Tänään on 18 Joulu 2018, 12:43


Uskalla uskaltaa...

Vanhalta foorumilta tänne siirretyt kokonaan pelatut pelit sekä Pelaajat ilmoittavat-osiosta lopettaneiden pelaajien viestitopickit (lopettamiset ja seuranhaku). Ylläpito lukottaa aiheet.
  • Kirjoittaja
  • Viesti
Poissa
Avatar

Varja

Pikkuvanha

  • Viestit: 154
  • Liittynyt: 23 Loka 2013, 12:08

Uskalla uskaltaa...

Viesti23 Loka 2013, 20:56

2.1.2013-4.2.2013

Dalamar | Odette Lacoste

Mikä ihana ilma! Odette nautti täysin rinnoin puiston luonnonläheisestä tunnelmasta. Vaikka oli viileä, aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti selkää. Kreivitär oli pukeutunut pirteään pinkkiin röyhelömekkoon, hieman tummempiin sukkahousuihin, ja ihaniin valkoisiin korollisiin nilkkureihin. Lumenvalkoinen pitkä takki sointui kenkiin, ja tummiin kiharoihin sidottu vaalea satiininauha viimeisteli kokonaisuuden.

Nainen asteli ryhdikkäästi eteenpäin kasvoillaan koristeena ainainen hymy. Hän nyökkäsi vastaankävelevälle vanhalle miehelle, joka nosti hattuaan tervehtiäkseen...miten ihanaa olikaan huomata, etteivät kaikki ihmiset vain jurottaneet omassa kuplassaan. Vaikkei sillä, etteikö kreivitär Odette mieluusti puhkaissuit noita kuplia ja yrittänyt loihtia muidenkin kasvoille yhtä leveän hymyn kuin hänen punatuilla huulillaan aina komeili.

Odette pysähtyi katsomaan lapsia, jotka potkivat palloa yhdessä...rintaa kouraisi...kreivittärelläkin voisi olla samanlainen lapsukainen, jonka painaa iltaisin rintaa vasten ja tuudittaa uneen...vain pieneksi hetkeksi ruusunpunaisilta huulilta hymy katosi, ja kultaiset silmät sumenivat...mutta vain niin pieneksi hetkeksi, ettei sitä kukaan muu huomannut kuin kreivitär itse...

Pieni tummatukkainen poika potkaisi vahingossa pallon väärään suuntaan...pallo vieri hiljalleen Odeten jalkojen juureen. Nauraen nainen nosti pallon käsiinsä. Poika juoksi posket punertavina naisen luokse nauraen itsekin...Kreivitär ojensi pallon takaisin, ja taputti poikaa hellästi päälaelle...poika kiitti ja kirmasi takaisin leikkimään.

Odette nauroi helisevästi itsekseen ja jatkoi matkaansa lanteet keinuen, tummien kiharoiden hulmutessa tuulessa...

____
Varja | Jikita Okeke

Tuijotan sitä samaa puuta, jota useasti aiemminkin. Siinä se seisoo, mutta sinne on matkaa. Kädet hikoavat ja niskavillat ovat pystyssä. Olisi ollut parempi jäädä kotiin turvaan... Mutta äiti sai taas suostuteltua lähtemään ulkoilmaan, kun neljän seinän sisällä istuminen ei kuulemma tee hyvää pidemmän päälle. Hyvinhän olin pärjännyt siihenkin asti! Tai pärjännyt ainakin. Ei pitäisi vastata äidin puheluihin, niin en tulisi tehneeksi mitään näin typerää.

Rivakat askeleet rahisuttavat soratietä. Tennariin livahtaa pikkukivi, niimpä tietysti. Puulle ei ole enää pitkä matka, pystyn kyllä viipottamaan vaikka kinkaten viimemetrit. Mutta silloin ihmiset kiinnittäisivät huomiota... Paras hidastaa vähän ja keskittyä astumaan kivestä ohitse, eikä toistuvasti sen päälle. Pääsen puun alle ja vilkuilen nurmikkoa sen alla, ei näy koirien yllätyksiä eikä muurahaisia. Tongin kantamastani korista vihreäruudullisen piknik-viltin, jonka toiselle puolelle on ommeltu kylmyyttä eristävä pinnoite ja istahdan siihen. Ensimmäisenä revin kengän jalasta ja ravistan kiven ulos. Pahainen oli pieni, mutta joka reunaltaan terävä, täytyy tarkistaa villasukan kunto. Siihen on nirhautunut pieni jälki, pitäisi lähettää mummolle korjattavaksi... Samperin kivet.

Kenkä jää viltin viereen odottamaan, kun kaivan korista vielä mehupullon ja pussilisen suolattuja maapähkinöitä. Orpo olo istua yksin suurella viltillä syömässä eväitä, mutta ei ole ketään jonka kanssa istuakaan. Huokaisen syvään ja taistelen saadakseni pussin auki, ikäväkseni turhaan. Tuhahdan ja heitän pähkinät keskelle vilttiä. Mehupullo sentään aukeaa. Kaadan mansikkamehua läpinäkyvään muovimukiin tökäten kiemurapillin juoman perään.
Ehkä olisi pitänyt sittenkin ottaa teetä. Syystuuli luikertaa villapaidan neuleen lävitse ja käperryn jalat koukkuun rintaani vasten. Seurailen lasten leikkejä, osalla on jo pipot päässä. Pitäisi ostaa pipo. Valkoinen ja pinkki silmäkulmassani saavat pääni kääntymään - tietä astelee hyvin näyttävä nainen. En voi olla tuijottamatta. Mistä saisin tuollaista itsevarmuutta, vaikka vain murto-osan... Yritän piiloutua samalla puunrungon taakse ja ryystän loput mehustani.

____
Dalamar | Odette Lacoste

Jokainen pieni kävelyretki voi tuoda tullessaan hyvin erikoisia käänteitä ja uusia tuttavuuksia, näin ainakin Odette usein ajatteli...ja jos näin ei käynyt, hän itse loi uuden kohtauksen oman elämänsä elokuvalle. Tietenkin kreivitär oli tottunut kummasteleviin, ihmetteleviin, että ihaileviin katseisiin, eikä mikään niistä jäänyt häneltä huomaamatta...ei edes hyvin aran, ja nuoren oloisen poikasen ujohko katse puun viereltä. Odette käänsi kasvonsa niin liioitellusti, että kiharat ottivat tuulta alleen...jokainen hetki piti elää niin, että näytti kamerassa hyvältä...vaikka kameroita ei olisi lähimaillakaan.

Kultasilmäinen nainen pysähtyi paikalleen ja hänen huulensa levisivät niin leveään hymyyn, että valkoiset hampaat näkyivät. Ilmeisesti tämä nuori ilmestys oli todella ujo...ainakin tämä näytti siltä, että hän yritti maastoutua puunrunkoon...Odette kallisti päätään uteliaana...mitä ujompi tapaus, sitä hanakammin nainen halusi juttusille. Reippaasti, korot kopisten kreivitär suorastaan lipui nuoren miehen tykö.

Poika oli piknikillä! Odeten silmät säihkyivät...hän sitten rakasti piknikkejä. Hän katseli hetken nuorta poikaa viekas katse kultaisissa silmissään. Miehen alku oli todella nuori...liekkö edes kahdeksaatoista...ei varmaankaan, mutta oikein hauskan oloinen tuttavuus.
"Sitä harvemmin näkee ketään näin myöhään syksystä piknikillä", Odette ilmoitti paikalla olostaan, ja kyselemettä lupaa sen kummemmin asettui sievästi istumaan viltin reunalle, kuin prinsessa ikään. Hän ei irrottanut katsettaan pojasta hetkeksikään, eikä hymy naisen kasvoilta laantunut.

"Odotatko jotakuta? jos odotat, niin siinä tapauksessa käske vain minut pois...olisihan se kamalan noloa näyttäytyä näin vanhan naisen seurassa", Odette jutusteli kepeästi nauraen, vitsaillen jälleen iästään tietäen varsin hyvin, että hän ei näyttänyt päivääkään yli kaksikymmenvuotiaalta.

"Olen muuten Odette...kreivitär", Odette esitteli itsensä säteilevänä hymyillen. Hän ojensi kättään nuoremmalleen, ja kultaisiin silmiin syttyi rohkaiseva katse...

____
Varja | Jikita Okeke

Äkkiä nainen kääntää päänsä kohti ja hiukset hulmuavat kuin elokuvissa. Silmät meinaavat pudota päästäni, niin lautasiksi ne rävähtivät. Tuo pysähtyy ja alkaa hymyillä kauhistuttavan kauniisti... Olen tukehtua mehun viimeisiin pisaroihin, jotka sinkoavat pillistä kielelleni, kun korkokengät ottavat suunnakseen minun piknik-vilttini. Tai ehkä nainen on vain kopistelemassa sievillä koroillaan vain ohitse. Tuijotan tyhjentynyttä mukia ja tunnen, kuinka käteni alkavat täristä... Puristan muovimukia lujempaa, jottei se näkyisi muille.

Askeleet lähestyvät ja lopulta pysähtyvät liiankin lähelle. Vilkaisen kultaisiin silmiin, voi kuinka ne ovat kauniit... Ja kuinka rehellinen ja suora katse niissä on! Hermostuksissani nostan villapaidan kutittelevaa kaulusta vähän leuan päälle, edes vähän piiloon... Kurkku on kuiva, mutta pullo viruu jossain korin pohjalla, enkä kehtaa etsiä sitä nyt käsiini. Hitsi.
Nainen istuutuu elegantisti vierelle. Sanoiko hän jotakin? Mitä ihmettä nainen sanoi... En kai ole tehnyt jotain väärää, loukkaantuiko nainen kun tuijotin..! Ei olisi pitänyt, ei saa tuijottaa ikinä ketään.

"Odotatko jotakuta? Jos odotat, niin siinä tapauksessa käske vain minut pois...olisihan se kamalan noloa näyttäytyä näin vanhan naisen seurassa", nainen sanoo nauraen. Hänen äänensäkin on kaunis. Se soi nätisti ja soljuu sanasta sanaan. Onneksi sain nyt kuunneltua. En tosin vastattua. Pudistan päätäni, vaikka pitäisi saada sanotuksikin jotakin, ettei nainen lähtisi pois...
"Ethän sinä ole vanha", saan piipitettyä. Hävettää. Tietysti nainen tietää, ettei ole vanha. Se oli vitsi. Äänikin kuulostaa kuin en olisi koskaan äänenmurrosta käynytkään läpi. Miksi piipitin niin kimeästi, äh, joko voin laittaa korin päähäni ja mönkiä viltin alle...

"Olen muuten Odette...kreivitär", nainen esittelee itsensä pirteästi. Hän ojentaa kättään. Ojennettuun käteen pitäisi tarttua ja kätellä. Mutta jos irrotan mukista, hän huomaa käteni tärisevän... Tuijotan kättä hetken tyhmänä, sitten spontaanisti ojennan käteni ja hyvin varovasti puristan sitä.
"Jikita", vinkaisen. Pitäisi saada sitä mehua. Vilkaisen kultaisiin silmiin, niissä on ennen näkemättömän ystävällinen, jopa rohkaiseva ilme. Saan hymyiltyä vähäsen.

Kurotan korin pohjalle ja kaadan mukiini lisää mehua. Katsahdan nopeasti naista, pitäisi tarjota. Imen ensin pillillä aimo kulauksen makeaa punaista juomaa ja selvitän kurkkuani.
"Mansikkamehua... Otatko sinä?" Ääni kuulostaa jo paremmalta, mutta nyt huomaan sinutelleeni. Kuuluuko kreivitärtä teititellä? Ei kai olisi pahitteeksi aina puhutella vanhempia ja etenkin naisia muodollisesti ja kauniisti... Olen typerä, kun en huomannut sitä ennen kuin avasin nokkani.
En sulkenut pulloa vielä, enkä edes läikyttänyt mehua päälleni. Toistaiseksi kaikki on hyvin. Korissa odottaa myös toinen muki, jos naiselle kelpaisi. Miksi hän tuli ylipäätään puhumaan minulle... Olen varmasti tehnyt jotain ihan väärin.

____
Dalamar | Odette Lacoste

Nuorukainen on silminnähden hermostunut...hän näytti suorastaan säikähtäneeltä! Mutta kreivitär ei antanut moisen häiritä itseään, vaan pyrki hymyilemään niin herttaisesti kuin ikinä vain kykeni. Poika pudisti päätään, saaden Odeten kallistamaan päätään hämmentyneenä...ihanko oikeasti nuori mies tuli ihan itsekseen piknikille! sepä harmillista...

"Ethän sinä ole vanha", poika oli vastannut Odeten sanoihin. Nainen naurahti kuin olisi ollut teinityttö ja nosti sievät kätensä poskilleen.
"Kyllä hämmästyisit, jos tietäisit kuinka vanha todellisuudessa olenkaan",Odette nauroi kiharoiden heilueassa sievien kasvojen ympärillä. Ja tottahan se oli...eivät monet uskoneet, että Odette Lacoste todella lähestyi neljääkymmentä...mutta nainen oli sitä mieltä, että positiivisuus todella oli paras lääke ryppyjä vastaan. Hän ei huolehtinut turhista, ja otti pienimmätkin hetket niin suurella ilolla, että jos hän kuolisi juuri tuona hetkenä, hänet laskettaisiin mullan alle erityisen onnellisena.

"Jikita", poika oli esittäytynyt arasti ja tarttunut Odeten ojentamaan käteen, ja ihan aavistuksen oloinen hymykin välähtää naisen iloksi. Odette hengähti dramaattisesti nimen kuullessaan, ja laski molemmat kätensä sydämensä päälle.
"Miten ihastuttava nimi! oletko sattumoisin mistä kotoisin? tai vanhempasi?" Odette vuodatti kyselyjään aidosti ihastuneena. Jikitan ihon väri viittasi latinomaihin, eikä tuon värisiä silmiä varmasti saatu täysin kanadalaisilla geeneillä. Kreivitär myhäili itsekseen...Jikitan silmissä oli hieman samankaltainen sävy kuin hänen omissaan...
"Minä olen puoliksi espanjalainen", Odette jatkoi huolettomasti ja laski kätensä nyt sivuilleen punaiset ruusunnuppuhuulet hymyssä.

Nuorukainen oli etsinyt koristaan pullon ja kaatanut mukiin punaista nestettä.
"Mansikkamehua... Otatko sinä?"Jikita tarjosi niin suloisesti, että Odette oli revetä riemusta. Mikä olikaan ihanampaa kuin tavata hyvin kasvatettuja nuoria!
"Voi kiitos mielelläni!" nainen hihkaisi innoissaan, ja oli jälleen täysin varma siitä, että tästä päivästä alkaisi kaunis uusi ystävyys! Uteliaan viekkaat kultaiset silmät tutkailivat Jikitaa herkeämättä...niin nuori ja herkän oloinen poika...

"Kerrohan Jikita jotain itsestäsi", kreivitär rohkaisi toista puhumaan:"Mistä sinä pidät ja mistä et."
Odette oikoi mekkonsa helmaa, ja risti sitten kätensä syliinsä hymyillen...

____
Varja | Jikita Okeke

"Kyllä hämmästyisit, jos tietäisit kuinka vanha todellisuudessa olenkaan", Odeteksi esittäytynyt nauraa. Ujosti vilkaisen häntä uudemman kerran varmistuakseni, että hän todella puhuu minulle. Ei lähistöllä kyllä näy muitakaan. Ja nainen todella on kaunis, ei varmaan montaa vuotta itseäni vanhempi. En tosin tiedä kuinka nuoreksi pirpanaksi hän minua luulee, varmaan kolmetoistakesäiseksi... Ei kai sekään olisi mikää ihme saatika yllätys.

"Miten ihastuttava nimi! Oletko sattumoisin mistä kotoisin? Tai vanhempasi?" Odette henkäisee muka niin kamalan ihastuneena kuullessaan nimeni. Silmäni toljottavat tennarista ravistettua pikkukiveä, vieläkö pitäisi puhua... Pitäisi sanoa olevansa vaikka James aina, niin kukaan ei kyselisi. Eikä sitten tarvitsisi vastata kysymyksii.
"Äiti on kotoisin Gambiasta... Ja isäkin kai jostain sieltä", mutisen kivelle. En ole kysellyt isän sukujuurista mitään, oletan että hänenkin vanhempansa ovat asuneet siellä kun kerran nimikin on gambialainen. Äiti puhuu enemmän etelään jääneestä perheestään.
"Minä olen puoliksi espanjalainen", nainen kertoo niin kovin helposti. Kuinka puhuminen näyttääkin muiden suusta niin yksinkertaiselta, kun minä takeltelen jo pelkässä kiitoksessa. Epäreilua.

Voi hitsi... Odette haluaa mehua. Pitää kaataa. Mukiin. Osua siihen. Etsin korista toisen mukin käsiini ja lasken omani varovasti viltille. Toivottavasti se ei kaadu, kastunutta vilttiä on inhottava raahata kotiin saakka. Sitten keskityn mukiin ja pulloon... Onnistun yrityksessäni ja ojennan täytetyn lasin naiselle erehtyen vilkaisemaan tutkiviin kultaisiin silmiin. Nielaisen kurkussani olevaa palaa, hyvä ettei pähkinäpussi suostunut yhteistyöhön, koska tukehtuisin niihin kuitenkin...

"Kerrohan Jikita jotain itsestäsi. Mistä sinä pidät ja mistä et." Että mitä?! Nappaan mukini viltiltä ja ryystän pillillä vähän kurkulle kostuketta, mistä huomaan ojentaa naisellekin pillin. Kai nyt punatuilla huulilla olisi mukavampi juoda pillillä kuin mukin reunasta. Tai en minä tiedä, en ole koskaan kokeillut huulipunaa. Unohdin vastata. Haluaisin sanoa vain 'en pidä puhumisesta, enkä varsinkaan itsestäni kertomisesta', mutta se ei taida olla kovin kohteliasta. Ja tämä kreivitär varmaan saa hovissaan niin kuninkaallista palvelua, ettei moinen tulisi kuuloonkaan. Pyörittelen pillillä kurimuksia mehuun.
"Tykkään lukea ja katsoa elokuvia... Haluaisin joskus teatteriin", sanon ehdottelevasti, ympäripyöreästi on mukavampi puhua. Paitsi jos se aiheuttaa lisäkysymyksiä. Kunpa ääni ei alkaisi väristä.

____
Dalamar | Odette Lacoste

"Äiti on kotoisin Gambiasta... Ja isäkin kai jostain sieltä",Jikita kertoi. Odeten silmät pyöristyivät, ja hänen huulensa supistuivat. Niin kaukaa!
"Ihanko totta! Gambiassa en olekaan vielä käynyt", kreivitär nauroi helisevää nauruaan. Odette jäi katselemaan nuorukaista, joka laski ensin oman mukinsa viltille, ja kaatoi sitten varovasti toiseen mukiin mehua. Odette hymyili hellästi kiitoksen, kun Jikita ojensi mukin hänelle. Nainen ei kuitenkaan juonut...hän oli liian kiinnostunut uudesta tuttavuudestaan...

"Kiitos", Odette sanoi suloisesti ottaessaan vastaan pillin. Hän upotti sen juomaan ja siemaisi mehua huulet supulla, kuin ruusunnuppu. Mutta kultainen katse ei karannut kertaakaan, vaan oli kiinnittynut täysin Jikitaan. Oli aivan mahdottoman ihanaa tutustua uusiin ihmisiin. Kreivitär laski mukin viltille, mutta piti kättään edelleen sen ympärillä varmistaakseen, ettei vain kaataisi juomaansa.

"Tykkään lukea ja katsoa elokuvia... Haluaisin joskus teatteriin",Jikita oli kertonut. Ja innostus vanhemman naisen sisällä sen kun kasvoi kasvamistaan...miten niin pienen ihmisen sisälle pystyikään mahtumaan niin paljon onnea ja riemua.
"Sittenhän meillä on paljon yhteistä! rakastan kirjoja, ja elokuvia sekä teatteria! ja kirjoitan myös itsekin", Odette kertoi ääni intoa pulputen. Hänen kasvonsa suorastaan loistivat. Nyt heillä varmasti riittäisi juteltevaa pitkäksi aikaa!

"Minkälaisista kirjoista pidät? Minä olen enemmän keskittynyt romantiikkaan", kreivitär jatkoi ja kosketti viehkosti kädellä poskeaan. Hänen poskilleen syntyi kaunis puna, liekkö innostuksesta vai viileästä ilmasta...
"Olen vähän tallainen romantiikannälkäinen hupsu", nainen kikatti sievästi ja loi jälleen kultaisen katseensa nuoreen poikaan...

____
Varja | Jikita Okeke

"Ihanko totta! Gambiassa en olekaan vielä käynyt", kaunis nainen sanoo yhä kiinnostuneen kuuloisena. Haluaisin vastata 'en minäkään', mutta tuskin sekään olisi soveliasta. Tulisi vain vaivaantunut ilmapiiri, kun en tietäisi mistään mitään enkä haluaisi kertoa senkään vertaa mitä tiedän. Toinen tuijottaa vieläkin. Tai ei tuijottamalla tuijota, vaan katselee, enkä pääse mihinkään piiloon kun en viitsi nostaa villapaidan kaulusta kokonaan naamalle.

Odette kiitti kauniisti pillistä. Katson kun hän maistaa mehua, mutta joudun pian katsomaan takaisin jalassa olevaa kenkääni, kun kohtaan kullanhohtoiset silmät. Ne ovat varmasti hurmanneet jo lukemattomat miehet, varmaan tarhaikäisestä saakka. Tai varmaan ihan vauvasta. Missäköhän naisen täydellinen aivokirurgiaviomies tällä hetkellä menee...
"Sittenhän meillä on paljon yhteistä! Rakastan kirjoja, ja elokuvia sekä teatteria! Ja kirjoitan myös itsekin", nainen hihkaisee iloissaan. En tiedä, ehtiikö hän kuulla tai kuunnella kysymystäni, mutta esitän sen silti hiljaa ja kultasilmiä vilkaisten.
"Mitä kirjoitat?" Toinenkin kenkä pitää ottaa pois, näyttää tyhmältä. Alan avata valkoisia nauhoja samalla kun kuuntelen naisen piristävää kikatusta.

"Minkälaisista kirjoista pidät? Minä olen enemmän keskittynyt romantiikkaan. Olen vähän tallainen romantiikannälkäinen hupsu", Odette hihittää posket hehkuen. Nauhat aukeavat ja tämä kenkä lähteekin helpommin jalasta. Se menee nätisti toisen kengän viereen viltin reunalle ja nostan toisenkin tennarin jaloilleen.
"Vaikutatkin romantiikan ystävältä... Minä luen mitä vaan, aika paljon fantasiaa ja runoja", vastaan jo vähän rohkeammin. Alan kuulostaa ihmiseltä hiiren sijaan.

Nostan pillin taas huulilleni ja pilli pitää hirveän kovaa ääntä, kun juoma loppuu. Lasken mukin viltille ja vaikka se on tyhjä, toivon ettei se kaadu.
"Oletko täältä kotoisin?" kysyn, ennen kuin ehdin säikähtää kysymistä. On helpompi jutella kun ei ajattele, mutta silloin höpötän vääriä asioita... Ja häpeän itseäni koko loppukuukauden.

____
Dalamar | Odette Lacoste

Jikita ryhtyi aikaisemaan kenkiensä nauhoja. Odette hymyili ja katseli miten valkoiset nauhat aukesivat.
"Vaikutatkin romantiikan ystävältä... Minä luen mitä vaan, aika paljon fantasiaa ja runoja", nuorempi kertoi, yllättäen jälleen Odeten iloisesti. Ihan runoja! Jikita oli varmasti erittäin fiksu nuorimies kerta runot jaksoivat kiinnostaa. Odette pyyhkäisi otsalle karanneen kiharan korvansa taakse kasvot edelleen silkkana aurinkona.

"Voih! joskus nuorempana luin todella paljon runoja, mutta nykyisin ne ovat jääneet vähän vähemmälle. Ja mitä kysymykseesi tulee kirjoitan lähinnä romanttisia kertomuksia, jotka usein viittaavat elämääni tavalla tahi toisella...en ole tosin antanut kenenkään lukea niitä", kreivitär kertoi hymyssä suin, ja iski Jikitalle silmää...ei häneltä ollut jäänyt huomaamatta pojan ujonarka kysymys.

Nainen nosti jälleen pillin huulilleen...huulipuna oli jättänyt pillin suulle punaisen renkaan.
"Oletko täältä kotoisin?"Jikita kysyi. Kultasilmän suupielet kaareutuivat ylöspäin huulet edelleen pillin ympärillä. Hän maiskautti huuliaan ja laski mukin käsistään viltin viereen.
"En...Olen syntynyt Espanjassa, ja nuoruuteni asuin Ranskassa...jäätyäni leskeksi miltei koko Eurooppa ja Aasia on ollut kotimaani...ja nyt olen valloittamassa Amerikkaa", Odette selitti sanojen lisäksi käsillään ja hänen dramaattinen katseensa siintyi jonnekin kauas, aivan kuin hän olisi katsonut elämäänsä valkokankaalta. Pian nuo kultaiset silmät kuitenkin palasivat nuoreen mieheen, uteliaisuus syvällä katseessa. Hänen kielenkärjellään suorastaan poltteli se pikkuriikkinen kysymys, joka häntä aina kiinnosti ihmisestä riippumatta. Hän nojautui hieman lähemmäs nuorukaista, ja kallisti päätään kysyvästi muodostaen punaisille huulilleen lauseen:
"Onkos sinullakin jo joku mielitietty?"

____
Varja | Jikita Okeke

"Voih! Joskus nuorempana luin todella paljon runoja, mutta nykyisin ne ovat jääneet vähän vähemmälle. Ja mitä kysymykseesi tulee kirjoitan lähinnä romanttisia kertomuksia, jotka usein viittaavat elämääni tavalla tahi toisella...en ole tosin antanut kenenkään lukea niitä", nainen kertoo hymyillen vieläkin kamalan kauniisti. Haluaisin lukea hänen kirjoituksiaan... En kehtaa lainata kirjastosta romanttisia romaaneja, koska ne hyllyt parveilee aina teinityttöjä tai elämäänsä kyllästyneitä kotiäitejä. Voisin joutua vastaamaan kysymyksiin, enkä halua. Yhtään.
Nyökkään muutaman kerran verkkaisesti naisen vastaukselle, enkä epäile hetkeäkään, etteikö tuolla olisi sulhasehdokkaita vaikka vuoden jokaiselle päivälle. Tuskin hän tosin sinkku on. Vaikka onko silläkään mitään merkitystä.

Hämmentävää, kun joku todella kuuntelee mitä sanon. En voikaan laukoa mitä sattuu. Nainen laskee mehumukinsa viltille ja teen samoin.
"En...Olen syntynyt Espanjassa, ja nuoruuteni asuin Ranskassa...jäätyäni leskeksi miltei koko Eurooppa ja Aasia on ollut kotimaani...ja nyt olen valloittamassa Amerikkaa", Odette sanoo viehkeästi. Hymyilen pienesti.
"Haluaisin joskus matkustaa ulkomaille", sanon ajattelematta. Tosiaan, ei voi laukoa mitä sattuu. Olisi varmaan pitänyt sanoa jotain leskeksi jäämisestä, mutta tajusin sen vasta sanottuani asiani. Äh. Nainen varmaan lähtee kohta, olen typerä.

"Onkos sinullakin jo joku mielitietty?" Odette kysyy nojauduttuaan lähemmäksi. Ravistan päätäni. Juu ei ole, eikä tule, kun kuka nyt minun kanssani haluaisi olla. Mietin, pitäisikö minun nojata kauemmaksi vai vastata naisen uteliaisuutta pursuvaan katseeseen. Mietin sitäkin liian kauan, enkä kehtaa enää tehdä kumpaakaan. Niinpä vilkaisen naista vikkelästi kulmieni alta, vaikka tiedän, ettei hän ole nostanut mitään kylttiä joka kertoisi hänen aikeistaan. Miksi Odette sellaista kyselee, vastahan tapasimme, enkä tunne häntä ollenkaan. Onkohan hänellä joku siskontytär jonka hän haluaisi naittaa minulle. Se tietäisi lisää vaivaantuneita tilanteita, minut on varmaan luotu olemaan yksin.

Kurotan jo lakastuneelle nurmikolle ja alan nyhtää sitä järjestelmällisesti irti maasta. Hermostuttaa. Pitäisi sanoa jotakin, jatkaa keskustelua ettei seuralaiseni kyllästy. Mutta kun en osaa. Enkä uskalla.

____
Dalamar | Odette Lacoste

"Haluaisin joskus matkustaa ulkomaille", Jikita kertoi. Odette nyökkäili ponnekkaasti toisen sanoille esitellen valkeita hampaitaan hymyn kera.
"Siinä tapauksessa sinun on otettava minut oppaaksi!" kreivitär hihkui innostuneena:"Omistan edelleen asuntoja ympäri maailmaa, joten sinun ei tarvitsisi yöpyä hotellissa."

Ja kaiken mitä tuo kultasilmäinen sanoi, hän sanoi tosissaan...jos Jikita päättäisi lähteä heti huomenna kiertämään Eurooppaa, olisi Odette valmis lähtemään mukaan...hän rakasti matkustelua...mutta sitäkin enemmän hän rakasti ihmisiä...

Jikita ravisti päätään kreivittären kysymykselle. Naisen silmät pyöristyivät järkytyksestä! Oliko poika nyt ihan tosissaan vai narrasiko tämä vain...luulisi niin komealla nuorella miehellä ottajia olevan...tämän ujoudesta huolimatta...
"Todellako! eikö ketään? vaikka olet noin suloinen ja ihana", Odette päivitteli välittämättä laisinkaan siitä hämmentyisikö hänen seuralaisensa moisista sanoista. Mutta kreivitär puhui lähes poikkeuksetta suoraan...mitä nyt välillä ehken liioitteli, mutta kuitenkin piilottaen sanomisiinsa ainaisia totuuden siemeniä...

Nuorukainen oli ryhtynyt nyhtämään ruohonkorsia...Kreivittären kävi äkisti kovasti sääli Jikitaa...oliko tämä todella niin vaivaantunut...Joku toinen olisi kiireesti noussut viltiltä ja lähtenyt, ettei ahdistaisi poikaa enempää...mutta Kreivitär Odette ei ollut sellainen ihminen...Niinpä nainen hivuttautui lähemmäs nuorta seuralaistaan, kunnes oli miltein kiinni tämän kyljessä...
"Ahdistaako tämä tilanne sinua?" Odette kysyi suoraan. Hän naulitsi kultaisen katseensa Jikitaan, eikä räpyttänyt silmiään kertaakaan...Vaikka katse oli tiukka, naisen kasvoilla lepäsi levollinen hymy...ei sinun tarvitse pelätä minua, hän kertoi toiselle sanomatta kuitenkaan sanaakaan...

____
Varja | Jikita Okeke

"Siinä tapauksessa sinun on otettava minut oppaaksi! Omistan edelleen asuntoja ympäri maailmaa, joten sinun ei tarvitsisi yöpyä hotellissa", nainen sanoo kovin iloisena, melkein kuin innostuneena. Ehkä hän haluaakin lähteä kanssani nuuhkimaan maailmaa. Taidan tosin ylireagoida. Tällaisista asioista jutellaan muka tosissaan, mutta ei ideoita koskaan kukaan toteuta, olivatpa ne kuinka hyviä tahansa. Se kyllä harmittaa. Odeten seurassa voisin uskaltaakin käydä vähän kauempana, ei tulisi orpo ja yksinäinen olo kun olisi tuollainen aurinko höpöttämässä. Mutta se siitä, aina saa unelmoida.
"Ehdottomasti", vastaan hymyillen hitusen rohkeammin. Nainen taitaa olla rikas, jos omistaa monta asuntoa ja vielä ympäri maailmaa. Ja tuskin ne mitään hirveitä rotanluukkujakaan ovat... Tai mistä minä tiedän.

"Todellako! Eikö ketään? Vaikka olet noin suloinen ja ihana", kultasilmä ihmettelee hämmästyneenä. Ei kai tuon mikään yllätys pitäisi olla, eihän minulla vielä ole ikääkään juuri mitään... Ei nainen sitä tosin tiedä. Enkä ketään saisikaan, vaikka haluaisinkin. Ehkä todellisuudessa haluaisinkin... Vaikka viihdyn kyllä itseksenikin, kavereita olisi kuitenkin kiva saada.
"Eihän kukaan minua huoli", mutisen edelleen katsoen pois naisesta, enkä haluaisi vastaukseni aiheuttavan lisää kysymyksiä. Toiveeni tosin taitaa olla turha, Odette vaikuttaa kovin uteliaalta. Toisaalta tuntuu virkistävältä, kun jotakuta kerrankin kiinnostaa mitä sanon ja kuka olen. Edes jollain tasolla. Ja minuakin kiinnostaa tietää, pitkästä aikaa!
"Sanoit jääneesi leskeksi..?" sanon selkeämmin, osaamatta sittenkään muodostaa ajatuksistani kunnollista kysymystä. Oletan, etteivät rakkaustarinat ilmesty paperille itsestään, vaikka kyseessä onkin leski. Mutta kuinka nuorena naisen on täytynyt avioitua jäädäkseen jo nyt leskeksi... Tai ehkä siitä ei olekaan paljoa aikaa.

Kreivitär tuli viltillä yhtäkkiä lähemmäksi, niin lähelle että ellen olisi pukenut superpaksua villapaitaani, olisin varmaan tuntenut hänen ruumiinlämpönsä kyljessäni... Vilkaisen naista kysyvästi vain kohdatakseni ne kauniit, kauniit kultaiset silmät. Pian tuijotan villasukkieni kärkiä.
"Ahdistaako tämä tilanne sinua?" Voinko vastata tuohon, että joo kaikki tilanteet ahdistaa minua? Ehkä en, joutuisin selittämään hirvittävän paljon ja varmaan alkaisin itkeä julkisella paikalla. Kerään kaikki voimanrippeeni, tätä olen harjoitellut jo muutaman vuoden ajan.
"No ei, olen vain tällainen. Anteeksi", sanon tasaisesti ja varmasti, lopussa vilkaisten kultaisia silmiä vielä kerran. Pidempään ei saa katsoa, tai voi jäädä kiinni valehtelusta. Ripustan pienen hymyn huulilleni. Sitä ei tosin tarvitse esittää. Tuntuu kivalta, kun joku oikeasti kysyy tuollaista.

____
Dalamar | Odette Lacoste

"Eihän kukaan minua huoli",nuori mies mutisi. Odette henkäisi dramaattisesti ja nosti sievät kätensä kasvoilleen ylijärkyttyneenä...hän ei millään voinut uskoa, että poika ajatteli itsestään noin!
"Tietenkin huolii!" nainen hihkaisi:"Minä huolisin ainakin!"

Kreivitär ei ollut pahemmin tehnyt tuttavuutta huonon itsetunnon kanssa...omalla kohdallaan...ja oli aina yhtä suuri suru nähdä nuoria ihmisiä, jotka eivät uskoneet itseensä...pitivät itseään tyhminä ja rumina, eivätkä olevinaan koskaan saisi kumppania...

"Sanoit jääneesi leskeksi..?"Jikita sanoi yllättäen. Odette hämmentyi hetkeksi, ja hänen kasvonsa muuttuivat hetkessä vitivalkoisiksi...Mutta vain pienen pieneksi hetkeksi...naisen huulille ilmestyi jälleen hymy, mutta hänen silmistään katosi kirkkaus...
"Kyllä...mutta siitä on jo viisitoista vuotta...", kreivitär kertoi asiallisena, surun kätkeytyessä hymyyn...

"No ei, olen vain tällainen. Anteeksi", poika vakuutti. Kreivitär kallisti päätään silmissä silkka uteliaisuus...olikohan noin? Mutta kerta Jikita niin sanoi, niin pakkohan siihen oli uskoa.
"Älä pyydä anteeksi", Odette nauroi kirkkaasti:"Ajattelin vain...kun saatan toisinaan olla himena päälekäyvä...jotkut eivät pidä siitä."

Nainen vastasi nuoremman ujohkoon hymyyn...minkähän ikäinen poika oikein oli...nuori...todella nuori...mutta kreivitär tunnetusti viihtyi nuorten miesten seurassa. He olivat niin paljon avoimempia...
"Saanko kysyä minkä ikäinen oikein olet?" Odette uteli, eikä surusta ollut enää tietoakaan...hän hivuttautui pojan viereltä tämän eteen, jotta saattaisi katsella toisen ilmeitä paremmin. Aurinko oli todella lämmin, vaikka ilma olikin viileä...

"Tässähän tulee ihan kuuma!" kreivitär naureskeli ja riisui valkean takkinsa viltille. Hän venytteli käsivarsiaan...hän sitten rakasti auringon paistetta! miten ihmeellistä olikaan, että tuo kirkas valo pallo taivaalla toi elämään niin paljon iloa ja energiaa. Odette kohotti kasvonsa aurinkoon hymyillen. Nainen sulki kultaiset silmänsä antaen auringonsäteiden syleillä hänen kasvojaan...

____
Varja | Jikita Okeke

"Tietenkin huolii! Minä huolisin ainakin!" nainen hihkaisee jokseenkin yllättyneenä. Naurahdan kuivasti tahtomattani.
"Mutta ethän edes tunne minua." Etkä sinä minua huolisi, vaikka tuntisitkin, jatkoin ajatuksissani. Odette vaikuttaa kuitenkin piristävältä ja raikkaalta, uudelta seuralta. Ei saa säikyttää toista pois. Pois hän lähtee kuitenkin, vaikka mitä teen.

"Kyllä...mutta siitä on jo viisitoista vuotta..." Odette sanoo näyttäen aiempaa kalpeammalta, katson häntä sättien itseäni mielessäni. Pitääkin olla utelias... Ei minun tarvitse kaikkea tietää, hemmetti. Nakerran mukini reunaa, sen kaksinkertainen muovi taipuu ja taittuu hassunnäköisesti. Pyöritän mukia hitaasti nakerruksen tahdissa niin, että mukin yläreuna on kokonaan kuin ohutta, taipuisaa pitsiä. Haluaisin kysyä lisää, mutten halua tehdä seurastani yhtään ikävämpää hänelle. Hymyilen vinosti viltin reunalle ja puren huultani. Viisitoista vuotta. Kuinka nuorena naisen on täytynyt avioitua voidakseen olla ollut jo yli vuosikymmenen leskenä?! Silmäni laajenevat. Viisitoista vuotta on hurjan pitkä aika.

Odette nauraa taas, mutta hänen naurunsa ei ole pilkkaavaa tälläkään kertaa. Se valaa minuun edes hieman rohkeutta.
"Ajattelin vain...kun saatan toisinaan olla hieman päällekäyvä...jotkut eivät pidä siitä." Mutta nainen sentään kysyi ahdistaako tilanne, arvostan sitä suuresti, vaikken osaakaan sanoa että juu. Enkä voi käsittää omia aivojani miksi sen pitää olla niin vaikeaa...

Nainen kysyy ikääni. Haluaisin niin kovasti esittää vastakysymyksen, että kerrotko ensin, kuinka vanha sinä mahdat olla, mutta eihän sellainen sovi. Odette onkin yhtäkkiä edessäni, miten en ehtinyt huomata ollenkaan hänen liikkeitään?! Kuinka noloa... Käännän katseeni automaattisesti sivuun ja nostan polvet rintaani vasten.
"Seitsemäntoista", tyydyn vastaamaan ja otan mehupullon vielä käsiini. Tasapainottelen mukin polvien väliin ja kaadan sen puolilleen juotavaa, koska tarvitsen tekemistä. On hankala istua naisen edessä ja vältellä katsetta ja olla silti kohtelias... Pullo takaisin koriin ja pilli huulten väliin. Puhallan kuplia mehuuni, ai niin, ei saa puhaltaa kuplia. Lopetan sen heti muutaman kymmenen kuplan jälkeen.

Hän venyttelee ja riisuu takkinsa, minun tulee kylmä jo katsellessa. Odette näyttää todella imevän energiaa ja pirteyttä auringosta, olen hänelle hivenen kateellinen. Vilkaisen aurinkoon ja lasken katseeni takaisin polvien välissä olevaan mukiin. Jos vain pari kuplaa lisää....

____
Dalamar | Odette Lacoste

"Seitsemäntoista",nuorukainen vastasi. Odette katseli miten poika kaatoi itselleen lisää mehua...
"Kultainen ikä tuo seitsemäntoista!" Odette sanoi pirteästi:"Minä menin samanikäisenä naimisiin...tai oikeastaan jouduin."

Kreivitär joutui pian pukemaan takin takaisin harteilleen...vaikka aurinko todella lämmitti, oli hetki ilman takkia saanut naisen ihon jo kananlihalle. Entäs nyt? Odette avasi auringonpaisteelta sulkeutuneet silmänsä ja katseli uteliaana Jikitaa. Poika oli edelleen niin mahdottoman ujo...Nainen lipaisi punattuja huuliaan ja heilautti kiharoista kuontaloaan...

Nuorukainen oli mahdottoman suloinen...Odetella oli vastustamaton halu vain ojentaa kätensä ja vetää poikanen tiukkaan rutistukseen...jossain toisessa tilanteessa olisi kreivitär saattanut toteuttaakin ajatuksensa, mutta ei tänään.
"Mutta miten on? Milloin lähdetään reissuun?" Odette jatkoi aiemmasta aiheesta. Hän hymyili suloisesti nuoremmalleen ja keinui hiljalleen istuessaan. Nainen nojasi toiseen käteensä tapittaen Jikitaa kultaisilla silmillään samalla kun pyöritteli yhtä suortuvaansa sormen ympärille.

"Onko sinulla jotain erityistä matkakohdetta minne olet aina halunnut lähteä?" kreivitär vielä avitti toista...vaikka poika oli sanonut, ettei naisen läsnäolo häntä ahdistanut, oli nainen kuitenkin monen vuoden kokemuksella todennut, että hänelle oli muutenkin todella hankala sanoa ei...

____
Varja | Jikita Okeke

"Kultainen ikä tuo seitsemäntoista! Minä menin samanikäisenä naimisiin...tai oikeastaan jouduin", nainen sanoo pirteänä. Yritän kaikin henkisin voimin vastustella kiusausta kysellä lisää, mutta houkutus on liian suuri. Samperin uteliaisuus.
"Kuinka niin jouduit?" kysyn kääntäen uteliaan katseeni hetkeksi kultaisiin silmiin. Joudun kuitenkin katsomaan jo nopeasti pois, enhän ole tottunut niin suoraan katseeseen. Yleensä kun välttelen katsetta ja tuijotan laminaattilattioita, jotka muuten yleensä ovat hirvittävän jännittäviä kaikkine pikkunaarmuineen ja sävynvaihteluineen, ei minuun yritetäkään saada sen kummempaa kontaktia. Tämä nainen on tosin erilainen, monessakin suhteessa. Hän sentään pukee takin takaisin ylleen, värähdän kylmästä.

"Mutta miten on? Milloin lähdetään reissuun?" Odette kysyi kauniisti. Oliko nainen todella tosissaan? En saata uskoa, että joku oikeasti olisi lähdössä minun kanssani ulkomaille. Tai ylipäätään suostuisi viettämään aikaa pidempään kuin kahvin verran. Sitäkin tosin erittäin harvoin enää nykypäivänä. Nainen heijaa pienesti edestakaisin ja tuijottaa. Odottaa vastausta.
"Minulla on koulua..." vastaan totuudenmukaisesti ja hivenen pettyneestikin. Samperin koulu. Ja uteliaisuus. Muuten olisin jo livahtanut tilanteesta ja istuisin nyt yksin kotona.

"Onko sinulla jotain erityistä matkakohdetta minne olet aina halunnut lähteä?" nainen jatkaa keskustelun ylläpitämistä. Niin. Alan jo epäillä, ettei kreivitär olekaan lähdössä kanssani mihinkään, kunhan juttelee. Mutta sama tuo kai on keskustella, kun kerran samalla viltillä istutaan. Eikä tarvitse edes juurikaan keksiä itse mitään kummempaa. Katkaisen kolme pidempää lakastunutta ruohonkortta, solmin ne yhteen ja alan letittää. Saavatpahan sormet jotain tekemistä, ja silmät.
"Haluaisin kyllä käydä Gambiassa, ja Australiassa. Haluaisin nähdä kengurun", sanon hymyillen pienesti. Ihan kuin alkaisin rentoutua; sanoinhan jo jotain, mitä ei kysytty. Kengurun nimittäin.
"Ja delfiinejä", lisään vielä. Jes.

____
Dalamar | Odette Lacoste

"Kuinka niin jouduit?"Jikita kysyi yllättäen Odeten täysin. Nainen hymyili pojalle aurinkoisesti...Ehkä tämä oli pienin askelin päästämässä irti ujoudestaan...ainakin hetkeksi. Kreivitär katsahti sinertävää taivasta mietteissään...Kuinka hän kertoisi niinkin vaikeasta asiasta kuin pakkoavioliitto...varmaan suoraan.
"Katsos minut ikään kuin pakotettiin naimisiin", nainen kertoi asiallisesti hymyillen:"Ei sitä enää niinkään harrasteta Euroopassa, mutta tietyissä piireissä kyllä...olisinhan minä voinut toki karata...mutta minneppäs minä olisin mennyt. Nuori ja kouluttamaton tyttöraasu."

Kreivitär silitti mekkonsa helmaa. Ei hän ollut katkera...ei tosiaan...Freus oli opettanut hänet elämään. Ja oli antanut hänelle vapauden, ja sukunimensä turvan. Odette oli oikeastaan kiitollinen avioliitostaan...
"Ei se ollut niin kamalaa kuin se kuulostaa", Odette kiiruhti sanomaan. Ja tottahan se oli ollut. Hänellä olisi voinut käydä paljon pahempi tuuri. Kyllä kreivitär tunsi seurapiirissä naisia, jotka oli naitettu nuorina miehille, jotka kohtelivat heitä kuin kapisia koiria. Freus oli kunnioittanut Odettea vertaisenaan...he olivat asuneet saman katon alla, mutta eri ovien takana. Molemmat olivat saaneet mennä ja tulla niin kuin tahtoivat. Kulissit pidettiin yllä vain edustustilanteissa. Nainen hymyili hellästi...Freus oli loppujen lopuksi ollut hyvä mies...heistä oli kasvanut vuosien mittaan hyvät ystävät...

"Minulla on koulua...", nuorukainen vastasi. Odette mutristi pettyneenä punaisia huuliaan...hän laski kultaiset silmänsä onnettomina vilttiin.
"Niin tietenkin...", nainen tyytyi kohauttamaan olkiaan...hän usein unohti, että nuoret todella opiskelivat. Hänellä ei ollut sellaiseen mahdollisuutta...ehkä hän voisi joskus harkita iltalukiota, ja suorittaa päästötodistuksen hieman näin vanhempana. Ei nainen jaksanut kuitenkaan moisesta murjottaa, vaan tuttu hymy palasi valaisemaan hänen kasvojaan.
"Mutta onhan teillä lomia?" Odette vielä maanitteli. Hänestä olisi mahtava päästä reissuun...eikä Jikita olisi pöllämpää seuraa...Poika oli nyhtänyt ruohonkorsia käsiinsä ja letitti niitä. Kreivittären kasvoilla käväisi säälivä ilme...Jikita taisi olla enemmän kuoressaaan kuin uskalsi tunnustaa...

"Haluaisin kyllä käydä Gambiassa, ja Australiassa. Haluaisin nähdä kengurun. Ja delfiinejä", Jikita kertoi rohkeammin. Odeten kultaiset silmät syttyivät, hän kävi nelinkontin ja työnsi kasvojaan edemmäs...hän miltein kosketti otsallaan toisen otsaa.
"Austraaliaan siis! siellä en tosin ole asunut, mutta olen käynyt kyllä", nainen nauroi viehkeästi ja vetäytyi jälleen istumaan.
"Onko sinulla kynää? tai vaikka puhelinta? annan sinulle numeroni", kreivitär puhkui intoa. Austraaliassa oli lämmin...hänen pitäisi ostaa uusia vaatteita -ja kenkiä- matkaa varten. Odette hymyili säteilevästi tummalle nuorelle miehelle...hänestä oli jännittävää tutustua toiseen...
"Voit soittaa minulle aina kun haluat...matkaan liittyen, tai huvin vuoksi...jos haluat kahviseuraa...", Odette totesi iloisesti ja iski silmää...

____
Varja | Jikita Okeke

Odette kertoo ystävällisesti avioliitostaan, selittää minulle kun en pienestä vihjauksesta tajunnut. Ehkä olen vain liian yksinkertainen tuollaiselle. Silmäni laajenevat ja kurkku kuivuu sitä mukaa kun nainen pääsee tarinassaan pidemmälle. Enkä osaa sanoa enää mitään, kun hän hiljenee. Katson kun hän siloittaa olemattomia ryppyjä mekon helmassa. Olisi kai pitänyt taas vain olla hiljaa.
"Ai", tokaisen muuhun kykenemättä.
"Ei se ollut niin kamalaa kuin se kuulostaa", kreivitär korjaa ajatuksieni suuntaa hetimiten.
"Hyvä sentään niin", hymyilen varovasti naiselle, jospa vaikka saisin katsekontaktin, uskaltaisin katsoa häntä jo pidemmän hetken. Ei Odette vaikuta uhkaavalta, päin vastoin. Vieläkö järjestettyjä avioliittoja on muuallakin kuin Lähi-Idässä... Enpä ole koskaan ajatellut, surkutellut omaa yksinäistä kohtaloani vain... Se saa loppua. Tänään.

Odette näyttää kamalan surulliselta, kun sanoin että on koulua. Samperin koulu, tosiaan. Pian nainen kuitenkin hymyilee taas, minäkin. Kamalan tarttuva hymy. Ehkä se on hyvä niin.
"Mutta onhan teillä lomia?" Nainen onkin sinnikkäämpi kuin aluksi ajattelin. Mikä on hyvä. Tavallisesti ihmiset kyllästyivät kun en suostunut mihinkään ja kiersin kaiken. Enää eivät edes yritä.
"Äiti varmaan haluaa minut lomilla aina käymään... Vaikka ei se varmaan haittaa", korjaan heti sanojeni sävyn. Haluan lähteä, en halua enää keksiä tekosyitä. Tuskin äiti edes muistaa lomiani.

Kreivitär näyttää innostuvan entisestään ja vaikka hän tulee lähelle, en enää yritäkään piiloutua. Se tosin olisi turha yritys joka tapauksessa, nainenhan mönkii melkein nenälle. Hymyni ulottuu silmiin saakka, ja se on paljon se.
"Austraaliaan siis! Siellä en tosin ole asunut, mutta olen käynyt kyllä", Odette nauraa. Joutsenprinsessan nimi on Odette, huomaan yhtäkkiä. Nainen onkin yhtä viehkeä ja elegantti kuin puhtaanvalkoiset linnut.

"Onko sinulla kynää? Tai vaikka puhelinta? Annan sinulle numeroni." Kaivan korin reunalta muistivihkoni ja ohutkärkisen mustan tussin. On hyvä pitää niitä mukana, jos en uskallakaan puhua jollekin. Siten voin edes kirjoittaa ja kommunikoida, jos on tarvis. Ojennan vihkon ja tussin naiselle.
"Voit soittaa minulle aina kun haluat...matkaan liittyen, tai huvin vuoksi...jos haluat kahviseuraa..." Nainen iskee silmää! Muutenkin hänen sanansa viittaavat lähtöön. Joko hän on menossa? Vaikka hän istui siinä vain tovin, ehdin jo tottua naisen läsnäoloon. Mälsää.
"Mutta en minä..." aloitan vastaan inttämisen, mutta tulenkin toisiin aatoksiin ja keskeytän itseni: "Kiitos." Olisipa edes joku jolle soittaa. Jos uskaltaa. Kahviseura kuulostaa niin kovin hyvältä, etenkin noin kauhean pirteä.

____
Dalamar | Odette Lacoste

"Ai...Hyvä sentään niin",Jikita sanoi hymyillen. Nuorukainen oli suloinen hymyillessään...oikeastaan kun tarkemmin ajatteli, jokainen ihminen oli kaunis hymyn kera. Hymy oli samanlainen joka puolella maapalloa, ja ilmensu suurinpiirtein samoja asioita; iloa ja lämpöä...

"Äiti varmaan haluaa minut lomilla aina käymään... Vaikka ei se varmaan haittaa", nuorukainen totesi. Ai niin...Odetella ei käynyt mielessäkään, että Jikitan vanhemmat näkisivät poikaansa enemmän kuin mielellään tämän lomilla. Oli se niin hassua miten nuorena sitä muutettiin kotoa pois...ja miten nuorena astuttiin avioliiton satamaan...

"Sovit vain reissusta aikanaan, niin kyllä äitisi ymmärtää...nuorena pitää matkustella ja ottaa ilo irti!" nainen nauroi. Mitä sitä turhaan odottelemaan vanhuutta, ja eläkerahoja...joskus oli hyvä repäistä ja vain lähteä. Odette olisi mielellään lähtenyt huikeaan seikkaluun nuoren Jikitan kanssa...

Poika etsi piknikkoristaan vihkon ja tussin. Odette otti kirjoitusvälineet vastaan. Siistillä kaunokirjoituksellaan hän raapusti ensin etunimensä, ja perään puhelinnumeronsa...hän ei tarkoituksella kysynyt Jikitan numeroa...poika oppisi rohkaistumaan, jos tämän täytyisi itse ottaa luuri käteen ja soittaa...olisihan tietenkin olemassa mahdollisuus, ettei nuori mies tahtoisi nähdä kreivitärtä enää koskaan mutta...äh...ei nainen vaivannut päätään moisella hölynpölyllä...

"Mutta en minä...Kiitos", Jikita lopulta sanoi. Odette hymyili säteillen, niin että valkeat hampaat näkyivät. Hän ojensi vihkon kynineen päivineen takaisin.

"Lähdetäänkö pienelle kävelylle?" Odette ehdotti...ehkä Jikitakin innostuisi avautumaan, kun saisi jotakin tekemistä. Nainen nousi viehkeästi pystyyn ja heilautti jälleen kiharoitaan...jos ei tuullut, piti edes näyttää siltä, että tuuli tuiversi kutreja....

____
Varja | Jikita Okeke

"Sovit vain reissusta aikanaan, niin kyllä äitisi ymmärtää...nuorena pitää matkustella ja ottaa ilo irti!" Odette sanoo nauraen. Naisen ääntä on niin mukava kuunnella, ja naurukin helisee miellyttävästi. Voisin kuunnella joka ikinen ilta hänen lukemiaan iltasatuja ja nukahtaa turvallisuudentunteeseen... Lienee tosin sekin turha toivo. Saan pelätä lopun ikääni sängyn alta ja vaatekaapista paljastuvia mörköjä.
"Eiköhän..." sanon viitaten äitiini. Iloa en ole ottanut vielä irti, enkä varmaan tule ottamaankaan ellen pääse oikeasti käymään naisen kanssa ulkomailla. Aistin ilmassa todella muutoksen tuulia, ehkä nyt löydän ystävän! Lämpö ja toivo läikähtävät sydämessä, haluaisin itkeä vain tuon toivonkipinän aiheuttamasta onnesta. En onneksi kuitenkaan sorru tekemään sitä. Olisi siinäkin seliteltävää.

Nainen ojentaa vihkon ja kynän takaisin kirjoitettuaan jotakin paperille. Hän hymyilee niin kauniisti, enkä ole tainnut koskaan nähdä niin nättejä hampaita. Siirrän katseeni Odeten suusta paperiin, hänellä on myös sievä käsiala, kuten saattoi odottaa. Hymyilen pienesti. Vielä pitäisi uskaltautua joskus painamaan vihreää luuria...

"Lähdetäänkö pienelle kävelylle?" kreivitär kysyy nousten seisomaan. Kiharat hulmuavat taasen kuin filmitähdellä. Miksi tunnen kateuden pistoksen...
Nyökkään innoissani, mutta yritän heti peittää intoni puuhaamiseen. Ei kai ole luonnollista olla niin kamalan otettu siitä, kun joku joskus pyytää johonkin. Vaikka vain kävelylle, minulle se on iso juttu. Kerään tavarani takaisin koriin, asettelen ne hienosti riveihin ja pinoihin. Vedän tennarini jalkaan ja huolimattomasti sitaisen kumpaankin rusetin, kyllä ne jalassa pysyvät. Lopuksi nostan pyrstöni viltiltä ja viikkaan sen siistiksi korin päällimmäiseksi. Korissa on hauskat läpät, jotka toimivat sen kansina. Suljen ne.

Mehupullon tyhjenemisen jälkeen kori on kevyt, kreivittären puheiden jälkeen mielikin on kevyt. Äänettömästi astelen hiekkatietä eteenpäin.
"Odette on myös joutsenprinsessan nimi", sanon aloittaen kokonaan uuden aiheen, vaikka ehkä ei olisi pitänyt. En osaa kuitenkaan jatkaa siitä mihinkään.

____
Dalamar | Odette Lacoste

Jikita nyökkäsi hyväksyvästi, ja ryhtyi pakkaamaan vilttiä ja mukeja takaisin koriin. Ja miten sievästi poika ne osasikaan laittaa...Odette ottaisi mielellään Jikitan viikkaamaan hänen lakanoitaan. Nainen katseli hymyillen miten nuorukainen sulki korin läpät...Kreivitär liimaantui siinä samassa pojan kylkeen ja tarrautui tämän käsivarteen...Hän hymyili Jikitalle rohkaisevasti...ei Odette halunnut toista tuskastuttaa...mutta olisihan se sangen hullua, jos he eivät kävelisi käsikynkkää!

"Odette on myös joutsenprinsessan nimi",Jikita aloitti keskustelun. Odeten ruusunpunaiset huulet raottuivat hämmästyksestä, mutta pian tuttu hymy koreili naisen kauniilla kasvoilla. Hän nyökkäili riemuissaan.
"Niin on! Äitini rakasti Joutsenlampea...ja siitä minäkin olen nimeni saanut", Odette nauroi hersyvästi. Pienet linnut lensivät aivan kaksikon pään yli...taivas oli ihanan sininen ja pilveetön...täydellinen ulkoilusää.

"Oletko koskaan nähnyt Joutsenlampea balettina? se on aivan ihana! voisimme mennä katsomaan sen yhdessä", kreivitär keksi hänelle ja uudelle tuttavuudelleen tekemistä talven pimeiksi illoiksi. Itsevarmana, ja pää pystyssä Odette asteli eteenpäin...puistossa oli sitten rauhallista ja ihanaa! etenkin näin hyvässä seurassa.

Vastaan käveli nainen vaaleanpunaisten lastenvaunujen kanssa. Pyörät narskuivat hiekkatiellä... Nainen hymyili säteillen...hän oli varmasti ensikertalainen...synnyttänyt muutama viikko sitten. Tummat silmänaluset, mutta silti onnellinen hymy...ei siitä voinut erehtyä... Kreivitär nyökkäsi naiselle lämmin ilme kasvoillaan. Huomaamattaan hän rutisti itseään Jikitan kättä vasten...ei pitäisi surkutella...vielä hänellä olisi aikaa hankkia lapsi...

____
Varja | Jikita Okeke

"Niin on! Äitini rakasti Joutsenlampea...ja siitä minäkin olen nimeni saanut", kylkeeni liimautunut nainen sanoo iloisesti. Minäkin haluaisin nimen, jolla on noin kaunis alkuperä! Vaan ei, minä olen Jikita, toivo. Kuinka mälsää.
"Vau... Se sopii sinulle", sanon välittömästi. Enhän minä yhtä kaunista nimeä kuin hänellä on ansaitsisikaan.

"Oletko koskaan nähnyt Joutsenlampea balettina? Se on aivan ihana! Voisimme mennä katsomaan sen yhdessä", Odette iloitsee. Ilo on hassu tunne. Se lämmittää sisältäkäsin, ei polttaen, mutta se leviää sydämestä aina jääkylmiin varpaanpäihin saakka. Se pakottaa kymmenet lihakset töihin saaden hymyn huulille.
"En ole koskaan käynyt baletissa. Haluaisin kyllä", tunnustan posket kevyesti punehtuen. Enpä ole aiemmin edes pahemmin ajatellut koko asiaa... Kuuluuko baletti yleissivistykseen? En tiedä. Ei minun sivistystasooni ainakaan.

Odette pitää tiukemmin kiinni vauvankärryjen kohdalla. Onkohan hän joskus menettänyt lapsen? Nostan katseeni vaunujen vaaleanpunaisen renkaan vanteista naisen sivuprofiiliin. Haluaisin lukea hänen ajatuksensa, tai kysyä aiheesta. En kuitenkaan halua, että hän menee taas surulliseksi kuten silloin kun kysyin leskeydestä. Minua ei lapsenteko, tai lähinnä kai -hankkiminen, niin vielä kiinnosta. Ehkä sitten joskus kun olen vanhempi, jos elän niin pitkään. En malta silti olla kysymättä, mistä tämä uteliaisuus oikein kumpuaa...

"Kysyit onko minulla ketään nyt... Onko sinulla kenties?" utelen vilkaisten vielä nuoren äidin perään. Ehkä seuralaiseni yrittää koko ajan saada lasta. Tai ei voi saada. Tai ehkä hänellä on jo katras. Enhän tiedä hänestä vielä mitään. Viihdyn kuitenkin hänen seurassaan, eikä enää pelota. On kätevää kävellä niin lähellä toista, ei tule juurikaan tuijoteltua kasvoihin, kummallakaan. Saan näyttää yhtä kummalliselta kuin tavallisestikin.

____
Dalamar | Odette Lacoste

"Vau... Se sopii sinulle", Jikita sanoi suloisesti. Odette naurahti hämillään...kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin huomauttanut Odeten ja joutsenprinsessan yhteydestä, saatikka kehunut kreivitärtä kyseisestä nimestä.
"Kiitos...", nainen nauroi lämpimästi.

"En ole koskaan käynyt baletissa. Haluaisin kyllä",nuorukainen kertoi. Odette käänsi kultaisen katseensa poikaan vierellään. Hänen punatuille huulille ilmestyi veikeä ilme ja silmissä kiilui riemu.
"Sittenhän on korkea aika käydä! pitää vain kysyä teatterista, milloin Joutsenlampi on ohjelmistossa, niin saadaan varattua liput ajoissa. Tai näkisihän sen internetistä, mutta minun on pakko tunnustaa etten omista tietokonetta", kreivitär kertoi ja heilautti vapaata kättään dramaattisesti. Ei hänellä ollut aikaa istua koneen ääressä, eikä hän ollut koskaan vaivaantunut opettelemaan sen käyttöä. Laskut hän maksoi pankista, ja lennot varasi puhelimella...

"Kysyit onko minulla ketään nyt... Onko sinulla kenties?"Jikita kysyi saaden kreivittären posket punehtumaan. Hän puraisi alahuultaan, ja hetken hän todella näytti kuusitoistakesäiseltä tytön heitukalta, joka oli jäänyt kiinni miesten kanssa vehtailemisesta. Kreivitär kohautti olkiaan...
"On...tavallaan...hän on kovin nuori, ei sinua montaa vuotta vanhempi...oikein mukava ja hellä mutta...pahoin pelkään, että hän vaihtaa minut nuorempaan...", kreivitär esitti asiansa pirteästi, mutta kaiken itsevarmuuden läpi saattoi nähdä pelon...Kyllä Odette ymmärsi, jos ketunpoikanen halusi mieluummin olla ikäistensä naisten kanssa...mutta mitä tuli kreivittäreen itseensä, hän ei missään tapauksessa voinut kuvitella seurustelevansa oman ikäistensä miesten kanssa...he olivat niin tylsiä ja patoutuneita...

"Se ei olisi ensimmäinen kerta...", Odette huokaisi syvään. Hänen nypityt kulmansa kurtistuivat hetkeksi, ja hänen kultainen katseensa vaelsi kengänkärjiin. Hän kuitenkin pian sai ryhtinsä takaisin ja silmille kiintopisteen jonnekin kauas eteenpäin.
"Mutta jos niin käy niin sille ei voi mitään...kyllä minä uskon, että vielä jossakin on se oikea minulle...", nainen hihkaisi mahtipontisesti, ja nauroi lauseensa päätteeksi. Hänen kiharansa pomppivat naurun tahdissa...

"Kerta nyt olemme tässä aiheessa niin...millaisista tytöistä sinä Jikita pidät? vai pidätkö pojista? tai molemmista?" kreivitär aloitti suoran kysymystulvansa, jälleen unohtaen, etteivät kaikki ehken haluaisi vastata moisiin kysymyksiin...Mutta Odette oli kiistaton Afroditen tytär, eikä hän voinut hillitä uteliaisuuttaan...eikä hänen tarvinnutkaan...

____
Varja | Jikita Okeke

Odette höpötttelee teatterista, minä jään katsomaan kauempana lenteleviä lintuja. Mihin lienevät matkalla. Olisinpa minäkin. Matkalla johonkin. Ehkä minä olenkin, vapaampaan elämään ja onneen. Ehkä on ihan hyvä. Hän lopettaa puheensa mainitsemalla, ettei omista tietokonetta. Vieläkö sellaisiakin on olemassa... En minä osaisi tehdä mitään, jollei minulla olisi nettiä ja konetta. Istuisin varmaan nurkassa seinään tuijottamassa, huh, mielummin näin kuitenkin.
"Minulle käy koska vain", sanon, vaikkei sitä edes kysytty. Haluan kuitenkin tehdä selväksi, ettei tapaamisia tarvisi miettiä minun aikataulujeni mukaan. Koska minulla ei ole aikatauluja. Pelata ehtisin myöhemminkin, sosiaalisuutta on nyt vähän työstettävä.

Naisen koko olemus muuttuu hetkeksi, enkä tiedä onko se hyvä asia. Hän näyttää niin hauraalta ja haavoittuvaiselta, aiemman itsevarman ja vahvan naisen täydelliseltä vastakohdalta. Vaikea kuvitella, että hänkin on oikeasti epävarma jostakin. Vaikka kai me kaikki.
"Miksi kukaan vaihtaisi sinua yhtään kehenkään..." mutisen hiljaa, kun hän vielä jatkaa kertomustaan.
"Mutta jos niin käy niin sille ei voi mitään...kyllä minä uskon, että vielä jossakin on se oikea minulle..." Odette sanoo pontevasti. Vilkaisen kultaisia silmiä ihailevasti, kuinka hän jaksaakaan olla niin positiivinen... Tai pitää yllä tietynlaista roolia, joka tapauksessa hän tekee sen hyvin. Nainen nauraa iloisesti, enkä epäile ollenkaan, etteikö hän vielä löytäisi jotakuta joka antaisi mitä tahansa saadakseen hänet omakseen.

"Kerta nyt olemme tässä aiheessa niin...millaisista tytöistä sinä Jikita pidät? Vai pidätkö pojista? Tai molemmista?" kreivitär kysyy arvaamatta. Hiukseni saattoivat pompata pystyyn, sellainen on tunne. Rykäisen kurkkuani selvemmäksi.
"En minä tiedä..." vastaan totuudenmukaisesti tien kiviä silmäillen. Hermostuttaa, en minä halua puhua tästä. En minä tiedä aiheesta niin yhtään mitään. En voi olla pohtimatta, miten saisin puheenaiheen vaihdettua... En taida osata.
"En oikeastaan haluaisi puhua siitä", yritän kuitenkin, vaikken usko Odeten luovuttavan noin helpolla. Voisin oikeastaan samantien juosta pullasorsien sekaan lampeen ja hukuttautua. Puren huultani ahdistuneena.

____
Dalamar | Odette Lacoste

"Minulle käy koska vain", Jikita totesi Odeten iloksi. Nainen hymyili leveästi uudelle toverilleen. Nyt hän saisi pitkästä aikaa teatteriseuraa, joka tulisi mieluusti mukaan, eikä väkipakolla. Kreivitär muisti vain vaivoin ensimmäisen kerran, kun hän kävi katsomassa balettia. Hän oli seitsemän vanha, eikä hän silloin jaksanut keskittyä lavalla pyöriviin tanssijoihin. Odette oli mutkuillut istuimellaan, ja saanut äidiltään syyttävän katseen...isä oli silloin vain naureskellut...Sittemmin Odette huomasi teatterin ja baletin ilot, eikä hän luopuisi niistä mistään hinnasta...

"Miksi kukaan vaihtaisi sinua yhtään kehenkään..." , nuorukainen aprikoi Odeten puheitten läpi...Nainen ei vastannut...ei hän tiennyt sellaiseen vastausta. Yleisin selitys oli halu vaihteluun. Nuoret miehet tahtoivat kokeilla taitojaan nuorten naisten parissa, kun kreivitär oli opettanut heistä herrasmiehiä, ja rakastajia...mutta ei nainen lähtenyt ketään syyttelemään...

"En minä tiedä...En oikeastaan haluaisi puhua siitä", Jikita selitti ahdistuneen oloisena. Odette katsahti huolestuneena nuorta miestä, joka puri huultaan...jos tilanne olisi eri, olisi kreivitär saattanut kokeilla onneaan tämänkin poikasen kanssa. Olisihan se nyt mukavampaa selvittää kaksin, mistä toinen todella piti...Kreivittären poskilla häilyi puna...Jikita oli niin nuori ja viaton...tuntui miltein pahalta edes ajatella moisia irstauksia nuorukaisen lähettyvillä. Niinpä vanhempi nainen tyytyi sivelemään vapaalla kädellä kiharoitaan ja nauramaan hersyvästi.

"Siinä tapauksessa ei puhuta...jutellaan siitä sitten, kun sinusta tuntuu siltä. Ja eihän sitä nuorena tarvitse kaikkea vielä tietääkään", Odette vastasi pahoittelevasti hymyillen. Jikita olikin ujompi tapaus, kuin hän kuvittelikaan...oli siis suorastaan riemuvoitto saada poika avautumaan, ja hymyilemään.

"Kerro jotain koulustasi? minua kiinnostaa aivan valtavasti muiden opiskelu, kun en ole itse koskaan ollut koulussa...kotiopetuksessa vain", kreivitär höpötti tuttuun tapaansa. Hän käänsi jälleen kasvonsa aurinkoon...talvi oli tulossa, Odette oli jo valmis pakkaamaan laukut ja lähtemään jonnekin kauas kauas lämpimään...

____
Varja | Jikita Okeke

Uskaltaudun vilkaisemaan naisen kasvoja, kun hän ei vastaa yhtään mitään. Miksi Odette on punastunut?! Tuijotan maata hetken järkyttyneenä, ei kai nainen tuota varten tullut juttelemaan alunperin... Jos tuli, olen tuottanut hirvittävän pettymyksen, taas. Sydäntä riipii vähän ikävästi, minä kun jo luulin, että olisin voinut saada kaverin... Kreivitär kuitenkin nauraa yllättäen minut taas, katsahtan kultaisiin silmiin tehden taas suunnattoman virheen.
"Siinä tapauksessa ei puhuta...jutellaan siitä sitten, kun sinusta tuntuu siltä. Ja eihän sitä nuorena tarvitse kaikkea vielä tietääkään", Odette sanoo ja minä punastun rajusti, heitän katseeni soraan ja haluan vajota maan alle. Ellen alemmaksikin. En taida koskaan haluta jutella, koska tuskin tulen koskaan tietämään tämän enempää. Kukapa milloinkaan tahtoisi edes tutustua minuun, paitsi Odette. Hän tuntuu muutenkin olevan hitusen erikoinen tapaus... Nyökkään silti, enkä tiedä huomaako nainen sitäkään. Ei sen niin väliä. Tuijotan maata, jokohan siilit ovat menneet nukkumaan.

"Kerro jotain koulustasi? Minua kiinnostaa aivan valtavasti muiden opiskelu, kun en ole itse koskaan ollut koulussa...kotiopetuksessa vain", Odette jatkaa tuttavalliseen puhetyyliinsä. Pudistan kevyesti päätäni antaen pikkuruisen hymyn nousta, ehkä kreivitär ei vihaakaan minua ihan vielä hirvittävästi!
"En minä oikein tiedä mitä kertoa... Siellä on ihan kivaa, kun saa tehdä töitä itsekseen eikä ryhmätöitä ole paljoa", sanon hiljaisella äänellä. Alan jo pelätä, ettei ääneni kanna enää kauaa. Harvoin minä näin pitkään pääsen keskustelemaan kenenkään kanssa.
"Millaista kotiopetus on? Halusin pienenä aina opettajan kotiin tai vanhemmat opettamaan, mutta ei se onnistunut." Samantien kadun sanomisiani, tästä luultavasti poikii lisää kysymyksiä. Vaikka eihän avautuminen aina ole pahasta, eihän? Ehkä Odetteen voisin luottaa.Uskaltaudun vilkaisemaan naisen kasvoja, kun hän ei vastaa yhtään mitään. Miksi Odette on punastunut?! Tuijotan maata hetken järkyttyneenä, ei kai nainen tuota varten tullut juttelemaan alunperin... Jos tuli, olen tuottanut hirvittävän pettymyksen, taas. Sydäntä riipii vähän ikävästi, minä kun jo luulin, että olisin voinut saada kaverin... Kreivitär kuitenkin nauraa yllättäen minut taas, katsahtan kultaisiin silmiin tehden taas suunnattoman virheen.
"Siinä tapauksessa ei puhuta...jutellaan siitä sitten, kun sinusta tuntuu siltä. Ja eihän sitä nuorena tarvitse kaikkea vielä tietääkään", Odette sanoo ja minä punastun rajusti, heitän katseeni soraan ja haluan vajota maan alle. Ellen alemmaksikin. En taida koskaan haluta jutella, koska tuskin tulen koskaan tietämään tämän enempää. Kukapa milloinkaan tahtoisi edes tutustua minuun, paitsi Odette. Hän tuntuu muutenkin olevan hitusen erikoinen tapaus... Nyökkään silti, enkä tiedä huomaako nainen sitäkään. Ei sen niin väliä. Tuijotan maata, jokohan siilit ovat menneet nukkumaan.

"Kerro jotain koulustasi? Minua kiinnostaa aivan valtavasti muiden opiskelu, kun en ole itse koskaan ollut koulussa...kotiopetuksessa vain", Odette jatkaa tuttavalliseen puhetyyliinsä. Pudistan kevyesti päätäni antaen pikkuruisen hymyn nousta, ehkä kreivitär ei vihaakaan minua ihan vielä hirvittävästi!
"En minä oikein tiedä mitä kertoa... Siellä on ihan kivaa, kun saa tehdä töitä itsekseen eikä ryhmätöitä ole paljoa", sanon hiljaisella äänellä. Alan jo pelätä, ettei ääneni kanna enää kauaa. Harvoin minä näin pitkään pääsen keskustelemaan kenenkään kanssa.
"Millaista kotiopetus on? Halusin pienenä aina opettajan kotiin tai vanhemmat opettamaan, mutta ei se onnistunut." Samantien kadun sanomisiani, tästä luultavasti poikii lisää kysymyksiä. Vaikka eihän avautuminen aina ole pahasta, eihän? Ehkä Odetteen voisin luottaa.

____
Dalamar | Odette Lacoste

"En minä oikein tiedä mitä kertoa... Siellä on ihan kivaa, kun saa tehdä töitä itsekseen eikä ryhmätöitä ole paljoa...Millaista kotiopetus on? Halusin pienenä aina opettajan kotiin tai vanhemmat opettamaan, mutta ei se onnistunut", Jikita kertoi hiljaa. Odette irvisti nuoremmalleen ilkikurisesti. Hänellä ei ollut kullattuja muistoja kotiopetuksestaan, eikä varsinkaan opettajastaan. Naisen kultainen katse seurasi pikkulintua, joka pyrähti puun oksalta toiselle.

"Se oli aivan kamalaa! ole vain onnellinen ettet joutunut kokemaan sitä...tai...voihan se olla, että on niitä mukaviakin opettajia olemassa, mutta minulla ei ollut", kreivitär suorastaan kiljahti mahtipontisesti.
"Herra Adams oli vanha ja hyvin uskonnollinen mies...hänestä naisen täytyi näkyä eikä kuulua, ja joskus oli parempi jos ei näkynytkään", Odette jatkoi ja heilutti kättään sanojensa tahdissa merkkinä espanjalaisista juuristaan. Hänestä oli suorastaan ihmeellistä, että joku todella haaveili kotiopetuksessa...mutta ainahan ihminen haaveili juuri siitä mitä ei itse saanut.

"Ihan mielenkiinnosta, miksi tahtoisit kotiopetukseen? Etkö viihdy koulussa?" kultasilmäinen nainen uteli. Hän arveli, että kyseleminen ahdistaisi Jikitaa takuulla, mutta he eivät pääsisi puusta pitkälle, jos nuorukainen ei avautuisi...ellei tämä halunnut olla tutustumatta tämän enempää...pyh! sellaista vaihtoehtoa ei tointanut edes ajatella.

Odette pysähtyi puistonpenkin eteen, ja pujotti kätensä vapaaksi. Huokaisten halitoituneena puiston kauneudesta nainen istahti penkille. Hellä hymy huulillaan nainen katsoi Jikitaa ja taputti paikkaa vierellään...Paljonkohan kello oli...eipä sillä, että naisella olisi kiire mihinkään...mutta iso nälkäinen koira odotti kotona...Dino jaksaisi odottaa varmasti vielä jonkin aikaa. Kreivitär lipaisi kielellään punattua huultaan, ja sormet hakeutuivat kiharoihin...utelias katse seurasi Jikitaa...miten valloittavan suloinen poika...

____
Varja | Jikita Okeke

"Se oli aivan kamalaa! Ole vain onnellinen ettet joutunut kokemaan sitä...tai...voihan se olla, että on niitä mukaviakin opettajia olemassa, mutta minulla ei ollut", Odette kiljahtaa saaden minut säpsähtämään säikähdyksestä.
"Minulle koulunkäynti on aina ollut kamalaa, olisiko tuo mitään muutosta siihen tuonut..." mutisen kuitenkin vastauksenkaltaiseksi. Huomaan naisen jatkavan höpötystään ja skarppaan kuuloni tarkaksi napatakseni jokaisen sanan.
"Herra Adams oli vanha ja hyvin uskonnollinen mies...hänestä naisen täytyi näkyä eikä kuulua, ja joskus oli parempi jos ei näkynytkään", kreivitär virkkoo aiemman jatkoksi. Hymyilen kuvitellessani Odeten tuppisuuksi...
"Et ole tainnut ottaa häneltä opiksi", sanon naurahtaen. Epäilys hyökkää päälleni heti sanojeni jälkeen - mitä jos Odette loukkaantuu sanoistani, jos hän luulee minun arvostelevan tai mollaavan...
"Tarkoitan... Sehän olisi vain hyvä asia", yritän paikkailla edellistä töppäystäni. Kreivitär onneksi vaikuttaa aika ymmärtäväiseltä, eikä ole toistaiseksi näyttänyt mielenpahoittamisen merkkejä.

"Ihan mielenkiinnosta, miksi tahtoisit kotiopetukseen? Etkö viihdy koulussa?" nainen utelee. Puren huultani valmistellessani vastausta.
"En, eikä minua haluta sinnekään", sanon äänellä, jonka tarkoitus on olla välinpitämätön, kuin minua ei kiinnostaisi ettei minulla ole laajaa ja hauskuuttavaa kaveripiiriä. Taidan epäonnistua yrityksessäni.
"Mieluummin olisin kotona turvassa", totean surkeasti. Olo tuntuu kuitenkin rohkealta, kun olen kerrankin uskaltanut kertoa edes jollekin jotakin. Nyt vain toivon, ettei Odette petä luottamustani jollain ilkeällä tavalla. Vilkaisen hänen kauniita kasvojaan, ei hän vaikuta sellaiselta. Mutta kuka loppujen lopuksi alunperin vaikuttaakaan.

Kreivitär istuu puiston penkille. Katsahdan vielä taakseni puistopolua pitkin, enkä edes tiedä miksi. Mitä väliä sillä on, vaikka joku sattuisikin näkemään. En edes tunne ketään täältä. Lasken korin maahan ja istuudun naisen vierelle. Nyhdän villapaidan hihoja vähän alemmaksi, niin etteivät sormetkaan pilkota sen alta näkyviin. Ei oikeastaan ole kylmä, en vain tiedä mitä muutakaan tekisin. Pidän katseeni tennarien kärjissä.

_____
Dalamar | Odette Lacoste

"Et ole tainnut ottaa häneltä opiksi", Jikita naurahti:"Tarkoitan... Sehän olisi vain hyvä asia"
Odette nauroi myös, hän ei ollut oppinut mitään herra Adamsilta...varsinkaan olemaan hiljaa!
"Pakko myöntää, ettei ole kovin monia tilanteita, missä minut saisi vaikenemaan! ja joskus saatan höpöttää liikaakin, mutta minkäs teet, kun on asiaa", kreivitär myönsi hyväntuulisena. Oikeastaan hän oli aika ylpeä siitä, etteivät sanat juuttuneet kurkkuun tai jääneet mieleen roikkumaan...samahan se oli ne ääneen lausua...vaikkei Odettea voinut täysin tahdittomaksikaan luonnehtia, saattoi hän silloin tällöin lausua jotain, mikä sai keskustelukumppanin ahdistumaan...mutta ei kreivitär sitä missään tapauksessa tahallaan tehnyt...

"En, eikä minua haluta sinnekään...Mieluummin olisin kotona turvassa", Jikita vastasi...Hymy katosi naisen kasvoilta, ja huoli kultaisissa silmissään hän katsoi miten nuorukainen veti villapaidan hihat käsiensä suojaksi...kuin suojatakseen enemmän itseään kuin käsiään...pojan katse roikkui kenkien tasalla, ja kreivittärelle tuli väkisin mieleen Daire...silloin kun hänen rakas kummipoikansa oli ollut nuorempi, tämä oli ollut arka ja hiljainen...Odette huokaisi syvään ja liukui lähemmäs poikaa.
"Ei minuakaan monesti haluta seurapiirijuhliin", kreivitär kertoi tavoistaan poiketen hymyilemättä. Hän katsoi vakavasti Jikitaa vierellään...
"Ja vaikka koulu ja juhlat ovatkin ihan kaksi eri asiaa, niin molemmissa on ihmisiä eikö? kyllä minäkin monesti mietin, jättäisinkö menemättä vain sen tähden, ettei minua haluta sinne...mutta joka kerta olen mennyt, ja kävellyt pää pystyssä tervehtien jokaista...jopa niitä, jotka kuiskivat pahoja asioita selkäni takana...", Odette antoi hymyn valua takaisin huulilleen. Hellästi, kuin lohduttaen nainen laski kätensä Jikitan olkapäälle.

"Älä pelkää elämää...muuten huomaat, että se on ehtinyt loppua ennen kuin alkoikaan...sinä olet vielä nuori, ja sinulla on mahdollisuus toteuttaa jokainen unelmasi, jos vain uskallat tarttua niihin kiinni...kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta...", kultasilmäinen sanoi hellästi...olematon kyynel ilmestyi naisen silmänurkkaan...Eleanore...pikainen välähdys punatukkaisen naisen kasvoista teki kipeää...mutta Odetella ei ollut nyt aikaa surra...
"Sitä paitsi...sinulla on minut", nainen sanoi hiljaa:"ja minä kyllä autan sinua eteenpäin, jos vain tahdot..."

Viileä tuulenpuuska heilutti kreivittären kiharoita...vaistomaisesti nainen nosti katseensa siniseen taivaaseen...Eleanore...

____
Varja | Jikita Okeke

Odette kertoo vielä lisää höpöttelemisestään. Tykkään kuunnella hänen ääntään... Joten on oikein mukavaa, ettemme istu tässä hiljaa. Tai ettei hän istu. Minä kyllä istun aika pitkälti. Nainen vaikuttaa niin hirmu onnelliselta, olen ehkä hieman kateellinen. En edes hieman, vaan paljon, enkä ehkä, vaan ihan varmasti. Haluan edes pienen palan hänen itsevarmuudestaan ja keskustelukyvystään, kymmenesosakin tuosta olisi tuplasti se, mitä minulla nyt on.

"Ei minuakaan monesti haluta seurapiirijuhliin", kreivitär sanoo ilman naurun sävyä äänessään. Vilkaisen häntä yllättyneenä - nainen on ihan vakava. En haluaisi, mutta hätäännyn. Kipristelen varpaitani kenkien sisässä, ei tämän näin pitänyt mennä... Nostan villapaidan kauluksen pystyyn ja pidän sitä kasvojen suojana käsilläni nenää myöten. Sätin itseäni. Sain tehtyä iloisimman tapaamani ihmisen surulliseksi vain olemuksellani. Pitäisi pysyä sisällä loppuelämä.
"Ja vaikka koulu ja juhlat ovatkin ihan kaksi eri asiaa, niin molemmissa on ihmisiä eikö? Kyllä minäkin monesti mietin, jättäisinkö menemättä vain sen tähden, ettei minua haluta sinne...mutta joka kerta olen mennyt, ja kävellyt pää pystyssä tervehtien jokaista...jopa niitä, jotka kuiskivat pahoja asioita selkäni takana..." Odette sanoo ja laskee lämpimän kätensä harteelleni. Vilkaisen häntä taas, silmäni ovat kostuneet, mutta nainen hymyilee taas.
"Oletkin vahva", vinkaisen lähes äänettömästi. Ilmeisesti aiemmin miltei pettänyt ääneni nyt luovutti ja lähti. Niinpä tietysti. Pitäisi tonkia korista mehua, että saisin kurkkua vähän auki. Jään kuitenkin vain katselemaan maahan laskettua koria. Siellä se on jossain sisuksissa, mehu.

"Älä pelkää elämää...muuten huomaat, että se on ehtinyt loppua ennen kuin alkoikaan...sinä olet vielä nuori, ja sinulla on mahdollisuus toteuttaa jokainen unelmasi, jos vain uskallat tarttua niihin kiinni...kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta..." Odette yrittää vieläkin rohkaista. Näyttää siltä, ettei hän sittenkään surullistunut liikaa.
"Ei minulla ole... unelmia", kuiskaan ja nielaisen, se ei tosin auta kuivaan kurkkuuni. Kurotan jalkojen vieressä tönöttävään koriin, noukin mukin ja pullon ja kaadan mukin puolilleen. Kulautan sen kerralla alas ja palautan tavarat koriin.

"Sitä paitsi...sinulla on minut ja minä kyllä autan sinua eteenpäin, jos vain tahdot..."
Katson kultaisiin silmiin yhtä aikaa yllättyneenä ja hämmentyneenä, uskon sisälläni vellovan kiitollisuuden ja toivon näkyvän ilmeestäni myös.
"Niinkö? Todella?" sanon ääni jo paremmin kuuluen. Ei kukaan ole tarjonnut apuaan, ainakaan noin suoraan. En kyllä tiedä kuinka minua voisi auttaa, voiko ollenkaan. Olisi mukava silti saada ystävä.

____
Dalamar | Odette Lacoste

"Oletkin vahva", Jikita vinkaisi. Odette naurahti hersyvästi...
"Vahvuus kasvaa vastoinkäymisissä", Odette kertoi suoraan. Ei hänestäkään olisi tullut niin suorapuheista ja itsetietoista ihmistä ilman lukuisia vaikeuksia ja esteitä...aivoituminen nuorena oli vaatinut oman veronsa...parhaan ystävättären menehtyminen, ja puolison kuolema...niin vaikeaa kuin kreivittärestä oli uskoa, hän oli itkenyt elämässään niin paljon, että hänen kyyneleistään olisi voinut luoda uuden valtameren. Mutta kyyneleetkin olivat osa vahvuutta...itku kasvatti ja puhdisti joka ikinen kerta....

"Ei minulla ole... unelmia", nuorukainen kuiski käheästi. Vanhempi raotti punaisia huuliaan...Jikita oli mahdottoman epävarma pieni ihminen...Kultainen katse seurasi mehupulloa, josta valui punaista juomaa mukiin, joka nostettiin pojan huulille. Juotuaan mehunsa Jikita pakkasi tavarat takaisin sievään koriinsa.
"Jokaisella on unelmia, sinullakin on...et vain ehkä tiedä sitä...", kreivitär pohdiskeli ääneen...Vilpitön huoli paistoi hänen kultaisista silmistään...kuinka mieluusti hän olisikin vain vetänyt nuoren pojan rintaansa vasten, ja rutistanut tästä kaikki huolet ja murheet ulos...mutta Odette ei jaksanut uskoa siihen, että Jikita olisi suhtautunut kovinkaan suopeasti niin hellään tunteiden osoitukseen...vaikka eihän sitä koskaan tiennyt ennen kuin kokeili, mutta se sai jäädä suosiolla toiseen kertaan.

"Niinkö? Todella?"Jikita kysyi selvästi yllättyneenä. Nainen nyökytteli pontevasti tummien kiharoiden kehystäessä hänen kauniita kasvojaan. Ei nainen lämpimikseenkään jutellut...
"Tietysti! Meillä tulee olemaan oikein ikimuistoista yhdessä kultaseni", Odette nauroi säteillen kilpaa auringon kanssa. Ikävä tosi asia oli kuitenkin, että kreivittären rakas nelijalkainen kävisi varmasti kärsimättömäksi yksinään neljän seinän sisällä...Niinpä nainen piti kiinni helmasta noustessaan penkiltä. Hän hymyili kirkkain silmin ja katseli Jikitaa.

"Minun on kuitenkin valitettavasti nyt lähdettävä...mutta, oli oikein ihanaa tutustua", kreivitär sanoi aidosti onnellisena...Nainen kumartui Jikitan ylle, ja täysin varoittamatta kosketti punatuilla huulillaan pojan otsaa...oliko se herännyttä äidin vaistoa, ystävyyttä vai jotakin muuta, ei Odette osannut itselleen sanoa...mutta jokin lämpö kreivittären sisällä käski hänen toimia niin...Nainen heilautti näyttävästi hiuksiaan vetäytyen kauemmas, suu hymyssä...
"Muista sitten soittaa minulle!", Odette sanoi vielä ja pyörähti ympäri...hän vilkaisi vielä olkansa yli nuorukaista hymyillen, ja heilautti kättään hyvästiksi, kunnes varmoin askelin lähti harppomaan puistotietä pitkin kohti kotia...

____
Varja | Jikita Okeke

"Vahvuus kasvaa vastoinkäymisissä", Odette sanoo. Minun kai pitäisi olla kivikova, vahvempi kuin simpukankuori, mutta taidan enemmänkin olla koostumukseltani meduusa... Sellainen, joka ei sinkoa kipinää eikä ole edes myrkyllinen. Löllö ja hyödytön, ruma ja harmiton. Järsin villapaidan kaulusta, vaikka tiedän ihan hyvin, ettei niin saa tehdä. Se vain helpottaa hermostuksessa. Kohta se on ällöttävä ja kuolasta märkä, joten työnnän neuleen pois hampaideni välistä. Se ehti jo kostua ja on aika inha.

"Jokaisella on unelmia, sinullakin on...et vain ehkä tiedä sitä..." kreivitär rohkaisee. Hymyilen vinosti villan sisällä. Ehkä en vain halua tunnustaa edes itselleni suurimpia unelmiani.
"Ken tietää", puhun sanomatta mitään oikeasti. Ehkä löytäisimme ajallaan minunkin unelmani ajatusten syövereistä. Tällä hetkellä ajatuksia on yksinkertaisesti joko liikaa tai liian vähäsen, että voisin yrittääkään muodostaa omia unelmia niiden lisäksi.

Nainen nyökkäilee - hän on tosissaan! Hymyilen ja uskallan laskea villapaitaakin kasvoilta.
"Tietysti! Meillä tulee olemaan oikein ikimuistoista yhdessä kultaseni", Odette nauraa, ja hänen naurunsa on yksi kauneimmista koskaan kuulemistani, ellei kaikista kaunein. Hymyni yltää pitkästä aikaa aidosti silmiin ja valkoiset hampaat välkähtävät auringossa.

Kreivitär kuitenkin nousee sievästi takaisin jaloilleen. Tapitan häntä ruskeilla silmilläni kysyvästi.
"Minun on kuitenkin valitettavasti nyt lähdettävä...mutta, oli oikein ihanaa tutustua." Hymyni valjuu huomatessani, että hän on oikeasti lähdössä... Jäisin taas yksin... Sitten nainen jo suukottaakin otsaani. Katson maata hämmentyneenä ja taidan punastua taas.
"Muista sitten soittaa minulle!" hän hihkaisee lähtiessään. Vilkutan epävarmasti ja nielaisen kuuluvasti.

Vasta hetken päästä tajuan itsekin ottaa jalat alleni, ällösöpö nuori pariskunta kärttää paikkaa penkiltä. Noukin korini, joka painaa enemmän kuin muistinkaan, ja tassutan puistotietä juuri siitä vastakkaiseen suuntaan, mihin Odette lähti. Huokaisen syvään. Olen niin poikki, kun vihdoin pääsen kotiin...

____
LOPPU.

Paluu Arkisto

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron