tunsivatko ne toisensa. Lukitsin portin perässäni ja päästin hihnan sekä frisbeen putoamaan käsistäni ennen kuin kävelin miehen luokse. Sille olivat vuodet tehneet pelkästään hyvää ja saatoin vain toivoa itselleni käyneen samalla tavalla.

"Hei sinä", sanoin hymyillen. "En oottanut törmääväni kehenkään täällä tähän aikaan lauantai-illasta."

Loin katseeni koiriin ja menin muistoissani pitkälle menneisyyteen, kun Hafni juoksenteli toisen koiran ympärillä ja yritti saada sitä leikkimään. Se oli varmasti tunnistanut ystävänsä heti, varmaan jo kaukaakin, vaikka minä en ollut ollut niin nopea. Katsahdin mieheen vieressäni ja hetken aikaa vain ihailin sitä, kun en muutakaan osannut.

"Sä näytät hyvältä", sanoin lopulta ja toivoin, että olisin hieman sulavampi näissä ihmissuhdeasioissa. Olisin esimerkiksi osannut päättää, pitäisikö kätellä tai halata, mutta nyt vain seisoin paikallani kuin variksenpelätin. "Mitä sä oot tehnyt viime vuodet?"

Seuraan paikalleni jähmettyneenä, kun mies ja koira saapuvat puistoon. Kaiken hämmennyksen keskellä pieni hymy nousee hetkeksi huulilleni, kun näen, kuinka Rico silminnähden innostuu Hafnista. Rico enää harvemmin innostui mistään noin kovasti, mutta nyt häntä heiluu jo vimmatusti ja näen sen yllyttävän Hafnia leikkiin.
Mies sanoo taas jotain, ja katseeni kääntyy salamana häneen. Hei sinä ja tuo hymy saavat jälleen sydämeni jättämään lyönnin väliin, minkä jälkeen se alkaa hakata kovemmin rinnassani. On se hän.

Eikä oloni ainakaan muutu yhtään helpottuneemmaksi tai sydämeni hidasta tahtiaan, kun mies kehuu minun näyttävän hyvältä. Siitä on tosiaan jo vuosia, kun olemme viimeksi nähneet, mutta mukava tietysti kuulla, jos en ole aivan rupsahtanut.
"Niin, mekin käydään täällä yleensä tällä tavalla vähän myöhempään viikonloppuisin, kun ei ole muita", mutisen osittain itsekseni ja osittain miehelle. Nyt Leonhard, ryhdistäydy.

"Sinäkin näytät... hyvältä." Sanoja on vaikea muodostaa, sillä en ole turhan tottunut kehujen jakeluun tai vastaanottamiseen. Toivottavasti sanat eivät kuulosta kuitenkaan liian pakotetuilta. Tai jos kuulostavat, niin toivottavasti Sebastian tajuaa sen johtuvan siitä, että tunnen oloni puulla päähän lyödyksi. Ja että mitäkö olen tehnyt?
"En varmaankaan mitään kovin kiinnostavaa", naurahdan edelleen vaikeana. Ei sillä, etteikö olisi mukava nähdä Sebastiania pitkästä aikaa, mutta hämmennykseni ei tunnu lakkaavan. Katsekin harhailee vähän sinne tänne, välillä koiriin ja välillä mieheen. Kohautan hieman harteitani.

"Töitä enimmäkseen. Eipä minulla juuri muutakaan ole, Ricoa lukuun ottamatta." Kuulostaa ehkä hieman surulliselta, mutta se on totuus. Toki olen varmaan jotain muutakin puuhannut viime vuosina, mutta näin äkkiseltään mieleen ei tule mitään mainitsemisen arvoista.
"Entä sinä?" kysyn sitten, ja pakotan itseni katsomaan miehen siniharmaanvihreisiin silmiin.

Leonhard näytti jotenkin yllättyneeltä, enkä voinut todellakaan syyttää sitä siitä. Olin ihan yhtä puulla päähän lyöty tästä kohtaamisesta ja hain vain oikeita sanoja.
Sinäkin näytät... hyvältä. se vastasi ja hymyilin hiljaa, koska olihan se kiva kuulla, kohteliasta tai ei. Katselin miestä tarkkaavaisesti, kun se kertoi tehneensä enimmäkseen töitä eikä hirveästi muuta. Sitä kai tämä aikuiselämä oli, kun ei ollut mitään suuria tapahtumia? Pelkkää rauhallista eloa.

"Töissä mäkin oon ollut", vastasin miehen katseeseen vakaasti ennen kuin hymyilin vinosti. "Huomaa varmaan Hafnista, ettei se oo ihan hirveesti saanut koirakavereita lähiaikoina."

Nyökkäsin koiraani kohti, joka juoksi täysillä puiston päästä päähän ja haukahteli välillä innosta. Pudistelin päätäni sille, koska se oli ihan täysi idiootti. Oli aina ollut enkä todellakaan tiennyt mitä tekisin, kun joutuisin luopumaan siitä. Rico vaikutti ihan samalle kuin vuosia aikaisemminkin, jotenkin niin rauhalliselle ja pidättyväiselle. Se oli selvästi sellainen normaali koira ja minä olin saanut sen totaalisen vajaan yksilön.

"Kiva nähdä, että Rico on edelleen mukana", jatkoin. Kaikki koirat eivät olleet niin onnellisia, että ne eläisivät yli 10 vuotta näinkin helposti. Liikahdin lähemmäs miestä ja mietin, pitäisikö minun kysyä jotain muutakin vai olla vain hiljaa. Me olimme jättäneet kaiken aika lailla roikkumaan silloin joskus ja olin ikävöinyt miestä enemmän kuin olin tajunnutkaan. Jokin sen näkemisessä aiheutti kuitenkin ne ihan samat tunteet, kuin silloinkin. Minun oli vaikea olla ja vaihdoin painoani jalalta toiselle.

"Mä oon tota...", aloitin enkä tiennyt miten jatkaa. Lopulta kokosin itseni, ehkä väkisin. "Mä oon tosi ilonen, että nähtiin nyt. Mä oon aika paljon miettinyt, miten sulla menee."

Nyökkään hyväksyvästi miehen sanoille, töitä siis hänelläkin. Olen tavallaan hyvilläni siitä, että hän vastaa samaan tapaan kuin minäkin. Hänen tilanteensa siis oli luultavasti samanlainen kuin omanikin, eikä hän ainakaan vielä paljastanut löytäneensä elämänsä miehen ja menneensä naimisiin tai muuta vastaavaa. Ajatus vähän puistattaa, vaikka ei minulla kai pitäisi olla siihen mitään vastaansanomistakaan, vaikka niin olisi käynyt.

Oloni kevenee hieman, kun Sebastian puhuu koirista. Se on aina mukava ja luonteva puheenaihe.
"Samat sanat Hafnista. Ja ajattelin juuri itsekin, että Rico harvoin enää innostuu mistään tai kenestäkään noin kovasti", hymähdän katsellessani koirien telmimistä. Rico on selkeästi koirista rauhallisempi, mutta innoissaan sekin.

Oloni kuitenkin muuttuu jälleen hermostuneemmaksi, kun Sebastian jatkaa puhumista. Huomaan miehen myös tulleen hieman lähemmäs. Joudun hetken miettimään hänen sanojaan. Kuulinko oikein? Ymmärsinkö oikein? En oikein tiedä, mihin katseeni kohdistaa, enkä taas meinaa saada sanaa suustani. Tuntuu vaikealta katsoa miestä päin, mutta teen niin silti, vaikka hermostuneisuuteni paistaa varmaan kilometrin päähän. Hiljaisuus tuntuu venyvän loputtomiin, ennen kuin saan lopulta jotain kakistettua ulos.
"Olen minäkin ajatellut sinua. Tai siis, miten sinulla menee ja... niin." Häpeän välittömästi sanojani, vaikka en oikeastaan tiedä, että miksi. Tuntuu jotenkin väärältä sanoa se ääneen. Yhtäkkiä hävettää sekin, että en ole ottanut yhteyttä. Ei sille ole oikeastaan ollut mitään syytä. En varmasti ole ollut niin kiireinen, ettenkö olisi voinut ottaa puhelinta kouraan ja näpytellä viestiä tai soittaa joskus. Tekisi mieli vajota maan alle, vaikka tietysti Sebastiankin olisi voinut yhtälailla ottaa yhteyttä. Mutta en minä häntä siitä syytä, ettei hän ole tehnyt niin.

Jossain vaiheessa katseeni on kääntynyt takaisin koiriin, ja huomaan poskiani kuumottavan.
"Jos haluat, niin voitaisiinhan me joskus käydä..." meinaan sanoa syömässä, mutta muistan taas äkisti, miten edellinen ravintolaillallinen oli päätynyt baarin kautta hotellihuoneeseen, ja tunnen poskiani kuumottavan entistä enemmän.
"...jossain." Sehän olikin järkevästi sanottu. En enää tiedä, miten pelastaa tilanteen, joten hiljenen ja jään kauhulla odottamaan Sebastianin vastausta.

Meidän välillemme laskeutui hetkeksi sellainen helppo hiljaisuus, ennen kuin Leonhard sanoi, että voisimme joskus käydä jossain. Minua alkoi ehkä hieman naurattaa, oli hyvä huomata, etten ollut ainoa, joka oli jotenkin hämillään koko tilanteesta.

"Mennään vaan jonnekin joskus", vastasin huvittuneena. "Vaikka kahville tai lounaalle jos sattuu olemaan aikaa."
En oikein välittänyt elokuvissa käymisestä muiden ihmisten kanssa, siellä ei oikein viitsinyt keskustella mistään ja oli ehkä hieman kiusallista istua hiljaa jonkun vieressä kaksi tuntia ja sitten todeta, että olipas kiva ilta, nähdäänkö toistekin? Melkein mieluummin menisin pelaamaan vaikka sulkapalloa, siinä sentään sai jotain aikaiseksi samalla. Mittailin miestä hetken katseellani ennen kuin kysyin: "Harrastatko mitään erityisiä urheilulajeja?"

Minä olin viime vuosina etsiskellyt sitä omaa lajiani hiljakseen, mutta ainakaan vielä sitä ei ollut tullut vastaan. Olin käynyt huvikseni kokeilemassa jopa miekkailua, mutta se ei ollut ihan minun juttuni, vaikka yleensä pidinkin lähikontaktilajeista. Olin kokeillut oman osani vähän kaikkia, joista pisimpään ehkä olin viihtynyt Taekwondon parissa. Viimeisen vuoden aikana olin käytännössä käynyt vain kuntosalilla ja lenkillä Hafnin kanssa.

Heräsin ajatuksistani, kun koirani kyllästyi yhtäkkiä ympäriinsä juoksemiseen ja hölkkäsi luokseni kieli melkein maata pitkin valuen.
"No hei", sanoin sille ja se istahti suoraan jalkani päälle. Rapsutin sen päätä ja se yritti samaan aikaan hengittää sekä nuolla rannettani. "Onko sulla kivaa?"

Etsin katseellani Ricoa, ettei se ollut jäänyt mihinkään välille sillä aikaa kun hölmö elukkani juoksenteli sekopäisenä pitkin pitäjiä.

Tunnen ainakin lievää helpotusta Sebastianin vastatessa, että voisimme mennä esimerkiksi kahville tai lounaalle. Jos siis sattuisi olemaan aikaa. Katsahdan mieheen ja pohdin sitä mahdollisuutta, ettei hän ehkä ollutkaan niin kiinnostunut tapaamaan minua enää tämän jälkeen. Vai oliko hän tosiaan niin kiireinen? Toisaalta hän kuitenkin oli kuitenkin maininnut olevansa hyvin iloinen kohtaamisestani ja miettineensä sitä, miten minulla menee...
En ehdi jatkaa yliajattelua kovin pitkään, kun Sebastian kysyy sitten, harrastanko mitään erityisiä urheilulajeja. Siihen minun ei tarvitse miettiä kovin pitkään vastausta.

"Ei minulla mitään tiettyä lajia ole, joka olisi ylitse muiden, mutta joskus kesäisin tulee kyllä pelattua etenkin erilaisia pallo- ja mailapelejä. Ja kokeilen mielelläni uusiakin lajeja." Tosiaan, lähinnä kesäisin tuli pelattua esimerkiksi jalkapalloa, lentopalloa ja tennistä joidenkin työkavereiden ja muiden tuttujen kanssa, silloin kun jaksoin olla sosiaalinen. Enimmäkseen kuitenkin kävin lenkeillä Ricon kanssa, mutta sitä minun ei varmaan tarvitsisi erikseen mainita.
"Entä sinä?" esitän taas vastakysymyksen, ja alan jo automaattisesti mielessäni pohtia Sebastianin mahdollisia harrastuksia. En muista, oliko hän kenties kertonut joskus harrastavansa jotain urheilua. Kai aihe häntä ainakin jossain määrin kiinnosti, kun otti asian puheeksi.

Seuraan katseellani Hafnia, joka hölkkää Sebastianin luokse ja istuu miehen jalan päälle. Pieni hymy leviää taas kasvoilleni katsellessani parivaljakkoa, ja alan ehkä muutenkin rentoutua selvittyäni pahimmasta järkytyksestä. Kuulen Ricon haukahtavan kerran jossain kauempana ja vilkaisen tummaan paimenkoiraan, joka on jäänyt hieman kauemmas tarkkailemaan meitä ja ehkä ihmettelemään, miksi Hafni oli jättänyt leikin kesken.

Leonhard ei vaikuttanut kauhean pahastuneelle, vaikka suhtauduinkin melko huvittuneesti sen ehdotukseen jonkin tekemisestä. Olin siitä varsin kiitollinen, koska huomasin, etten edelleenkään oikein osannut suhtautua kaikkiin yllättäviin tilanteisiin tarvittavalla vakavuudella. Kun mies sitten vastasi, ettei silläkään mitään tiettyä lajia ollut, nyökkäilin ymmärtäväisesti. Olimme siis aika lailla samassa veneessä.
"Etsin omaa lajiani kyllä edelleen", vastasin rehellisesti. "Varmaan melkein kaikkea on tullut kokeiltua tähän mennessä, mutta silti jotenkin tuntuu, että edelleen näin 35-vuotiaana kaipaisi jonkun, joka vain pakottaa vaikka balettitunneille ja siihen sitten jumittuu moneksi vuodeksi."

Kuulostipas se jotenkin surulliselta, mutta tottahan se oli. Monia lajeja kokeili kerran tai pari ja sitten vähän tuntui, etteivät ne olleet ollenkaan oma juttu. Tosin sitä balettia en kyllä ollut koskaan kokeillut, ehkä siinä olisi loppuelämäni laji?

Kuulin Ricon haukahtavan lyhyesti ja Hafni nousi salamana jalkani päältä lähtien juoksemaan takaisin toista koiraa kohti. Sillä tuntui edelleen virtaa riittävän, joten tulossa oli luultavasti rauhallinen yö, kun Hafni nukkuisi jonkun 16 tuntia putkeen.
"Musta tuntuu et se tais unohtaa, että sillä on seuraa", tunnustin tuijottaessani koirani menoa ja pudistelin päätäni. Tehtiinköhän koirille dementiatestejä jossakin? Hymyilin vähän ajatuksilleni ennen kuin vilkaisin omaan seuralaiseeni. Tässä me vain seisoimme toimettomina tuijottelemassa ihan kaikkialle muualle paitsi toisiimme.
"Millanen sun ens viikko on?" kysyin sitten ja selasin mielessäni ensi viikon kalenteria. Minulla taisi olla iltavuoroputki, joten menisin töihin vasta kello 14, siinä mielessä päiväsaikaan kerkeäisi puuhastella vaikka mitä. Ja nähdä vaikka ketä. "Jos vaikka siellä lounaalla käytäs jossain? Tai oikeestaan, mulle käy kyllä ihan kaikki mitä vaan keksit."

Se oli ehkä vähän vaarallisesti sanottu, mutta katsellessani miestä vierelläni minua vähän väkisinkin hymyilytti koko ajan. Pelottavaa. Halusin vain toivoa, ettei vuosia sitten tapahtunut erkaantumisemme ollut aiheuttanut mitään täysin peruuttamatonta vauriota ihmissuhteellemme.

Vilkaisen Sebastianiin ja mietin hetken aikaa, kuulinko aivan oikein, kun hän sanoi kaipaavansa jotakuta, joka pakottaisi hänet vaikka balettitunneille. Sekö oli tosiaan ensimmäinen esimerkki, joka tuli hänen mieleensä? Kenties se olikin miehen salainen haave, vaikka kieltämättä olikin hieman vaikea kuvitella häntä tanssimassa balettia. Minua alkaa vähän naurattaa, mutta pysyn kuitenkin tavalliseen tapaani suhteellisen vakavana.
"Tiedän tunteen. Balettia ei olekaan vielä tullut kokeiltua", sanon lopulta pieni hymy huulillani. No, Sebastian, joko lähdetään tanssimaan balettia?

Hafni lähtee taas liikkeelle ja lähestyy Ricoa. Tumma paimenkoira haukahtaa uudelleen ja kääntyy vastakkaiseen suuntaan, rynnäten pakoon. Naurahdan hieman Sebastianin toteamukselle, että Hafni taisi unohtaa, että sillä on seuraa. En kuitenkaan kerkeä miettiä sen kummempaa vastausta, kun Sebastian jo kysyykin, että millainen ensi viikkoni tulisi olemaan. Vai ehtisi se sittenkin lounaalle jo ensi viikolla... Tai oikeestaan, mulle käy kyllä ihan kaikki mitä vaan keksit. Sydämeni tuntuu taas jättävän yhden lyönnin väliin, tai tekevän jotain muuta outoa, ja sisälleni leviää yhdessä hermostuksen kanssa lämmin ilon tunne. Joudun hetken keräilemään itseäni.
"Ööh, niin, odotas..." mumisen samalla kun oikea käteni hapuilee puhelinta taskusta. Tarkistan kalenterista työvuorot, sillä muuta menoa minulla ei ensi viikolle olekaan suunniteltuna. Keskittyminen on hieman vaikeaa, mutta hetken aikaa kalenteria tarkasteltuani avaan taas suuni.

"No esimerkiksi keskiviikkona minullakin olisi päivällä hyvin aikaa ennen kahta", totean suhteellisen neutraalisti siihen nähden, että oloni on samaan aikaan taas epämukavan jännittynyt ja kuitenkin tietyllä tapaa innokas.
"Jos sinulla on silloin vapaata, niin lounas kävisi hyvin", kiirehdin lisäämään. Ei minulla tähän hätään varsinaisesti parempaakaan ehdotusta ole, että mitä tekisimme. En välttämättä ennen työvuoroa jaksaisi mitään erikoisempaa tehdä, mutta syödä kuitenkin piti.

"No onpa yllättävää", totesin, kun mies vastasi, ettei ollut kokeillut vielä balettia. "Vähän aattelin, että se ois kaikkien ykkösjuttu. Heti ristipistotöiden jälkeen."
En oikeastaan tiennyt kumpiko näistä harrastuksista huvitti minua ajatuksena enemmän ja mittailin hetken miestä katseellani. Sillä olisi kyllä jalkaa balettiin, ihan varmasti, kun vain vähän yrittäisi. Samaa en ehkä voinut sanoa itsestäni, koska minusta tuntui, että olin varmaan 15 senttiä liian pitkä lajiin. Olin jotenkin päässyt unohtamaan meidän pituuseromme, vaikka olihan se ihan selkeä nyt, kun seisoimme vierekkäin.

Leonhard tuntui kaivelevan puhelinta taskustaan tarkistaakseen kalenterinsa ja olin hyvilläni, että sillä kuului olevan minulle aikaa. Ehkä olin kuitenkin hieman pelännyt takaraivossani, että mies oli ehdottanut uudelleen näkemistä ihan vain small talkin turvin.
"Keskiviikko käy hyvin", vastasin hymyillen ja taputtelin sitten omia taskujani. Mitä ilmeisemmin olin jättänyt puhelimeni... jonnekin. Ehkä autoon. Tai sitten kotiin. Ihme kun selvisin hengissä minnekään, kun muisti alkoi olla tällä tolalla. Jestas, no ehkä minä tämän tärkeän tapahtuman muistaisin. "Varmaan siinä joskus yhdentoista aikoihin olisi hyvä?"

Vasta tässä vaiheessa rupesin miettimään sitä lounaspaikkaa tarkemmin. Snowfinchissä oli kuitenkin ihan muutama ravintola eri paikoissa, niin pitäisi varmaan vähän yrittää rajata aluetta. "Asutkos sinä missä päin nykyään?"
Minä oleskelin edelleen Foxwoodissa samassa omakotitalossa kuin mihin olin asettunut tänne muuttaessani. Jotenkin se oli ihan täydellisellä paikalla sekä töideni, että Hafnin kannalta, niin en ollut missään vaiheessa edes ajatellut uudelleen sijoittumista. Kaikki muut eivät välttämättä ihan samalla tavalla juurtuneet sijoilleen.

Vilkaisin koiria, jotka näkyivät puuhastelevan jotain mahdollisimman kaukana meistä nenät maassa. Mitä lie niin mielenkiintoista sielläkin oli mennyt, ettei kumpaakaan huvittanut enää riekkua ympäriinsä kuin keskenkasvuiset. Annoin niiden jatkaa rauhassa toimiaan ja keskityin mieluummin Leonhardiin.

Hymy huulillani levenee hetkellisesti, kun kuulen Sebastian kommentin ristipistotöistä.
"No se jos mikä onkin jännittävää", naurahdan vähän. Olikohan miehellä mielessä vielä jotain muita kiinnostavia harrastuksia, joita hän haluaisi kokeilla? Vai mahtoiko hän olla jo mestari ristipistotöissä? Mistäs sitä tiesi.

Tunnen jälleen helpotusta ja oloni kevenee hieman, kun mies sanoo, että keskiviikko kävisi hyvin. Vilkaisen automaattisesti käsiin, jotka taputtelevat taskuja, mutteivat ilmeisesti löydä sieltä sitä mitä etsivät.
"Yhdentoista aikoihin käy", vastaan ja merkkaan lounastreffit itselleni samalla kalenteriin muistiin, kun puhelin nyt sattuu kädessä olemaan. Sujautan sitten puhelimen takaisin taskuun. Toki paikka pitäisi vielä sopia, mutta ehkä minä sen muistaisin.

"Dockstonissa, lähellä Welldonin rajaa", vastaan. Samassa kerrostaloasunnossa minä edelleen asun, kuin silloin vuosia sitten. En tosin ole aivan varma, oliko mies koskaan edes ehtinyt vierailemaan luonani.
"Asutko sinä edelleen siellä... Foxwoodissa?" kysyn, melko varmana siitä, että muistin paikan oikein. Mieleen alkaa nousta joitain muistikuvia siitä, miltä miehen talo näytti ja etenkin mitä siellä oli tehty, mutta yritän parhaani mukaan keskittyä tähän hetkeen. Joudun tosin taas hetkeksi kääntämään katseeni pois Sebastianista, seuraten missä koirat mahtoivat parhaillaan mennä.