Tänään on 18 Joulu 2018, 13:04


Mo chroí [yksinpeli]

Vanhalta foorumilta tänne siirretyt kokonaan pelatut pelit sekä Pelaajat ilmoittavat-osiosta lopettaneiden pelaajien viestitopickit (lopettamiset ja seuranhaku). Ylläpito lukottaa aiheet.
  • Kirjoittaja
  • Viesti
Poissa
Avatar

kujakettu

Ylläpitäjä

  • Viestit: 847
  • Liittynyt: 19 Loka 2013, 12:46
  • Paikkakunta: Mli

Mo chroí [yksinpeli]

Viesti22 Loka 2013, 18:18

[Irlanti, joku maaseudun pikkukylä missä Felci on asunut lapsuutensa.]

FELCIA HAYES

Tuuli puhaltaa kylmästi kasvoilleni, niin kylmästi että minun on pakko kiskoa takkini kaulusta paremmin pystyyn ja kietoa kaulaliinani tiukemmin kaulalleni, vaikka eihän se hirveästi edes auta.
Taivas on tumma ja ilma on kostea, mutta nyt ei vielä sada, sumua sen sijaan näkyy silmänkantamattomiin. Ilta pimenee jo pian, mutta minä astelen määrätietoisin askelin kauemmas vaaleaksi rapatusta talosta, siellä tuikkivista valoista ja sen lämmöstä.
Olin sanonnut palaavani pian.
Ensin halusin vain tehdä tämän.

Kengät uppoavat aavistuksen kosteaan maahan kun kuljen eteenpäin pitkin suuria tiluksia. Maata meillä tosiaan riitti, tiesin että talo näkyisi varsin pienenä siellä sopukassa minne minä olin matkalla. Päättäväisin askelin, mutta tietyllä tavalla pelokkainkin.
Siitä kun oli jo niin paljon aikaa.
Toivottavasti tuuli ei kerkeä riipiä mukanaan kaikkia terälehtiä ruusukimpusta ennen kuin ehdin perille. Se nimittäin on niin navakkaa että jäljestäni kulkee väkisinkin pieni terälehtien vana sumuiseen maahan.

On niin uskomatonta olla taas täällä, tuntuu niin ajattomalta. Ihan niinkuin olisin lähtenyt vasta eilen. Ei paikkaa kodin vertaa, niinhän sitä siinä vanhassa tarinassa, Ihmemaa Ozissa taidettiin sanoa.
Olin kyllä täysin samaa mieltä.

Kun sitten kävelymatkani päätteeksi näen sen taas kerran edessäni, jokin sydämessäni sykähtää. Miksi olinkaan päästänyt käymään niin, että olin ollut niin kovin pitkään poissa?
Jollekulle tuo näky voisi olla vain kylmä kivi, turha ja merkitsemätön nimi muiden joukossa, tyhjä ja tuntematon sielu, jota ei tarvinnut murehtia.
Minulle se oli vain paljon enemmän, niin paljon enemmän että pelkästään sen hautakiven nähdessäni kyynelet kihoavat suolaisina silmiini.
"Voi isä..", kuiskaan aivan hiljaa, samalla kun otan muutaman pienen ja haparoivan askelen kohden kiveä. Lasken kädessäni olevan kynttilälyhdyn hautakiven vierelle ja kumarrun kiven ääreen, voimatta enää estää kyyneliä.
"Olen ollut aivan liian pitkään poissa", sanon hiljaa, samalla kun katson jonnekin hautakiveä kauemmas, jonnekin minne ei voi nähdä jos ei ymmärrä.
Kohotan katseeni ylös yöhön synkkenevälle taivaalle ja kyyneleet vierivät poskiltani alas kaulalle. Suljen silmäni ja hengitän syvään, yrittäen tasata hengitystäni.

__

Siinä sinä itket tummenevassa yössä, polvillasi hautakiven äärellä, muistaen isäsi yhtä elävästi kuin silloin aikoinaan. Jollekulle hän ei ollut kukaan, sinulle hän oli kaikki. Vaikka aikaa on kulunut, mikään ei ole muuttunut. Hänellä on edelleen yksi tärkeimmistä paikoista sydämessäsi.
Tunnet hänen läsnäolonsa jossain syvällä sielussasi.
Ja se tosiasia tekee kipeää, ettei hän ole enää täällä.

__

Kun vihdoin saan itkuni hallintaani, hengitykseni tasattua ja irroitettua katseeni taivaasta jolla tähdet ovat nyt alkaneet tuikkia, lasken käsissäni olevat ruusut hautakiven edustalle. Pyyhin kosteita silmiäni hihaani kuin pyörällään kaatunut pikkulapsi, jota sattuu. Luen hitaasti yhä uudelleen kiveen kaiverrettuja kirjaimia, siinä olevia sanoja. Kaipaus ei vain ota hellittääkseen, mutta ei sen tarvitsekaan.
Lasken suukon kiven kylmälle pinnalle.
"Cronaím thú, le grá go deo", sanon isälle kuiskaten, melkein kuin laulaen.
Hitaasti nostan lyhtyni multaisesta maasta ja luon viimeisen silmän ruusuiseen hautaan.
"Is tú mo ghrá."

Lähden lyhdyn valon saattelemana kulkemaan kohti lämmintä kotia joka näkyy jossain edessäpäin.
Äiti varmaan jo ihmetteli miten minulla oli kestänyt näin pitkän aikaa täällä, olkoonkin että matkaa oli ihan kiitettävästi.
No, kyllä hän ymmärtäisi. Hän ymmärsi aina.

Oven edustalla haistan tuoreen leivän tuoksun ja se saa hymyn huulilleni. Täällä mikään ei koskaan muuttunut, ja hyvä niin. Hitaasti painan käteni ovenkahvalle ja astun sisään.
"Minä palasin."

Paluu Arkisto

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron