Erica Argent
Tajusin liian myöhään melkein laulaneeni ääneen rullaillessani laudallani keskellä puistoa. Enhän minä sille mitään voi, että jotkut biisit ovat vain tarkoitettu tanssittavaksi ja laulettavaksi. Mutta noin puolet kaupungin ihmisistä olivat käyneet todistamassa tämän yhtäkkisen "kohtauksen", joten yritin olla vastedes hiljempaa. Hyppäsin alas laudaltani ja istahdin vielä vähän aamuisen rankkasateen jäljiltä märälle puiston penkille. En jaksanut välittää asiasta, joten ristin jalkani ja kaivoin repustani kirjan, joka piti olla luettu viime viikolla. Koulujutut, ei ole mun laji, jos nyt näin voisi sanoa. Kirjan kansikin näytti tyhmältä. Joku poika joka leikki koiransa kanssa. Ja kirja oli vuodelta 1962. Vaikutti enemmänkin lapsille sopivalta, se olikin yksi syy, miksen ollut lukenut kuin vain kymmenen ensimmäistä sivua. Ja kaksi lausetta viimeiseltä sivulta. Ensimmäiset luvut kertoivat koirasta ja siitä, kuinka se mysteerisesti yhtäkkiä katoaa. Ja viimeiset kaksi lausetta kertovatkin siitä, kuinka koira löytyikin ja kuinka se elää onnellisesti omistajansa luona. Todella mielenkiintoista.
"Olisi saanut edes itse valita kirjan", jupisen itsekseni. Lopetan musiikin ja tungen kuulokkeeni taskuun. Jos sitä nyt jaksaisi lukea enemmänkin kun on aikaakin.
Sivu seitsemänkymmentäneljä, luku seitsemän. Kuinka Fuffe selviää? Nyt napsautan kirjan suurieleisesti kiinni. Ehei, ei onnistu. Laitan "Vuoden 1962 Nuortenkirja"-tittelin "ansainneen" teoksen reppuuni. Tai vaihtoehtosesti puiston keskellä sijaitsevaan suihkulähteeseen. Mitä vajakkeja opettajat ovat, kun luulevat meidän lukevan oikeasti jotain tuollaista. Eihän se vajakki-osuus yllätyksenä tule, mutta silti.
Nousen ylös ja tarkistan, ettei takamuksessani näy mitään läikkää penkistä. Päälläni on harmaat farkut, joten en usko veden näkyvän niissä, ainakaan kovin pahasti.
Näin koulujen ja töiden loputtua vain hiukan normaalia kylmempänä perjantai-iltapäivänä keskuspuisto on täynnä ihmisiä. Siellä täällä näkyy koiranulkoiluttajia, jalkapallon potkijoita, käsi kädessä kulkevia pareja, puistoon muuten vain isommassa porukassa aikaa viettämään tulleita, ja niin edelleen. Minä vain olen yksin. Ironista. Ranskassa asuessani olin aina se, jonka kaikki tunsivat, se jonka kanssa kaikki olivat, jota kaikki kuuntelivat, joka oli aina äänessä. Kavereita kyllä olin saanut vajaan kahden kuukauden Snowfinchissä asumisen ajan, mutten yhtää hyvää sellaista. Huokaisin syvään, ja lähdin kävelemään lauta kädessäni puiston polkuja pitkin. Tylsistynyt kuolemaan. Se kuvasi olotilaani tällä hetkellä enemmän kuin hyvin.