Tänään on 18 Joulu 2018, 13:05


By the side of wide open seas.

Vanhalta foorumilta tänne siirretyt kokonaan pelatut pelit sekä Pelaajat ilmoittavat-osiosta lopettaneiden pelaajien viestitopickit (lopettamiset ja seuranhaku). Ylläpito lukottaa aiheet.
  • Kirjoittaja
  • Viesti
Poissa
Avatar

Synoi

Leikki-ikäinen

  • Viestit: 55
  • Liittynyt: 23 Loka 2013, 12:09

By the side of wide open seas.

Viesti30 Loka 2013, 00:41

Sasu

[Synoi ja Wolwerine.]

Zimi

Potkaisen maasta vauhtia, ehdottomasti tarpeettoman lujaa. Tämä on niitä asioita, jotka minä osaan. Tavallisena päivänä pelkkä kevyt kengänkärjen kosketus riittäisi tällaisessa kaltevassa alamäessä, ja kiitäisin lautani kanssa juuri niin kovaa kuin haluaisin. Nyt kuitenkin potkaisen maata jo toisen kerran hyvin lyhyen ajan sisällä, vaikka vauhti epätasaisella asfaltilla saa laudan sekä minut tärisemään jo nyt. Ihan sama, en siltikään liiku riittävän kovaa. Mitä enemmän metrejä minun ja niiden idioottien välissä on, sitä parempi. Kurvaan oikealle ja hädin tuskin saan pidettyä tasapainoni. Käännyn uudestaan. Ja uudestaan. Satama on loistavin paikka ikinä, ja mutkittelu valtavien varastohallien ja verkkoaidalla muusta maailmasta erotettujen konttipinojen välissä saa kierrokseni laskemaan pikkuhiljaa. Jo on aikakin.

Lopulta hyppään alas skeittilautani päältä ja nappaan sen kainalooni. On viikonloppu, joten varastoalue on hiljainen, ainakin se osa missä minä olen. Ja se tässä kaikkein parasta onkin. Pohjoisessa tori on varmaan täynnä ihmisiä, laitureilla istuskelee porukkaa paistattelemassa päivää. Täällä on autiota, kun tietää mihin mennä. Ja minähän tiedän. Alue on melko karua, ja jos joltakulta muulta kuin minulta kysytään, tänne ei varmaan suurimmalla osalla kaupunkilaisista ole mitään asiaa. Paikka on täydellinen juuri tällaisissa tilanteissa. Matkaa metroasemalta on reilusti, mutta laudalla siitä selviää nopeasti. Matka auttoi tänäänkin kummasti selvittämään päätäni sen jälkeen, kun lähdin taas kotoa ovet paukkuen. Joskus minua inhottaa sanoa sitä paikkaa kodikseni, eivätkä nekään siellä minusta pidä. Heittäisivät kadulle, jollen jo eläisi suurinta osaa ajastani ulkona. Varsinkin nyt kesällä, kun ei ole vaaraa jäätyä hengiltä jos vähänkin pistää nenäänsä ulos ovesta. Kiskon hupparin hihat kyynärpäihin, vilkuilen ympärilleni ja livahdan verkkoaitaan revitystä aukosta sen toiselle puolelle. Luikin nopeasti suuren laatikkopinon luokse, ja heilautan sen päälle ensin laudan ja sitten itseni. Kiipeän korkeimmalla olevalle laatikolle, josta minut varmasti näkee, mutta josta pääsen salamana alas jos näkijä on joku jonka kanssa en välitä jäädä keskustelemaan. Kuten satamavartija.

Istun laatikoiden päällä, etsin edes pientä pilkahdusta merestä varastohallien välistä ja heiluttelen jalkojani laatikon reunan yli potkien puuta kantapäilläni. Tunnustelen taskuani. Kännykkä jäi kotiin. Vaikka eipä sillä, että minulla kukaan soittaisi, tai vaikka soittaisikin, en vastaisi. Se olisi kuitenkin joku kotoa, eikä heille kuulu missä minä olen. Mitäs ovat kusipäitä, jotka kuvittelevat tietävänsä mikä minulle on parasta. En voi uskoa, että olen heille muka sukua. Eikö isosiskonkin pitäisi puolustaa minua, sen sijaan että hyökkää kimppuuni yhtä raivokkaasti kuin vanhemmat yhteensä? Minkä minä sille voin, että luokkalaiseni ovat idiootteja? Minkä minä sille voin, että historia ei kiinnosta? Minkä minä sille voin, että Evelyn päätti tulla retuuttamaan minut luokkaan väkisin, niin etten päässyt karkaamaan? Ja etenkin, mitä minä voin sille, että se rasittava nysvä-Mark päätti alkaa haastamaan riitaa kanssani, vaikka tasan tiesi että häviäisi? En voi uskoa, että hän oli niin naivi että luuli minun välittävän pätkääkään siitä, että opettaja on luokassa. Hieron rystysiäni muistellessani tappelua. Huutoahan siitä oli seurannut, huutoa ja tavaroidenpaiskontaa ja se, että olen nyt hiljaisella satama-alueella.

Että minä vihaan tätä. Vihaan kaikkea. Mitä ne luulevat, että voivat sanoa minulle? En kuuntele kuitenkaan. Enkä ikinä tule olemaan sellainen mitä ne minusta yrittävät saada. Siinäpähän yrittävät. Tuhahdan halveksivasti. Osaan kyllä järjestää elämäni itse, kiitos vain. Nostan jalkani laatikon päälle ja kiedon kädet polvieni ympärille, tutkaillen maisemaa uteliaasti silmille valahtaneiden hiusteni takaa. Ei siitä tiedä mitä täällä kävelee vastaan.

____
Synoi
[ Täältä tullaan 8) ]

Hygieniasta viis, mahtoi pienikokoinen mies ajatella tökkiessään pienin liikkein valkoisen, liitua muistuttavan jauheen viivaa kauniiksi kasaksi keskelle löytämäänsä muovin palaa. Satamassa vaihtoehtoja ei paljon ollut ja se nyt vain sattui olemaan tällä hetkellä paikka, jonne Wolverine oli kulkeutunut hetki sitten. Ja poliisin kohtaaminen puolisen tuntia sitten itseasiassa aivan hyvänkin matkaa täältä oli ollut vähintäänkin stressaavaa.
"Tarvitsen tämän", mies tokaisi ääneen muttei tapansa mukaan halunnut virnistää päälle millään tapaa, valheellisesti tai muutenkaan.

Eihän hän ollut mitään tehnyt tai oli, mutta eivät ne häntä olleet hakeneet. Sitä hän ei kuitenkaan ollut ajatellut sillä nimenomaisella hetkellä, kun kaksi pitkää miestä olivat lähestyneet häntä varustukseen sillä kertaa kuulunut radiopuhelin, käsiraudat ja ase mukanaan. Itseasiassa juuri se vyöllä keikkunut käsiase olikin juuri ollut se ratkaiseva tekijä, jonka vuoksi hän olisi voinut lähteä juoksemaan ja joka toisaalta olikin lopulta pitänyt hänet aloillaan odottamassa pidättämistään epäiltynä huumausainerikoksesta.
Nnoh, juokseminen ainakin olisi sinetöinyt hänen kohtalonsa. Loppujen lopuksihan miehet olivat vain kysyneet jotain pari päivää sitten tapahtuneesta ilkivallanteosta jossain päin Dockstonia. Juuri hänet he olivat saattaneet ottaa kohteekseen hänen pituutensa tai oikeammin sen puutteen vuoksi, hänhän saattoi hyvinkin näyttää otollisen ikäiseltä tyypilliseksi ilkivallantekijäksi. Tilanteesta oli selvinnyt kertomalla, ettei hän asunut tällä suunnalla vaan oli tullut tapaamaan ystäväänsä, ei vaan siis vahtimaan tämän koiraa. Enempi puhe olisi luultavasti paljastanut hänen hermostumisensa väärässä valossa poliisi-sedille, joten tarina päättyi siihen. Ja se oli riittänyt.
"Hyvää päivänjatkoa", toinen miehistä oli huikannut eikä Wolverine ollut saanut aikaiseksi kuin jäykän nöykkäyksen samalla, kun rutisti kouristuksenomaisesti kättään rähjäisten farkkujen taskussa olevaan kokaiinipussiin.

Satamaan hän oli lähtenyt suorastaan juoksujalkaa ja varmistellut lähes neuroottisena, ettei vain osuisi samalle kadullekaan lähteneen partioauton kanssa. Ja satamassa hän oli etsiytynyt varastohallien väliin, lähelle verkkoaitaa ja lukuisia kontteja.
Miksi tuo yksikin kontti oli seissyt täällä niin kauan kuin hän muisti? Eikö näitä tarvittu missään merten takana?

Miehen suusta pääsi pieni ähkäisy sen jälkeen, kun viiva oli nopeasti kadonnut muovin palaselta. Sitten tämä heitti muovin palan mahdollisimman kauas itsestään ja kyykistyi aidan vierelle virneen sekaisesti irvistäen. Niinpä niin, poliisien huomiohan siitä tai pikemminkin tästä seuraa yleensä ennemmin tai myöhemmin. Tässä tapauksessa se tapahtuisi toivottavasti hyvin paljon myöhemmin ja nyt oli aika rauhoittua. Satamaan ne eivät tulisi, täällä sitä harjoitettua ilkivaltaa kun näki yleensä keskimääräistäkin enemmän.
Samassa pieni kolahdus verkkoaidan toiselta puolen sai miehen kuitenkin kääntämään päänsä niin nopeasti, että suuri musta huppu valahti tämän hiusten päältä. Pelästyneenä Wolverine kiskoi sen takaisin päähänsä ja päästi hämmentyneen äännähdyksen, kun erään kontin päälle ilmaantui ihmishahmo. Lyhyt tarkastelu paljasti tämän arvatenkin melko harmittomasti lapseksi, pojaksi mitä todennäköisimmin. Mutta mitä tämä oli heittänyt kontin päälle edellään?

Pieneen hetkeen verkkoaidan juurelle kyykistynyt ei liikahtanutkaan eikä uskonut toisen aivan heti häntä huomanneen, vaikka tarkkailikin ympäristöään laatikkonsa päältä. Kun kuitenkin alkoi näyttää siltä, ettei poikaa seurannut esimerkiksi samaa ikäluokkaa oleva tyttöystävä tai joku samanhenkinen kaveri mahdollisesti, Wolverine suoristui hitaasti aidan juurella kättään aidalla koko matkan liu'uttaen, ja asettui toisen nähtäväksi. Toinen käsi sipaisi nopeasti kasvoille tunkevia hiuksia silmiltä ja toispuolinen hymy välähti huulilla.
"Ja minä kun luulin, ettei tänne kukaan eksy."

______

Sasu
Huomaan liikkeen silmäkulmastani hetkeä ennen kuin toinen puhuu ja käännähdän terävästi hänen suuntaansa, ja hyvä niin. Ellen nimittäin näkisi että yllättäen ilmestyneen seuralaiseni suu liikkuu, en uskoisi että puhuja on hän. Varautunut katseeni muuttuu tutkivaksi. Ei hän ainakaan satamatyöläinen ole, ja toistaiseksi hän on turvallisesti verkon toisella puolella.
"En mä eksynyt ole", vastan kärkevästi napatessani laudan ja hypähdän alemmas. En irrota katsettani tuosta kummallisesta ilmestyksestä, mutta pääsen silti vaivatta alas laatikoiden päältä. Mitä alempana olen, sitä nuoremmalta hän näyttää. Hän on ehkä muutaman sentin minua pidempi, mutta ilmeisesti ei pidä antaa koon hämätä. Äänestä päätellen tämä poika nimittäin on mies, vaikkei se todennäköiseltä vaikutakaan. Mutta toisaalta, ensivaikutelmat ovat todistetusti aina väärässä, niinpä en hämäänny lainkaan. Sen sijaan marssin aidan luo skeittilautaa roikottaen, mutta jään siinä metrin päähän aidasta. Katson miestä hetken pää kallellaan, hän on kuin jokin elukka eläintarhassa, aidan takana. Paitsi että hänen näkökulmastaan se taidan olla minä, joka on aidan takana ja jota hän katselee.
"Entäpä sä?" kysäisen mieheltä. Ei hänkään varmaan eksynyt ole.
"Mikä sut sitten tuo tällaiseen autioon paikkaan?" utelen. Kaikki eivät välttämättä pistäisi pystyyn keskustelua varastohallien välissä kohtaamansa huppupäisen hiipparin kanssa, mutta ne nyt ovatkin rajoittuneita ääliöitä.

Suuttumukseni on kertakaikkiaan poispyyhkäisty - nyt minulla on jotain niin paljon mielenkiintoisempaa mihin keskittyä. Keikun kantapäilläni tarkastellen toista.
"Tuu tänne puolelle", kehotan vierasta, mutten kiusallanikaan kerro mistä itse pääsin sisään. Voi olla, että hän on nähnyt repeämän aidassa, mutta voi olla ettei. Tuskinpa hän nyt alkaa aidan ylitse ainakaan kiipeämään. Useimmat ihmiset varmaan kääntyisivät pois ja lähtisivät menemään, mutta onhan minulla skeittilauta, jolla saisin toisen kiinni hetkessä. Ellei hän nyt satu piilottelemaan autoa kulman takana. Totuus nimittäin on, että vaikka olenkin vielä hieman varautunut, en ole halukas päästämään huppupäätä karkuun. Viime aikoina olen ollut tekemisissä vain muumioiden tai nysvien kanssa, ja nyt kun edessäni seisoo potentiaalinen ajanviettotoveri, niin en kai minä ole heittämäsä mahdollisuutta kaksin käsin pois. Jo se, että mies on tullut tänne näin viikonloppuna, ja vieläpä kiinnittänyt huomioni, lupaa paljon.
"Mä olen muuten Zimi", totean ohimennen. Eipä sillä, että asialla olisi mitään merkitystä, mutta koska en ole ikinä nähnyt toista ennen, niin eikös se ole ihan jees sanoa nimensä? Hän ei vaikuta siltä, että juoksisi kantelemaan vartiointifirmalle heti henkilötietoni saadessaan.

_______
Synoi
Vastauksen kuullessaan Wolverine kallisti jo päätään ja aukaisi suunsa kieltääkseen ovelasti edes puhuneensa eksymisestä, kun tajusikin käyttäneensä kyseistä sanavalintaa. Niinpä mies nielaisi sanansa pikaisesti ilmehtien ja kohautti sen sijaan olkiaan. Nuorempi oli lähtenyt liikkeelle kontin päältä ja nostanut esiin myös häntä kiinnostaneen esineen, skeittilaudan. Jostain syystä hienoisen huvittunut ilme lankesi Wolverinen kasvoille tämän katsoessa laudan kanssa lähestyvää poikaa.

Hymystä kuitenkin päästiin nopeasti tarkastelevaiseen olemukseen ja nuori mies päästi pienen tyytyväisen hymähdyksen. Hänhän oli pidempi! Sepäs tuntui vaihteeksi hyvältä. Tosin toisen ilmeisen nuori ikä ja loppujen lopuksi häviävän pieni ero hieman vesittivät tuota lapsekasta riemua.
Avoimesti ja vailla minkäänlaista synkkää epäluuloa poika asteli kohti udellen hieman syytä hänen läsnäololleen. Ehkä siinä olikin syy, miksi Wolverina heittäytyi niin ikään hyvin avoimeksi täräyttäen vastauksensa uudella olankohautuksella höystettynä.
"Juoksin poliiseja pakoon. Ryöstin kaupan."
Nnoh, kolmasosa asiasta oli totta ja päälle päätteeksi Wolverine virnisti kulmaansa kohottaen haastaen toisen sanattomasti arvaamaan mikä osoittautui lopulta valheeksi. Vaikka eihän hän valehdellut, jos oli näin auliisti paljastamassa itsensä!

Vedetty viiva alkoi vaikuttaa elimistössä pikku hiljaa ja hyvä olo, sekä itsevarmuus pyyhki viimeisetkin ikävät tunteet poliisien kohtaamisesta tiehensä. Hieman ryhtiään suoristellen vanhempi haroi hiuksia silmiltään, kun toinen esitti kehotuksensa. Käsi pysähtyi sekunneiksi hiusten lomaan ja katse vilahti nopeasti ympäristössä, sitten verkkoaidan suomuissa nousten sen laelle asti.
"Hmm. Tuoltako?"

Vastausta odottamatta Wolverine tarttui aidasta kiinni reilusti päänsä yläpuolelta ja otti puolen metrin kokeilujakson irti maan pinnasta. Sormiin leviävää poltetta hän tuskin edes havaitsi veren alkaessa kihistä suonissa ja kaikenlaista havainnoivassa päässä ylikierroksilla, mutta mustat, huonokuntoiset lenkkitossut sen sijaan lipesivät aidasta nopeasti ja räminän saattelemana mies tipahti alas.
Humahdus kävi tajunnan läpi ja hänen oli nojattava painoaan takaisin aitaan, katsoen muutaman sentin lyhempään poikaan nyt asteen lähempänä. Kuinka nuori tämä mahtoikaan olla? Tuskin voitiin varsinaisesti puhua edes nuoresta, aikuisuuden kynnyksellä olevasta henkilöstä. Mies kurtisti kulmiaan ja virnisti lyhyesti, yrittäen olla välittämättä äkillisestä huimauksestaan. Sehän menisi pian ohi ja mikäli hän ei oksentaisi, olo olisi kaikin tavoin vain miellyttävä. Mutta kyllä tuo viiva oli tainnut olla vahvaa tavaraa ja hän tottumaton lähes viikon mittaisen tauon jälkeen.
"Olen tavallisesti puheliaampi", Wolverine tokaisi pojan esiteltyä itsensä ja vilkaisi sitten uudestaan aidan päälle.
"Jos olisin siellä, voisin esitellä itseni ja kätelläkin jos se siitä riippuu. Kuinka pääsit sinne?"

______
Sasu
Kulmani kohoavat hienoisestimiehen kertoessa miksi on täällä. Ensimmäinen reaktioni on 'niin varmaan', mutta toisaalta... niin. Ihme hiipparihan tuo oli, mutta etenkin virne saa minut kallistumaan siihen, että hän valehtelee. Miksi ei valehtelisi?
"Ryöstit kaupan?" naurahdan ja vilkaisen liioitellusti miestä.
"No etpä tainnut saada paljon saalista", totean hieman ivallisesti virnistäen.
"Mitä järkeä siitä oli kiinni jäädä? Vai muutenko vain lenkkeilit poliisisetien edellä?" kysyn huvittunut virne edelleen naamallani, mutta vain kevyesti kettuilevaan sävyyn. Ei kaikki voi aina onnistua, onhan minullakin siitä kokemuksia. Voihan mies toisaalta kertoa totuudenkin, mutta en usko että kaupan epäonnistunut ryöstö on niitä asioita, joista kerrotaan ventovieraille.
"Toivottavasti ainakin eksytit ne hyvin", totean mihin muuhunkaan kuin poliiseihin viitaten, suorastaan vilpittömästi. En nyt varsinaisesti usko, että koko kaupungin jokainen poliisi kokisi pakottavaa tarvetta pidättää minut, mutta eivät he varmaan ilahtuisi jos löytäisivät minut täältä. Ei sillä, että aikoisin tulla löydetyksi.

Miehen katseen suunta ei jää minulta huomaamatta. Ei kai se nyt oikeasti aio kiivetä?
"Eääh", ehdin sanomaan, mutta sillä ei taida olla mitään merkitystä. Vanhempi nimittäin yrittää jo kiivetä, ja yritykseksi se jää. Auts.
"Sattuko?" kysyn häneltä. En nyt varsinaisesti huolesta, ja tuskin hän minua oikeuteenkaan haastaa fyysisten vammojen aiheuttamisesta. Ei äänensävynikään mitenkään utelias ole, ja sadistin piirteitä minusta ei pahemmi löydy. Kunhan nyt vain kysyin. Ei se varmaan väärin ole.

Vai että puheliaampi. No, kieltämättä minusta tuntuu että olen enemmän äänessä. Kuuntelen mitä hänellä on sanottavanaan, ja nyökkään. Aidan läpihän ei tietysti voi nimeään kertoa, mutta jätän asian sanomatta. Tämä kävisi ennen pitkää tylsäksi jos vain tuijottaisimme toisiamme aidan läpi. Pudotan laudan maahan ja hyppään sen päälle.
"Tänne päin", kehotan ja heilautan päätäni tarkoittamaani suuntaan. Potkaisen kevyesti vauhtia, niin että pyörät rullaavat asfaltin päällä sellaista sopivaa kävelyvauhtia. Ei se nyt olisi reilua laittaa toista juoksemaan, vai kuinka? Vilkaisen miestä, ja tulen siihen tulokseen ettei hänelläkään varmaan olisi vaikeuksia päästä verkkoaidan reiästä läpi. Jätän senkin sanomatta. Mistä sitä tietää, ehkä hän vaikka loukkaantuisi. Minulla ei ole pituuteni kanssa mitään ongelmaa, mutta tiedä sitten toisesta. Minun kannaltani on ihan mukavaa, ettei tarvitse tähyillä yläviistoon kun yrittää puhua.

Ensin pidän katseeni vieraassa, mutta sitten käännän silmäni eteenpäin, otan hiukan lisää vauhtia ja teen pari jyrkkää käännöstä. Vilkaisen olkani yli varmistaakseni, että toinen seuraa ja hidastan taas hieman vauhtia. Luvattomalle kulkureitille ei ole kovinkaan pitkä matka, se vain sattuu olemaan kummallisessa syvennyksessä, josta sitä ei ehkä heti huomaa. Pysähdyn sen kohdalle ja jään odottelemaan että toinen pääsisi tälle puolelle. Tai voisin minäkin tietysti vaihtaa puolta, mutta mitäpä sitä turhia. Jos mies nyt vaikka tulisi sitten kättelemään, kun sitä lupaili.

_______
Synoi
Poikanen ei tuntunut samantien Wolverinea uskovan, mutta tuntui lähtevän peliin mukaan ja sai siitä palkkioksi hieman huvittuneen naurahduksen sitä pyytämättäkään. Tämähän oli aivan hauska nuori palosammutin, ei mitenkään suorastaan näsäviisas taikka ujokaan. Oikein helppoa seuraa ja sehän sopi stressaavan poliisien kohtaamisen jälkeen paremmin kuin hyvin. Mies vaihtoi asentoa niin, että saattoi nojata vielä hieman humisevaa päätään käsivarteensa ja siristi silmiään hymy huulillaan.
"Ei se saalis, vaan se fiilis. Oletko kuullut kleptomaaneista, taparikollisista?"
Tuokaan ei ollut edes suoranainen valhe, kyllähän hän ainakin näpistelyn suoman hyödyn lisäksi piti sen tuomista tuntemuksistakin. Asia voisi olla eri tavalla, jos hän olisi jäänyt kiinni hieman useammin ja saanut tuntuvat rangaistukset myymälävarkauksista, mutta nyt tilanne ainakin oli tämä.
"Ja toisaaltahan en jäänyt kiinni, koska olen tässä enkä poliisiautossa matkalla... jonnekin, ei sitä tiedä."

Epäonnistunut aidan ylitys kirvoitti Wolverinesta jälleen uuden naurahduksen ja lyhyen tuokion pään pudistelua, toisen kysellessä tutkimatta jääneellä äänensävyllä miten mahtoi vieraan käydä. Ei tuollainen voinut sattua. Itseasiassa ajatukset alkoivat jo vilistä päässä niin vilkkaasti ja mielihyvä kiehua suonien läpi sellaisella paineella, että mikään ei voisi pidemmän päälle sattua fyysisesti saati henkisesti.

Zimin lähtiessä näyttämään suuntaa laudallaan, Wolverinen mielessä käväisi kysymys eivätkö nämä lautailua harrastavat koskaan mahtaneet kävellä. Ainakin hän oli nähnyt heidät paljon useammin nimenomaan lautansa pääkkä, kiikkumassa jossain tai juoksemassa hämmentävän vikkelästi pakoon jonkinlaista virkavallan edustajaa spraymaalit käsissään. No hyvä on, ei hän ollut viimeistä suorastaan nähnyt mutta eikö sellaisia yleistyksiä pitänyt tehdä keskenkasvuisesta pojasta satamassa? Olihan hänestäkin tehty tuon ikäisenä kaikenlaisia yleistyksiä sillä perusteella, että hänen äitinsä oli kuollut ja isoveljensä narkomaani. Kuulemma hän kasvaisi kieroon.
Kuinkahan vanha poika mahtoi olla?

Ehkä sitäkin ehtisi kysäistä toisella puolella. Hän keskittyi toistaiseksi vain seuraamaan poikaa ripeästi kävellen, eikä olisi oikeastaan pistänyt pahakseen vaikka olisi päässyt juoksemaankin. Ilmeisesti kuitenkin hänen parhaakseen toinen piti laudallaan helposti seurattavan vauhdin ja.. hei mitä nyt? Okei, mistähän se oikeasti oli päässyt tuonne? Aikoiko hän kiertää jotain kautta aidan toiselle puolelle ja juoksuttaa hänet sittenkin väsyksiin? Jospa toinen oli ottanut tosissaan hänen kertomuksensa ryöstöstä ja yritti nyt johdattaa häntä viranomaisten parempaan talteen nähtyään valojen vilkkuvan sataman toisella laidalla. Nyt hänen ei enää auttaisi selittää mitään ollessaan valmiiksi kamoissa ja todennäköisesti ihan omin luvin satama-alueella.
"Hoi?", Wolverine huudahti epävarmana ja pysähtyi tajuamatta lievän vainoharhaisuutensa todellista ponnistuslautaa, kokaiinia. Kaikkien onneksi Zimi kuitenkin ilmaantui pian taas kunnolla näkyviin ja jäi ilmeisesti odottamaan aidan toiselle puolelle. Pari epävarmaa askelta kohteen suuntaan ja mies itsekin näki reiän aidassa lähtien kiireesti sitä kohti.
Jos poliisit tosiaan olisivat seuranneet häntä tänne, olisi parempi olla tavoittamattomissa aidan toisella puolen.

Tilaa aidan alitukseen oli juuri sopivasti ja oliko tuo toisaalta ihmekään, jos nuorempikin oli reiästä mahtunut. Heitä saattaisi luulla kauempaa saman ikäluokan edustajiksi, koulukavereiksi esimerkiksi jopa sen jälkeen, kun Wolverine suoristautui seisomaan päästyän aidan ali ihoaan mihinkään repimättä. Itseasiassahan poika saattoi olla lautansa päällä peräti hivenen pidempi.
"Noniin", vanhempi aloitti ja ojensi kätensä virnistäen toispuolisesti eleelleen.
"Olen Wolverine."

_______
Sasu
"Aaa", totean kuin olisin kokenut suurenkin valaistumisen ja virnistän. Vai että kleptomaani. No mikäs siinä, juttunsa kullakin. Saattaisin olla huolestuneempi, jos mukanani olisi satojen dollarien arvosta huippuelektroniikkaa, tai edes pari seteliä taskussa, mutta kun ei niin ei. Kunhan mies ei sentään niin innostunut ole varastelemaan että veisi vaatteet päältä tai laudan alta niin hän saa puolestani olla juuri niin taparikollinen kuin haluaa. Eivätpä minunkaan paperini aivan puhtaat ole, mutta ei sitä tarvitse kertoa. Ei tule edes tarvetta täyttää hiljaista hetkeä, sillä toinen jatkaa juttuaan vielä, ja saa minutkin naurahtamaan.
"Ei tiedä ei", hymähdän hieman huvittuneesti. Tietäisi jos olisi useastikin kokeillut, mutta mitäpä sitä turhia. Ei ihan kaikkea ole pakko kokeilla. Ehkä. Voi olla, etten sano sitä ääneen, koska joutuisin varmaan syömään sanani aika äkkiä. Ehkäpä sataman verkkoaidan yli kiipeäminen on juuri niitä asioita, joita pitää kokeilla. Vilkaisen aitaa. No, vanhempi kokeilikin jo puolestani. Huonolla menestyksellä.

Onneksi on helpompiakin tapoja. Olen kuulevinani että toinen huutaa jotain, mutta ilmeisesti se ei ollut mitään tähdellistä. Odottelen aitaan nojaillen että mies parin hitaamman askelen jälkeen reipastaa vauhtiaan ja viimein on aidan paremmalla puolella. Kielletymmällä, mutta ehdottomasti paremmalla. Ja ilmeisesti lunastaa lupauksensa kättelystä, mikäs sen mukavampaa. Virne kohoaa omallekin naamalleni tarttuessani toisen käteen. Jos joku näkisi tämän - kaksi lyhyttä hahmoa kättelemässä jossain autiossa sataman nurkkauksessa - meitä molempia pidettäisiin hulluina. Eipä sillä että se minua mitenkään estäisi, ja saanhan viimein kuulla toisen nimen. Wolverine?
"Siistiä", virnistän miehelle. Oikeasti? Tämähän on mielenkiintoinen tapaus.

Nyt kun olemme kätelleet ja esittäytyneet - arvelen että Wolverine muistaa edelleen nimeni, niin ettei sitä tarvitse kertoa uudestaan - poimin lautani maasta ja vilkaisen ympärillemme. Ketään ei edelleenkään näy missään, vain lokit kirkuvat taivaalla meren yllä. Meri. Hmm. Laatikkopino oli liian matala, tai vain väärässä paikassa. Onneksi aidattu alue ei ole mikään pieni...
"Huvittaisiko vähän kiipeillä?" kysyn kulmiani kohauttaen Wolverinelta. Kyllähän täältä nyt varmaan löytyisi edes yhdet tikkaat jonkin varastohallin seinästä tai vielä korkeampi pino laatikoita. Pitäisi vain olla tarkkaavainen. Pudotan laudan maahan - kuinka niin en osaa päättää - mutten hyppääkään heti sen päälle vaan vilkaisen vanhempaa arvioivasti. Hmm. Kävelköön nyt vielä perässä. Wolverinen kleptomaanipuheet häiritsevät minua enemmän kuin itselleni myönnäkään, enkä tosiaan halua että tämä on viimeinen kerta kun näen ainoan kulkuvälineeni. Jos mies olisi tosi kiva, niin sitten hän ehkä saisi lainata lautaa jos haluaisi. Jos osaisi skeitata. Voisi osata, siltä hän ainakin näyttää. Mutta vaikka hän kuinka kätteli, en ole vielä iiiihan sataprosenttisen vakuuttunut. Saatan olla uhkarohkea, mutta se ei ole missään nimessä synonyymi luottavaiselle. Eikä tästä nyt pidä päätellä että jos minulle tarjottaisiin skeittilautaa niin karkaisin välittömästi sen kanssa. Mutta minulla onkin jo yksi.

______
Synoi
Aidan toisella puolella ongelmaa ei enää ollut, poliiseista ainakaan eikä oikeastaan juuri mistään muustakaan. Harvempi tajuaisi noin pientä reikää aidassa ja aika harva myöskään mahtuisi siitä läpi kovinkaan nopeasti. Ja ainakin Wolverine katsoi olevansa kyllin nopea livistämään siinä ajassa kamoineen kaikkineen. Mutta eikö hän kuitenkin olisi voinut yhden rentouttavan sätkän polttaa vaikka seurassa olikin noinkin nuori nappula? Eiköhän tällainen skeittilaudasta päätellen katuihin ja syrjäisempiin seutuihin mieltynyt jätkän pätkä ollut nähnyt kaikenlaista ja toisaalta tuskin erottaisi tupakkaa kannabiksesta, ellei hän kertoisi. Ja tämä oli ollut niin stressaava päivä nyt jo parin tunnin ajan. Hmmn...

Toisen reaktio hänen nimeensä oli kuitenkin lupaava. Siistiä todellakin, eikä siistejä tyyppejä käräytetä yhtään mistään eihän?
"Niin minustakin", vanhempi vastasi niin ikään virnistäen, eikä jäänyt aukaisemaan asiaa sen enempää kuten ei aukaisisi aikuisillekaan. Wolverine on Wolverine. Siisti sarjakuvahahmo, siisti erakkoluontoinen näätäeläin ja siisti sukunimi samassa paketissa. Eli ihan tarpeeksi ja kaikki aivan oikein. Käteltyään mies tunki kätensä hupparin taskuihin välttääkseen ainakin toistaiseksi yhdistetyn tupakka- ja jointtiaskin, sekä kokaiinipussin houkutuksia ja vilkuili nuoremman tapaan ympärilleen arvioivasti. Olisi ollut liioiteltua sanoa, että tässä avautui eteen toinen maailma mutta kyllähän satama eri valossa näyttäytyi tältä puolen aitaa. Nyt se oli... No joo, oli se toinen maailma nyt. Äsken tämä oli ollut pakopaikka, nyt konttikaupunki muurien sisällä.

Virnistys levisi uudestaan hyväntuulisena Wolverinen kasvoille ja tuon tyypillisen ilmeen kera hän myös kohtasi Zimin katseen uteliaana kysymyksen kuultuaan.
"Ai kiipeillä? Miksikäs ei, aloittelinkin äsken", tämä naurahti vastaukseksi ja silmäili skeittilautaa, jota toinen tuntui pompottelevan mielenliikahduksien mukaan epätietoisena siitä, mitä kapineelta lopulta halusi. Aikoiko tämä nyt sitten skeitata eteenpäin vai kävellä?
"Kuinka kauan olet kulkenut tuolla? Joko se kasvaa jalkapohjiin kiinni?"
Kysymys heitettiin hivenen hajamielisenä, kun äänekäs lokki laskeutui verkkoaidan päälle vain pienen matkan päähän kiinnittäen suuren osan Wolverinen huomiosta itseensä. Nämä olivat varmaan ihan oikeita lokkeja, jotka kalastivat eivätkä vieneet pullaa ja keksejä torilla istuvien lasten käsistä. Mutta tulisikohan se silti lähemmäksi, jos sitä huijaisi hieman vaikkapa roskalla? Ehkäpä pitäisi yrittää sitten, kun he olisivat kiikkuneet jonnekin korkeammalle.
Tumma katse siirtyi lokista taas konttikaupungin puoleen etsimään ehkä sopivan kokoista kasaa jostain.
"Sinä varmaan tunnet tämän paikan paremmin. Minne kiikutaan ja miten?"

______
Sasu
[No kylläpäs tämä nyt venähti. ._.]

Tuhahdan huvittuneesti toisen vahvistaessa mielipiteeni, ja siihen asia sitten jääkin. Minulla ei ole tosin edelleenkään mitään käsitystä onko Wolverine kutsumanimi vai sukunimi vai mikä, mutta ketä kiinnostaa. Siisti nimi ja ilmeisesti yhtä siisti tyyppi, ainakin siitä päätellen ettei hänen tarvitse kauaa harkita ehdotustani.
"Jos menestyisimme tällä kertaa vähän paremmin", tuumaan virnuillen. Sieltä mihin minä suunnittelin kiipeäväni ei kannata pudota, etenkin kun täällä on hiukan huonot mahdollisuudet saada mitään lääkinnällistä apua paikalle. No, minä ainakin luotan jalkoihini ihan riittävissä määrin. Wolverine ottaakin puheeksi yhden syyn siihen, etten ole kovin huolissani tasapainoni menettämisestä. Kohautan kuitenkin olkiani, vaikka mies taitaakin katsella enemmän lokkia kuin minua.
"Onhan sitä kilometrejä kertynyt. Ei se kiinni kasva, mutta pysyy alla tarvittaessa", tokaisen ja käännän omatkin silmäni siivekkääseen. Lintu vaikuttaa varsin välinpitämättömältä meitä kohtaan, joten minäkään en jaksa siitä kovin pitkäksi aikaa kiinnostua, etenkin kun minulle esitetään kysymys.
"Hmm", mumisen. Tunnenhan minä, ainakin tähän asti. Siitä taitaa olla aikaa kun olin tällä nimenomaisella alueella, mutta perusrakenne täällä on varmaan kaikkialla sama. Nostan toisen jalkani laudalle, toinen seuraa ennen pitkää perässä ja liike saa laudan liikkumaan hieman eteenpäin. Pyörillä olen turvassa vaikka takaa-ajajilta, jos niiksen tulee. Oloni on varmempi. Ei sillä, että olisin muuten jotenkin epävarma.

Katseeni pyyhkäisee alueen yli laajassa kaaressa ja palaa sitten hieman taaksepäin. Lukuisten konttien takana häämöttää massiivinen varastohalli, joka näyttää varsin lupaavalta.
"Tuohon suuntaan", ehdotan ja viittaan kädelläni ankeanharmaata kolossia. Pienellä liikkeellä saan kulkuvälineeni pyörät pyörimään, jälleen vain kävelyvauhtia, ja vilkaisen Wolverineen.
"Se hyvä puoli tässä paikassa on, että harva osaa täältä ketään etsiä", totean mietteliäästi ajatusteni käväistessä kotiväessä. Pudistan päätäni aavistuksenomaisesti, mutten suinkaan hätistelläkseni hyönteisiä, vaan karistaakseni mietteen päästäni. En välitä ajatella mikä minua odottaa jos viitsin laahata luuni kotikulmille. Saa nähdä viitsinkö. Sama se, kohta pääsisin kunnolla irti maanpinnasta.
"Asutko kaupungissa?" kysyn vanhemmalta mietteideni johdattamana. Ei sillä mitään väliä ole, kunhan kysäisen. Jos vaikka sattuisin olemaan vierailevan tähden seurassa tai jotain.

Mitä lähempänä varastohallia olemme, sitä vakuuttuneempi olen sen sopivuudesta kiipeilyyn. Katto on hyvin loiva, siellä pystyisi seisomaan mainiosti. Ihmisiä ei näy mailla halmeilla, ja ennen kaikkea: seinää pitkin kulkevat mustat tikapuut katolle saakka. Luultavasti jonkinlainen huoltoreitti, jos vaikka kattoon tulee reikä. Jos joku vaikka tekee sinne sellaisen. Eihän sitä koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Ajatus ei ehdi edes katoamaan mielestäni, ennen kuin kuulen lähettyviltä auton ääntä.
"Ups", naurahdan ja rullaan konttipinon kylkeen. Äänestä päätellen kysessä on rekka, ja todennäköisesti se kulkee aidan toisella puolella.
"Ei ihan niin autiota kuin luulin", tuumaan ja vilkaisen laatikkopinon nurkan taakse. Mitää ei näy, ei siellä eikä vastakkaisessa suunnassa, mutta ääni loittonee koko ajan.
"Yritetään olla ylhäällä ennen kuin se tulee takaisin", tokaisen ja potkaisen vauhtia, yrittäen kuitenkin pitää Wolverinen silmissäni koko ajan. Tänne on todellakin helppo kadota jos siltä tuntuu. Äkkiä kontit kuitenkin loppuvat kuin seinään ja otan hieman lisää vauhtia ennen kuin jarrutan juuri ennen hallin seinää ja läimäytän käteni sitä vasten saaden aikaan onton äänen. Vilkaisen mustia tikapuita odotellessani vanhempaa. Ne ovat harmillisen korkealla - ilmiselvästi suunniteltu vain kaksimetrisille hongankolistajille. Tuhahdan suu mutrussa. Ihan kuin tuo estäisi edes näin lyhyttä.

Astun jälleen alas laudaltani, ja jätän se nojaamaan seinään. Sen kanssa ylös kiipeäminen olisi mahdollista, mutta haastavaa, enkä sitäpaitsi halua ottaa sitä riskiä että se rullaa alas katolta ja pirstoutuu päreiksi pudotessaan. Vilkaisen Wolverinea ja viittaan kädelläni kohti tikkaita, kehottaen toista menemään edeltä. Hän näytti olleen kiinnostunut siitä edellisestäkin lokista, joten ehkäpä hän voi neuvotella meille kulkuluvan katolle jos vastassa on vihainen lokkipesue. Katsahdan ylös. Tikkaat näyttävät tästä kulmasta huiman pitkältä, mutta ainakin ylhäältä olisi varmastikin melko esteetön näkymä ympäristöön, myös merelle.

______
Synoi
Wolverine oli vaipunut jonkinlaiseen hajamieliseen hyvän mielen tilaan ja sen saattoi todennäköisesti nuorempikin huomata, vaikka mies kyselikin sitä sun tätä asiaan liittyvää, sitä sivuavaa tai siitä poikkeavaa lyhyin väliajoin. Ja vaikka hän kyselikin ollen jopa kiinnostunut molemmista aiheista, vastauksiin hän ei saanut itseään keskittymään vaan nyökytteli melko poissaolevasti Zimin sanoille, ja silmäili ympäristöään äkkiä hyvin vastaanottavaisin ja hymyyn helposti taipuvaisin katsein. Ei voinut puhua aikuisen ihmisen ehkä hyväksyvästä tai epämääräisen kiinnostuneesta ilmeestä, vaan lapsen haltioituneesta hämmästyksestä ja innostuksesta. Todellisuus ei kuitenkaan ollut aivan niin yksinkertainen, sillä sataman luoman uuden kokemuksen ja näkökulman sijaan tuon mielialan loi yllättävän hitaasti vaikuttamaan alkanut, äskettäin kiireessä vedetty viiva kokaiinia.

Eivätkä vaikutuksetkaan olleet aivan niin yksinkertaiset. Sen hetkisen ylitse pursuavan hyvän olonsa lisäksi mies nimittäin tunsi myös runsaasti itsevarmuutta ja melkoisen energiapiikin. Kumpikin asia saattaisi vaikuttaa paljolti myös kaksikon uusimpaan suunnitelmaan, varastohallin katolle kiipeämiseen. Eri asia oli sitten millä tavalla.
Ja joka tapauksessa Wolverine tunsi itsensä kiireiseksi. Hän halusi jo katolle kiireesti, eikä tästä syystä ollut oikeastaan halukas vastailemaan kaikenlaisiin kysymyksiin tai edes keskustelemaan. Niinpä mies jälleen nyökkäili suurimpaan osaan nuorempansa sanoista. Kysymys asuinpaikasta sai kuitenkin hänet kääntämään katseensa säpsäyttävän nopeasti Zimiin ja virnistämään.
"Pidetään kiirettä niin voin vaikka näyttää kämppäni tuolta ylhäältä."

Vastaus ei halunnut pysyä suorana ja yksiselitteisenä, mutta kaiketi terävältä vaikuttava nuorukainen sen tajuaisi ilman sen suurempia selittelyä. Tosin toivottavasti tämä nyt ei jäisi liikaa odottelemaan hänen asuntonsa näkemistä, se ei nimittäin todellakaan näkyisi tänne asti Fringesteristä. Kuitenkin vanhempi alkoi varmistelemaan, että toinen ymmärtäisi hänen kiireensä ja pistäisi vauhtia lautaansa. Ja tämän hän varmisteli pinkaisemalla äkillisesti juoksuun.
Kauaksi hymyyn uudestaan ratkennut mies ei kuitenkaan ehdi juosta, kun myös hän kuulee auton ääneen ja syöksyy nuorempansa tapaan konttipinon kylkeä vasten sangen nopeasti. Sydän tuntui taas hypänneen kurkkuun ja paukuttavan tuhatta ja sataa, vaikkakaan ei yksinomaan pelästymisen vuoksi. Oikeastaan hän ei olisi välttämättä säikähtänyt autoa selvin päin ehkä ollenkaan, ehkäpä hän ei olisi edes tajunnut mennä piiloon.
Nyt Wolverinesta vain tuntui jälleen siltä, että auton oli pakko olla siviiliautolla kuljeskeleva poliisi.

Portaiden juurella Zimi kuitenkin luopui laudastaan ymmärrettävästä syystä ja silmäili korkealle kiinnitettyjä portaita. Niillehän ei selvästikään ollut tarkoituksellista kiivetä yhdenkään, jolla ei ollut jonkinlaista koroketta matkassaan tai pituutta omasta takaa liikaakin. Nuoremman viittomisten mukaan mies kuitenkin asteli portaiden alle toistaiseksi yritteliään näköisenä, haroi kohti portaiden alimmaista askelmaa käsillään ja hyppäsi sitten parhaansa mukaan saaden ehkä aavistuksen verran hipaistua kohdetta.
"Höh. Tämäpä onkin sitten...", hän aloitti, mutta päätti lauseen nopeasti kesken kun näki kauempana nurin käännetyn valkoisen ämpärin, joka näytti hieman keskimääräistä suuremmalta. Sen toinen reuna vaikutti olevan hieman rikki, mutta se nyt ei ollutkaan olennaista vaan sen tuoma puolen metrin kaivattu lisäpituus.
Sanakaan sanomatta Wolverine nouti loistavan löytönsä ja heristeli sitä riemastuneesti hymyillen otteessaan ees taas, niin että kolisi. Sitten hän jo alkoikin asettelemaan ämpäriä nurin päin tikapuiden alle ja astui rikkinäisen sivunsa takia epävakaalta näyttävän ämpärin päälle melkoisen huolettomin elkein ja kurotti uudelleen kohti portaita tällä kertaa niihin ulottuen.
Totta kai ämpäri kaikkien taiteen sääntöjen mukaan alkoi juuri sillä hetkellä pettää alta, mutta asian joissa huomaten mies ehti tarttua alimpaan portaaseen, heittää jalkansa täpärästi sen ylitse ja siepata kiinni myös kolmannesta askelmasta.

Menestyksekkäästi tikapuilla ja eikun kiikkumaan! Vaan mites Zimi sitten?
"Käytätkö ämpäriä vai yritänkö hinata sinut? Vai pääsetkö kenties muutenkin?", Wolverine tiedusteli jälleen hymyillen vilkuillessaan olkansa yli alas päin yhä perin kyyhöttävässä, vaikeassa asennossaan.

_______
Sasu
Kohotan kulmiani. Vai että kiirettä? No sopiihan se minulle. Aika lähellä toinen ilmeisesti asuu jos sinne kerran täältä näkee, tai sitten vain todella korkeassa rakennuksessa. Eipä sillä, että edes tekisin tiedolla mitään. Wolverine ei vaikuta ihan siltä, että hänen luokseen kannattaisi tehdä yllätysvisiittejä ilmaisen ruuan tai muun toivossa. Ehkäpä häntä ei näkynyt kotonaan sen enempää kuin minua perheeni luona, ei vanhempi näyttänyt pysyvän oikein edes maanpinnalla. Sen enempää en ehdi aihetta vatvoa ennen kuin toinen pinkaisee juoksuun, ja minä potkaisen virnistäen lisää vauhtia. Mikäs tässä, en minä jälkeen ainakaan jää. Hetken mielijohteesta hyppään laudan kanssa ilmaankin, mutta sen enempää en ehdi temppuilla ennen kuin joudun muuttamaan kurssiani melko rajusti. Saan Wolverinen seurakseni konttien katveeseen varsin nopeasti, joten kukaan tuskin näkee meitä. Ainakaan vielä hillittömän kokoiset vahtikoirahirviöt eivät laukkaa kohti kuola roiskuen.

Ja kohta ei haittaa vaikka laukkaisivatkin, ainakin sikäli mikäli kun pääsemme kiipeämään noita pahuksen tikkaita ylös. Potkaisen seinää kädet taskuissa ja vilkaisen ylös. Joku lintu lehahtaa katolta lentoon. Katseeni käännähtää terävästi Wolverinen suuntaan tämän hypätessä, mutta ilmeisesti sinne ei pääse noin. Seuralaiseni taitaa kuitenkin olla tarkkaavaisempi kuin luulinkaan, sillä tajuan mitä hän on huomannut vasta silloin, kun mies kiikuttaa ämpärin tänne.
"Kätevää", tokaisen ja virnistän hyväksyvästi. Ämpäri ei ehkä ole se kaikkein paras väline kiipeilyyn, etenkin kun se on rikki, mutta vanhempi ei näytä pahemmin epäröivän ennen kuin astuu sangon päälle. Tikkaistakin hän saa kiinni ennen kuin astinaluta hajoaa palasiksi, mikä on minunkin kannaltani ihan kiva.

"Jos kiipeät hiukan ylöspäin, niin yritän päästä sinne ämpärin avulla", selvennän suunnitelmiani toiselle ja odottelen hetken että hän ehtii kiivetä pois tieltäni. Asettelen ämpärin paikalleen paremmin (ihan kuin se mitään auttaisi) ja otan sitten muutamia askeleita taaksepäin.
"Enköhän minä sinne pääse", arvelen suu virneessä ja otan sitten pari nopeaa harppausta, hyppään ämpärin päälle ja ponnistan siitä tikkaille. Kuulen ikävän räsähtävän äänen, mutta vauhtini riittää siihen, että saan pitävän otteen poikkipuista. Hilaan itseni kunnolla tikkaiden varaan ja vilkaisen alas. Ämpärin toinen reuna on haljennut, nyt se tuskin kestää enää ketään.
"Se siitä sangosta. Ylös vain", naurahdan irrottaen katseeni hyvinpalvelleesta apuvälineestämme.

Kiipeän Wolverinen perässä ylös ja luikahdan tikkailta katolle melko sulavasti, vaikka sydämeni lyökin jo valmiiksi tavallista nopeammin kiipeämisestä ja hyppelystä. Muitta mutkitta marssin laakean ja melkoisen loivan katon harjakohdalle ja pudottaudun siihen istumaan - solmiakseni kiivetessä avautuneen kengännauhani. Aurinko paistaa katolle melkoisen lämpimästi, mutta ainakin näen täältä sen valossa välkkyvän meren ja veden ympärillä kaartelevat valkeat lokit. Näkyypä täältä Dockstonin pohjoisosaankin, jossa tori kojuineen ja ihmisineen erottuu ympäröivästä betonista väriläikkänä. Olemme yllättävänkin lähellä ihmispaljoutta, mutta he tuskin näkevät meitä vaikka sattuisivat tänne katsomaankin.

[Oletan että nämä eivät jääneet siihen tikkaisiin killumaan. :'D]

______
Synoi
[ Mitäpä sitä killumaan, kun katollakin pinta-alaa riekkua 8'3 Vaihdan muuten minä-muotoon tässä kohdin. ]

Poika seurasi pian perässäni, kun olin saanut siirreltyä kaiken koipineni päivineni tieltä ja mitä nyt silmäkulmastani ehdin nähdä, suoritti hän tämän homman huomattavasti nopeammin kuin minä. Olin ollut oikeassa arvellessani, ettei hän todennäköisesti tarvisi minun apuani tänne päästäkseen. Tuon ikäiset kun olivat melko yritteliäitä ja ketteriä, ja hän oli sitä paitsi lautansa kanssa harjaantunut surman syöksyihin. Nostan peukaloni pystyyn hänen killuessaan menestyksekkäästi alapuolellani ja virnistäen lähden kiikkumaan ylöspäin. Uusi huimausaalto sieppaa kiinni tajunnanvirrastani, mutta ei saa minua pysähtymään sen pysyessä tällä kertaa paremmin aisoissa. Mutta kuitenkin, mitähän moskaa minulle oltiin loppujen lopuksi myyty? Ei tämän olisi pitänyt huimata näin pitkään ainakaan noin vähästä. Kunhan nyt en vain oksentaisi missään vaiheessa ja hämmentäisi sillä tavoin Zimiä.

Katolle päästessäni kuljen pienen matkaa nelinkontin, pois katon reunalta ja nuoremman tieltä hänen tullessaan niin pian perässä. Kävelen etukumarassa vielä katon harjalle kohti pientä ja todennäköisesti pitkään käyttämättömänä ollutta savupiippua, ja istahdan sen reunalle. Ehkä minä en mahtuisi kokonaisena tipahtamaan aukosta alas.
Zimikin oli istahtanut katon harjalle ja pidempi vilkaisu paljasti hänen solmivan kengännauhojaan. Jostain syystä tuollaiset vikkelät, sanavalmiit ja ehkäpä avarakatseiset penskat kyllä miellyttivät minua siinä mielessä, että pystyin yhä vieläkin samaistumaan heihin. Enköhän minäkin ollut liki kymmenen vuotta nuorempana kiikkunut aika monesti salaa ties minkä rakennuksen katolle ja usein vanhempien mielestä melko epämääräisessä seurassa. Tosin olinko minä muka epämääräistä seuraa? Kauempaa katsova luulisi meitä varmaankin suunnilleen samanikäisiksi ja lähempää tarkasteleva taas havaitsisi aivan tarpeeksi yhtenevät henkiset ikäluokat, hah!

Nostin katseeni Zimistä maisemiin, jotka täältä erottuivat ja hymyilin vapautuneesti tänne mitä parhaiten paistavalle auringolle.
"Täällä on parempi ilma, kuin tuolla alhaalla", tokaisen ja silmäilen arvioivasti alempana näkyvää, pääosin harmaata katutasoa. Varjoissa oli ollut hivenen viileää, täällä aurinko tuntui vaikuttavankin jotain.
Itse asiassa kiipeily, kiihtyneet elintoimintoni ja lämmin katto tekivät olosta jopa hivenen liian lämpimän, joten riisuin hupparini sitoen sen vyötärölleni. Mielessäni käväisee nopeasti pieni hämmennys tummanharmaasta, vieraan näköisestä t-paidastani. Mistähän tämä oli sitten peräisin? Aamupäivällä sen päälle pukiessani en ollut miettinyt asiaa sen ihmeemmin, mutta nyt auringossa sen väri paljastui aika merkillisen vieraaksi. Olinko ehkä poiminut tämän jonkun tuttavani lattialta yhtenä niistä aamuista, kun satuin vieraammasta asunnosta heräämään? Ei se olisi ensimmäinen kerta.

Nnoh, samapa tuo. Aurinko paistoi ja katolta näki kauaksi, hienoinen tuulenhenkäyskin tuntui oikein mukavalta. Siristelin silmiäni nähdäkseni tarkemmin jossain kaukana siintävän, värikkäämmältä näyttävän alueen. Mikä se oli? Ja missä se sitten oli? Tuo saattaisi olla Dockstonia siinä missä tämäkin, mutta saattoipa se olla jo niin sanotusti paremman kaupunginosan puolta. Oliko siellä tänään jonkinlainen markkina-alue? Kesäisin sinne koottiin usein kojuista pienehkö tori, jolta ihmiset saattoivat ostaa esimerkiksi kaupan tuotteita tuoreempaa kalaa. Ehkäpä pistäytyisin siellä tänään? En usko, että minulla olisi rahaa ostaa sieltä mitään, mutta tavaroita saatoin silti hankkia... Ehkäpä poika lähtisi mukaani, saisin hänet kyllä innostumaan ajatuksesta.

Hei. Oliko Zimi yhä kiinnostunut näkemään asuntoni? Loin katseeni poikaan ja hymähdin.
"Täytyy myöntää, että valehtelin hieman. Ei täältä näe kämppääni, se on Fringesterissä. Mutta ehkä muut näkymät korvaavat tällaiset pikku yksityiskohdat?", myöntelin huvittunut sävy äänessäni ja kaivoin samalla tupakka-askia taskustani. Savukkeita oli jäljellä vielä muutama, hasistakin hieman. Voisi oikeastaan olla mukava poltella yksi jointtisätkä täällä ja mahdollisesti juoda kupillinen teetä, rentoutua. Teen juominen ei onnistuisi, mutta...
Vilkaisen uudelleen Zimiin, kohautan huomaamattani harteitani ja nappaan omat huvini esiin. Hän ei mahdollisesti edes tunnistaisi tätä miksikään sen ihmeellisemmäksi eikä toisessakaan tapauksessa todennäköisesti kertoisi kellekään. Vai?
"Missä sinä sitten asut? Et varmaankaan yksin ainakaan vielä?", tiedustelen keskustelysävyyn sytyttäessäni sätkääni. Vaihdan asentoani niin, että olin kääntynyt enemmän Zimin suuntaan ja nyökkään kaukana siintävää toria kohden.
"Ajattelin käydä tuolla myöhemmin. Lähdetkö mukaan kun laskeudumme täältä tavallisen kansan pariin?"

_______
Sasu
Väläytän Wolverinelle voitonriemuisen hymyn vastaukseksi peukalonnostoon. Kiivetessämme vilkaisen pikaisesti olkani yli, ja saan aihetta uuteen virneeseen. Alue on typötyhjä, joten olemme ainakin toistaiseksi onnistuneet liikkumaan herättämättä epätoivottua huomiota. Joku voisi ehkä jossain kaukaisessa tulevaisuudessa miettiä rikkinäisen sangon tarinaa, mutta uskoakseni olemme silloin kaukana sekä sangosta että miettijästä. Ainakin monen metrin päässä suoraan ylöspäin. Jos heittäytyismme oikein matalaksi kattoa vasten, ei kukaan meitä edes näkisi. Vaikka en minä usko, että kukaan tänne tulee. Toisaalta ajatuksiani voisi kutsua pirujen maalaamiseksi seinille, mutta eikös pieni jännitys tuo vain lisää mielenkiintoa elämään? Niin kauan kuin onnistuu pysyttelemään poissa takaa-ajajiensa tarttumisetäisyydeltä.

Kun kengännauhat on solmittu ja olen katsellut hetken merelle, kaduille ja taivaalle, alkaa olo tuntua siltä että voisin vaikka hypätä katonreunalta ja lähteä lentoon. Taidan silti jättää kokeilematta. Minulta saattaa puuttua itsesuojeluvaistoa, mutta lautaillessani olen tullut hyvin tutuksi painovoiman voittamattomuuden kanssa. Ajatukseni harhailevat omia aikojaan siihen, mitä tapahtuisi jos sattuisi putoamaan täältä, mutta Wolverine tarjoaa sanoillaan tervetulleen keskeytyksen.
"Jep", naurahdan lyhyesti. Parempi monessakin mielessä. Auringonpaiste on tarkemmin ajateltuna jopa tervetullutta. Katto ei edes lämpeä niin kuumaksi kuin asfaltti kun säteet siihen suoraan osuvat, joten täällä voi istuskella vallan mainiosti. Venyttelen raukeasti, ojentaen käsiäni kohti taivasta. Tuntuu, kuin täällä pystyisi hengittämään kevyemmin kuin hetki sitten alhaalla, tuulenvire vain lisää hetken miellyttävyyttä. Kalan ja pakokaasun hajukaan ei tunnu täällä niin voimakkaana. Ennen kaikkea ilman paremmuuteen vaikuttaa kuitenkin se, että kukaan niistä kaikista jotka minulle viimeaikoina ovat huutaneet tuskin viitisisi kiivetä näihin korkeuksiin jatkamaan rähjäämistään. Tai luomaan paheksuvia katseita, joihin tosin usein vastaan vain irvistelemällä kuin sekopää. Yllättävän moni jatkaa matkaansa kuin pelkäisi sen tarttuvan. Irvistelyn. Vesikauhun. Vakavan persoonallisuushäiriön. Minkä vain. Vielä jonain päivänä ilmestyn jonkun tuhahtelevan täti-ihmisen ikkunan taakse vääntelemään naamaani, parhaassa tapauksessa yön pimeydessä kera taskulampun. Jos nyt sattuu tulemaan tylsä hetki.

Käännähdän kohti Wolverinea tämän puhuessa jälleen. Olinkin unohtunut ihan omiin ajatuksiini.. Eipä hän ainakaan näytä sanoneen mitään, mikä olisi mennyt pahasti ohi.
"No voi", tuhahdan virnistäen.
"Ehkäpä minä nyt jotenkin selviän", tuumaan niinikään huvittuneesti. Kun minä tosiaankaan tuskin teen sillä tiedolla ikinä mitään. Enpä usko, että minulle tulisi edes pakottavaa tarvetta lainata toiselta tupakkaa, vaikka hän näyttääkin polttavan. Miten minä juoksisin tervakeuhkoilla kaikenmaailman vartijoita ja talonmiehiä ja parhaassa tapauksessa vaikka liikanmaikkaa pakoon? Minä tosiaan olen joskus juossut liikunnanopettajaamme karkuun. Sen jälkeen, kun viskoin kaikki tennispallot toisen opettajan auton ikkunaan, ja se meni rikki. Ihan tosissaan, kenellä on sellainen auto, että ikkunat menevät rikki kun viskotaan tennispalloilla? Okei, joukossa saattoi olla pari kiveä. Mutta silti. Mainittakoon, että pääsin karkuun. Enkä edes ikinä saanut rangaistusta, koska puoli luokkaa väittivät, että olin ollut heidän kanssaan. Kaikki vihasivat sitä opettajaa, jonka auton ikkunan rikoin. Olisi voinut käydä toisin, jos en olisi ollut riittävän vikkelä jaloistani. Tiedän kyllä monia jotka polttavat, ja nauran aina yhtä räkäisesti kun he jäävät kiinni huonon kuntonsa takia.

Näistä seikoista johtuen vain vilkaisen Wolverinen esiin kaivamaa röökiä ja katsahdan sitten miestä ohimennen silmiinkin. Hänen kysymyksensä saa katseeni kuitenkin siirtymään taas maisemaan, sitten jälleen Wolverineen.
"Siellä täällä", totean ympäripyöreästi. "Kylmimmät yöt porukoitten luona, jos ne päästävät sisään."
Päästäväthän ne, yllättävää kyllä. Nalkutuskin on muuttunut vähitellen vain väsyneiksi katseiksi, mikä on suorastaan loistojuttu. En kuitenkaan halua ajatella porukoitani sen enempää, joten käännän katseeni terävästi kohti Wolverinen tarkoittamaa paikkaa.
"Tottahan toki", naurahdan ja jään katselemaan toria vähän pidemmäksikin aikaa. Hmm.. Siellähän voi keksiä vaikka mitä kivaa.

Äkkiä takaani kuuluva rapina saa minut käännähtämään hankalasti ympäri, ja näkökenttääni osuu jotain valkeaa. Lokki. ISO lokki. Näyttää vähän siltä, että haluaisi nokkia joltakulta silmät päästä. Melkoisen rohkea tapaus, tai sitten emme vain vaikuta kovin uhkaavilta. Ainakaan yhtä uhkaavilta kuin se joku, joka kolistelee jossain maantasalla ja saa lokin lehahtamaan lentoon. Vilkaisen kysyvästi Wolverineen ja siirryn sitten lähemmäs katon tikkaita vastapäistä reunaa. Joudun hivuttautumaan melkein reunalle asti, ennen kuin näen jonkun kuljetusauton ja pari miestä jotka puhuvat keskenään. Makaan mahallani katonreunalla ja kurkin alas, korvieni tavoittaessa muutamia keskustelunpätkiä.
"...niin että tässäkö se sitten on, luulisi..."
"Joo, sepä se..."
"Niinpä niin, mutta eihän tänne koko päiväksi seisoskelemaan tultu..."
"Tännekö pistetään?"
"Tännepä tänne."
Joku taputtaa kädellään hallin seinää, ja taputus tuntuu tänne ylös asti.
"...mutta kierretään tuonne vastakkaiselle puolelle, niin saadaan ne sinne siististi pinoon, vai mitä?"
"Joo, kierretään kierretään. Eikös se tämän aidan portti ole ihan lähellä..."
Minusta tuntuu vahvasti, että he puhuvat nimenomaan siitä aidasta, jonka läpi sekä minä että Wolverine hiljattain kuljimme.
"Juujuu, tuonnepäin kuin mennään..."
"No hoidetaas tämä homma sitten pois alta kun ei edes mitään viikonloppulisiä saada..."
Naurunremakkaa ja auton käynnistämisen ääni.
"Ajapas se tuonne niin päästään toimeen..."
Hetken makoilen vatsallani miettimässä, mahdoinko manata miehet tänne ajatuksillani kiivetessämme ylös. Sitten kuitenkin vetäydyn reunalta ja jolkotan matalana Wolverinen luo.
"Meidän on parasta häipyä", totean virnistäen.
"Ja aika vauhdilla", naurahdan enemmän huvittuneena kuin huolestuneena, vaikka muistankin hyvin selvästi, että lautani on edelleen tikkaiden lähettyvillä. Minulla on sellainen tunne, että ne äijät eivät ole edes huomanneet meitä, mutta tuolla tahdilla heillä kestää ikuisuuden laittaa varastoon se, mitä he sinne ikinä ovatkaan laittamassa. Minulla ei ole mitään aikomusta jäädä umpikujaan jonnekin katolle koko päiväksi. Täältä kun ei mene alas kuin ne yhdet tikkaat, jotka luonnollisesti ovat aivan sen oven vieressä, jota miehet aikovat käyttää.

_______
Synoi
Täällä minä sitten istuskelin katolla jälleen itseäni nuoremman, mukaan hyvällä hapella lähteneen henkilön kanssa ja paistattelin päivää. Toisessa ajassa ja toisessa kaupungissa olin kiipeillyt erään vain hieman matalamman kerrostalon katolle oikeastaan enemmänkin pelleilemään, kuin paistattelemaan päivää. Silloin oli tosin muistaakseni ollut kalpean viileä kevätilta, ei tällainen verraten aurinkoinen päivä. Eikä sieltä ollut saanut näin hyviä maisemia tai tunnelmia irti, vaikka sekä minä että seuralaiseni olimme poltelleet hasista ja huudelleet ohikulkeville karaten sitten reunan taakse piiloon, kuin pikkukakarat.
Nyt emme näköjään käyttäytyneet kuin pikkukakarat, vaikka saatoin varmasti hyvällä omallatunnolla vielä kutsua häntä kakaraksi. Virnistäen katsoin Zimin raukeaa venyttelyä ja kohotin sitten kasvoni aurinkoon päin hymyillen. Satamassa parveilevat kadulle heitetyt kissat saattaisivat viihtyä näin lämpimissä oloissa hyvin, mutta tuskin ne tänne pääsisivät. Ainoa reitti katolle kun löytyi noista korkealle pultatuista portaista.

Olin ollut aivan oikeassa epäillessäni että näin korkealla ja hienossa paikassa oli aivan erilaista ja jotenkin paremman makuistakin kiskoa sätkää. Niin mielelläni olisin vetänyt tänne jostain keskikaupungilta pari yritteliästä katumuusikkoa rämpyttämään epävireisillä kitaroillaan sävelmiään. Ensin rempseitä ja illan lähestyessä tunnelmoivia. Ehkäpä se olisi seuraava ajanvietteeni, kun katolle kiipeäisin. Minä viihdyin täällä yläilmoissa vallan mainiosti.
Zimiäkään ei näyttänyt harmittavan, ettei kämpilleni nähnyt täältä kuten olin väittänyt ja virnistin takaisin pöläyttäen makeanhajuisen savun suupielestäni. Tarkastelin taas poikaa etsien jotain merkkejä siitä, oliko hän havainnut eroja polttamani jointin ja tupakan välillä, mutta jos olikin niin en sitä huomannut. Ja hän oli saanut idean tänne kiikkumisesta ja oli ylittänyt aidankin minua ennen. En minä voi tietää mitä muuta hän on ehtinyt kokeilla nuoren elämänsä aikana.
Työnnän itseni kevyesti irti savupiipun kyljestä ja kävelen maleksien nuoremman viereen siihen sitten kyykistyen. Katon kaltevuus saa minut kuitenkin horjahtamaan hieman eteenpäin ja ottaessani tukea vahvemmalla, poikkeuksellisesti vasemmalla kädelläni sätkä tipahtaa katolle pyörähtäen sievästi hieman alas päin.
"Helvetti", hymähdän nostaessani vihertävää käärylettä takaisin sormiini ja tarkastelen tulipäätä arvioiden. Sitten kohautan olkiani ja naurahdan Zimiin vilkaisten.
"Kumpikaan ei vahingoittunut."

Poika vastasi kysymykseeni melko moniselitteisesti ja hiljaa mietin asiaa hetkisen päivittäen käsityksiäni hänestä. Ensivaikutelma ei tunnu pettäneen minua, hän ei nimittäin vaikuttanut tarkemmallakaan tutustumisella miltään kiiltokuvapojalta. Jospa hän siksi oli myös omalla tavallaan fiksumman oloinen, kuin monet muut ikäisensä. Tai no tuskinpa vain vanhempiensa mielestä, mikäli he yhtään tiesivät hänen seikkailuistaan suljetulla satama-alueella. Mutta tarkoitan, että hän vaikutti aika terävältä tavalla, jota eivät kodin seinien sisäpuolella tiukasti viihtyvät nuoret välttämättä olleet. Oli hyvä verrata vaikkapa Zimiä ja taannoin tapaamaani Evania keskenään, vaikka ikähaarukka olikin eri.
Hymähdän hänen sanoilleen hetken päästä ja karistelen tuhkaa jonnekin päin kattoa.
"Olisi pitänyt näyttää se kämppäni. Siellä voi nukkua talvisin silloin, kun porukat kyllästyvät", tokaisen poikkeamatta sen enempää hänen kertomansa taustoihin tai muuhun. En minä tarvinnut mihinkään tietoa siitä miksi porukat tarkalleen ottaen eivät päästäisi häntä sisälle. Ja nythän on kesä, ehtisin toki avata oveni poikaselle myöhemminkin. Yöt olivat olleet jo alkukesästä lämpimiä ja säätieteilijöiden mukaan vain lämpimämmäksi menisi.
Hänen myöntyvään nauruunsa torikäyntiin liittyen vastaan vain nyökytellen keskittyessäni harjoittelemaan vaihteeksi savurenkaiden muodostamista.
"Hah, taitoa piisaa", tokaisen itsekseni kun ensimmäiset kolme hajoavat melkoisen täydellisinä ilmestyksinä tuuleen.

Yhtäkkiä taaksemme tuntuu ilmestyneen jotain ja hienoisen pelästyneesti pyörähdän minäkin ympäri. Sieltä ei kuitenkaan ilmesty kuolaava, lentävä huumekoira vaan lokki. Säänpieksemä, selvästi torilla donitsia syönyt lokki jolla oli röyhkeä ilme. Huulilleni mahtaa levitä riemastunut hymy ja tumppaan kiireesti kesken jääneen jointin kattoa vasten liikahtaen hyvin varovasti lintua kohden.
Samassa se kuitenkin levittää valkoisen ja harmaan kirjavat loistavat siipensä ponnistaen pakoon jotakin. Minuako?
"Höh."

Vilkaisen takaisin Zimiin tarkistaakseni oliko hän mennyt sitten tekemään jotain, mikä oli pelästyttänyt eläimen tiehensä, mutta samassa korvani sieppaavat jostain kauempaa puhetta. Selvästi alhaalla katutasossa oli joku. Tai siis... jossain muussa tasossa, mutta alhaalla kuitenkin. Siitä nuorempi oli näköjään mönkinyt ottamaan selvää ja kurkisteli reunan yli jonkin aikaa. Tajuan sentään olla hiljaa ja liikkumatta sen hetken kun hän siinä pötkötteli, enhän sentään halunnut hätkähdyttää häntä päistikkaa asfalttiin. Pian hän kuitenkin palasi ja kohautin kulmaani kysyvästi. Mitäs nyt? Tai siis poistua varmaan kannattaisi ennen kuin meidät huomattaisiin, mutta mitä kautta jos nuo alhaalle ilmaantuneet äijät hääräsivät portaiden ympärillä?
Katsoin hetken Zimiin, kuin odottaen hänen vastaavan äänettömiin kysymyksiini ilman että lausuin niitä ääneen. Kun mitään ei kuitenkaan kuulunut, minä kohottauduin hieman pystympään mahdollisimman hiljaa ja lähdin kohti rakennuksen toista päätyä.

Tiesin tarkkaan mitä etsin kun kohti päätyä kuljeksin. Eikös tällaisilla halleilla ole monesti kaikenlaisia sivusiipiä ja muuta vastaavaa, jotka kohottautuivat vain hieman maata ylemmäksi? Ehkä pääsisimme laskeutumaan sellaiselle katkomatta luitamme?
Ilmeisesti toiveisiini myös vastattiin tänään tuhatkertaisesti, sillä kurkistaessani alas näin tosiaan alempana varjossa tummaa vettä muistuttavan katon. Pudotusta oli kyllä ehkä kolmisen metriä, mutta eiköhän siitä kutakuinkin selviäisi hengissä.
Vilkaisin olkani ylitse Zimiin ja nyökkäsin alaspäin voitonriemuisen riehakkaasti hymyillen. Hah, tänään me emme jäisi kiinni! Olihan täältä myös nopeampaa ja ehkä hauskempaakin poistua, kuin tylsiä portaita pitkin. Tai siis tikkaita.

Sitten enempää turvallisuuskysymyksiä pohtimatta vaihdoin asentoani niin, että saatoin roikuttaa jalkojani reunan ylitse ja työnsin itseni katosta irti. Kunhan nyt en vain olisi liioitellut kapean katon kanssa ja syöksyisi sievästi ohitse kohteesta.
Hetken ilmavirta suhisi korvissani ja tumma pinta lähestyi. Sitten rämähdän katolle kutakuinkin jaloilleni, horjahdan jälleen ja rymistän pienen matkaa alemmas toiseen suuntaan kaltevaa katon pätkää. Tästä ei näköjään kuitenkaan mustelmitta selvitty. Hetken makaan aivan hiljaa kuunnellakseni syöksyisikö hallin nurkan takaa vihaisia työmiehiä, mutta toistaiseksi oli hiljaista. Sitten kohotan pääni katolta ja huiskautan kättäni seuramiestäni kohden, lyöden toisen käden suulleni tukahduttaakseni hallitsemattomasti räjähtävän nauruni epämääräiseksi hekotukseksi. Kyllä se selvästi kävi näinkin, alas vain itseään säästelemättä.

______
Sasu
Siirrän katseeni vanhempaan hänen tullessaan vierelleni ja virnistän vinosti miehen horjahtaessa, vilkaisten myös tämän oudon näköistä tupakkaa sen pudotessa. Tai en minä tiedä onko se oudon näköinen, vertailukohtani kun eivät kovin kummoiset ole. Kun häivädys makeaa hajua eksyy nenääni, mieleeni juolahtaa, että voihan Wolverine poltella ties mitä kotitekoisia sekoituksia tai jotain muutakin, mutta poltelkoon. Tuhahdan huvittuneesti Wolverinen kommentille - en voi sanoa olleeni varsinaisesti huolissani. Tai siis, mies ei tuiskahtanut nenälleen ja pyörinyt katon reunan yli, joten mikäs hätä tässä? Oikaisen jalkani suoraksi ja nojaan taaksepäin käsiini. Täällähän voisi vaikka torkkua näin lämpimällä, varmasti piilossa ihmisen katseilta. Tosin poikkeuksellisesti saattaisin silloin haluta seuraa nukkumiseni ajaksi, sillä siihen on varmaan ihan syynsä, miksi katolla ei nukuta ellei ole vähintään köyttäytynyt johonkin savupiippuun.

Ja sitäpaitsi Wolverine tarjoaa minulle paljon paremman nukkumapaikan. Talviksi, toki, mutta silti. Katsahdan mieheen terävästi, voidakseni tulkita jotain hänen ilmeestään.
"Oikeasti? Loistavaa", totean virnistäen tultuani siihen tulokseen, että hän tarkoitti sanomaansa. Hmm. Se voisi osoittautua hyödylliseksi joskus, siis jos ikinä tulisin saaman selville, missä toisen asunto on. Mutta vaikka en sitä nyt näkisikään, niin liikunhan minäkin siellä päin melko paljon. Ei kai se ihan poissa laskuista ole, että törmäisimme uudelleenkin, en minä miestä ainakaan vältellä ajatellut. Ainakin tähän mennessä Wolverine on vaikuttanut hyvältä tyypiltä, vaikka tosin hänen tarjouksensa saa minut miettimään, millainen tyyppi hän todellisuudessa on. Kuinka moni tarjoaa tuosta noin vain yöpaikkaa pojalle, jonka on tavannut vasta vähän aikaa sitten? Sen voinen sanoa melkoisella varmuudella, ettei hän ole sellainen vastuullinen aikuinen, jollaista minusta yritetään kovasti kasvattaa - mutta se on pelkkää plussaa. Eikä sekään ainakaan laske hänen pisteitään, että mies tosiaan osaa puhaltaa savurenkaita. Taito, jonka olen luullut olevan olemassa lähinnä vain elokuvissa.
"Näköjään", totean lyhyesti. Itseasiassa minusta tuntuu, että tähän mennessä kaikki sanomani on ollut melko lyhyttä. Mutta mitäpä sitä puhumaan, kun voi keskittyä olemiseenkin. En todellakaan ole mitään keskustelutyyppiä. Esimerkiksi - miksi turhaan sanoa jollekulle inhoavansa häntä, kun voi vain suoraan vetää turpaan?

Lokki tuntuu kiinnittävän Wolverinenkin huomion, mutta en saa koskaan tietää mitä mies olisi tehnyt, jos olisi päässyt sen lähelle. Yllättäen ilmestynyt seuramme pitää huolen siitä, että lintu tuskin tulee takaisin ennen kuin olemme kaukana täältä. Jos olemme. Katon reunalta noustuani nimittäin saan huomata, että miehet ovatkin kovin vikkeliä ainakin portin löytämisessä, ja että ne pahuksen tikkaat eivät selvästikään tule kysymykseenkään kulkureittinä. Katsahdan Wolverineen ja puren huultani mietteliäästi. Mies tuntuu kuitenkin saavan idean ennen minua, joten astelen pehmeästi ja matalana hänen peräänsä. Ehdin juuri ja juuri nähdä, että siinä alla tosiaan on jotain, ennen kuin Wolverine jo istuu katon laidalla ja melkein samassa silmänräpäyksessä on kadonnut. Tukahdutan nauruni – kuka keksii jotain noin loistavaa tällaisessa tilanteessa? Kiirehdin kurkkaamaan reunan yli, kolina kun ei kovin lupaavalta kuulostanut, ja hetkeksi ehdin melkein säikähtää nähdessäni miehen vain makaavan maassa liikkumatta. Ohikiitävän hetken jälkeen hän kuitenkin nostaa päätään, vinkkaa minulle ja ilmeisesti nauraakin. Virnistäen kyykistyn katonreunalle ja heilautan jalkani itsekin sen yli. Hmm. Pitkähkö pudotus.

Mitäpä siitä.

Pudottaudun katon reunan yli ja adrenaliini tuntuu täyttävän pääni syöksyessäni pari sekuntia kohti kovin kiinteältä näyttävää laskeutumisalustaani. En kuitenkaan ehdi varsinaisesti pelätä hetkeäkään, sillä melkein heti laskeudun siististi päkiöilleni – tai laskeutuisin, jos en painaisi paria grammaa enempää. Liike nimittäin jatkuu, ja sulavan laskeutumisen sijaan lähinnä rojahdan katolle, mutta ehdin ottaa jaloillani vastaan sen verran, ettei siinä kovin pahasti käy. Painopisteeni tuntuu kuitenkin äkkiä horjahtavan ihan väärälle sivulle ja päädyn kierähtämään kyykystä maahan ja siitä ympärikin kerran – kaikki tämä melkein saman sekunnin sisällä. Vilkaisen pöllämystyneesti Wolverineen, ja sitten saankin taipua kaksin kerroin ja painaa kämmenet suulleni jottei oma nauruni kantautuisi työmiesten korviin. Vilkaisen ylöspäin, ja nyt pudotus näyttää vielä korkeammalta. Suupielet edelleen korvissa, hermostunut nauru kehoani nykien kerään itseni vähän paremmin istumaan ja kuulostelen hetken. Ei mitään, mikä kielisi että meidät olisi huomattu.
"Ja nyt", kuiskaan, mutta jätänkin lauseeni kesken ja ilmeeni muuttuu mietteliääksi. Selkääni hieroen kohottaudun varovasti pystyyn ja hiivin ihan lisäsiiven reunalle, kurkaten mitä ne äijät tekevät. Sisältä hallista kuuluu jotain muminaa ja puren huultani, vilkaisten Wolverineen, ja sitten alas. Hmm..
"Tulen pian", huikkaan miehelle hiljaa, ja pudottaudun lisäsiivenkin reunan yli.

Nyt pudotusta ei kuitenkaan ole kolmea metriä, vaan paljon vähemmän, kiitos joidenkin outojen tuuletusputkien, tai mitä ikinä ovatkaan. Ainakin ne ovat riittävän paksuja kestämään painoni, samoin kuin juuri jalansijanani käyttämä huriseva pömpeli, johon putket näyttävät johtavan. Nyt ei kuitenkaan ole aikaa perehtyä mihinkään teknillisiin seikkoihin, sillä miehet tuskin ovat varastohallissa ikuisuuksia. Pudottaudun asfaltille ja kiiruhdan äkkiä hallin kulman tarjoamaan näkösuojaan. Kurkkaan kulman taakse, luon pikaisen katseen Wolverineen ja sitten pyrähdän juoksuun kulman ympäri.

Sydän korvissa hakaten pyrähdän konttipinon taakse, ja sieltä vilkaisen jälleen hallin ovelle. Ei liikettä, edelleen vain muminaa. Vedän syvään henkeä. Nyt tai ei koskaan... Pinkaisen uudelleen juoksuun ja suuntaan suoraan tikkaiden juurelle. Vauhtiani hidastamatta kumarrun kohti maata ja nappaan sen mitä tulin hakemaan – lautani. Teen melkein täyskäännöksen ja juoksen kohti kulmaa, jonka takana lisäsiipi on, minkä jaloistani pääsen, skeittilauta kainalossani. Matka tuntuu tuplasti pidemmältä kuin äsken, ja miesten äänet hallissa tuntuvat korvissani ikävästi kovemmilta kuin hetki sitten... Kurvaan kulman taakse vauhdilla ja viskaan laudan tuuletuspömpelin päälle. Hikiset käteni tahtovat lipsua kivutessani metalliputken päälle.

"Miten niin ... jotain?"
"...käy katsomassa mikä se oli..."

Saan kummasti vauhtia kiipeämiseeni ja lauta kainalossa pääsen viimein lisäsiiven katolle.
"En kai mä nyt ainoata kulkuvälinettäni voi jättää", virnistän Wolverinelle ja vilkaisen taakseni.
"Ja nyt, voisimme tehdä melko pikaisen poistumisen", naurahdan hiljaa, päättäen viimeksi kesken jääneen lauseeni, ja harpon toiselle reunalle, josta pääsisimme näppärästi pois joutumatta ylittämään yhtäkään aitaa.
"Tuskinpa tämä enää sattuu", tuumaan ja pudottaudun muitta mutkitta reunan yli, eihän pudotusta ole kuin korkeintaan pari metriä. No okei, ei se kivaltakaan tunnu, etenkään kun lauta kolhaisee kylkiluitani, mutta on sitä pahemmastakin selvitty. Nyt ne äijät eivät ainakaan olisi enää kintereillämme.

Käännyn Wolverinen puoleen.
"Mitäs sitten, torille vai?" kysäisen naama voitonriemuisessa virneessä, nyt jo normaalilla puheäänellä. Ne miehet tuskin toistaisivat temppuamme, eikä täällä nyt varmaan mitään satamavartijoitakaan liiku. Tai ainakin aina voi toivoa.

[En vastaa siitä, että teksti saattaa olla melko katkonaista. Kirjoitin tätä neljänä eri päivänä, ja aina jokin keskeytti. :'D]

_______
Synoi
Naurahdan pojan lyhykäiselle vastaukselle ja teen samalla hieman jälkijunassa pienen huomion: hän ei tosiaan ollut erityisen suupaltti ikäisekseen vaikka tuskinpa asia ujoudesta johtui. Jos hän olisi ujo, emme varmaan edes olisi täällä ainakaan molemmat ja eihän tässä tunnelmassa mitään vikaa ollut.
Mietteliäästi imaisen pitkään pelastettua savukettani ja tulen ajatelleeksi miksi hänen kotiväkensä olisi häneen niin kovin kyllästynyt, jos hän ei edes aukonut päätään. Asiahan ei tietenkään kuulunut minulle pätkääkään enkä itse pitänyt kysymyksistä, mikäli en kertonut vastauksia oma-aloitteisesti. Ei voinut sanoa varmasti millaiset taustat hänellä saattoi olla ja jos ne olisivat kovin rankat... Nnoh, päätin toistaiseksi kunnioittaa mahdollisesti kovia kokeneen ihmisen luontaista haavoittuvuutta ja erityisesti varhaisteinin temperamenttia.

Enkä kyllä ehtinytkään ihmeemmin kysymyksiä esittää, kun saimme tuota epätoivottua seuraa. Minä en suoraan sanottuna edes uskaltanut ajatella reunalle lähtemistä aiempien huimauskohtauksieni vuoksi ja oli sitä paitsi mielestäni paljon parempi idea toteuttaa päähänpistoni, kuin kokeilla onneaan tikapuissa. Zimin lauta tosin saattoi olla portaiden juurella, mutta... ehkä hän hakisi sen myöhemmin? Me emme jäisi nyt kuitenkaan kiinni minun heittäydyttyä kekseliääksi.
Suunnitelma olisi voinut mennä pieleen, jos nuorempi olisi jäänyt epäröimään katon reunalle ja työmiehet olisivat kuulleet minun laskeutumiseni. Saan kuitenkin hieman yllättyneesti hymyillen seurata toisenkin tipahtamista ihan pian jälkeeni eikä hänellekään käynyt sen huonommin. Enkä ollut ainoa joka nauroi koko tilanteelle. Hah, minä pidin Zimistä jo oikein paljon. Ennakkoluuloton pöljä~

Havaitsen kuitenkin ikäväkseni pulssin hakkaavan korvissani epämiellyttävän kovaa eikä se voinut johtua vain adrenaliinista. Kohottaudun hitaasti istumaan yrittäen välttää vähäisintäkin ääntä ja havaitsen itseasiassa olevani myös kevyesti hengästynyt vaikka kolmen metrin pudotus nyt ei voinut olla mikään erityisen suuri fyysinen rasitus. Pystyasento pisti hetkeksi pyörryttämäänkin. No voi helvetti, olisiko minun sitten pitänyt jäädä koko illaksi istumaan katolle välttääkseni sydänkohtauksen vai mitä?
Nyökyttelen pikaisesti Zimille oikein tajuamatta mitä hän oli menossa tekemään ja aloin tunnustelemaan kiireesti pulssiani hänen hävitessään taas yhden katon reunalta jollekin tasolle seinän vieressä ja siitä asfaltille. Ei, ei pulssini ollut yhtään kunnossa. Kutakuinkin rytmissä ehkä, mutta niin pirun nopea. Millaiselta sydänkohtaus tuntuu? Huomaisinko jos saisin sellaisen? Osaisiko nuori seuralaiseni tehdä asialle mitään itse, ilmoittaisiko varastohallin miehille vai juoksisiko tiehensä? Pystyikö tätä estämään tahdonvoimalla? Kokeillaan.

Suljin silmäni yrittäen itsepintaisesti laskea mielessäni rauhallisempaa tahtia pumpulleni ja kuvitella oikein elävästi, että se todella hidastaisi vähän vauhtiaan. Pakko ehtiä kyytiin, ennen kuin laajalle kurottava rintakipu, hapenpuute, yleinen voimattomuus tai jokin muu sydäninfarktin tunnettu oire iskisi.
Vai yliannostusko tämä oli? En minä ole tutkinut tätä asiaa ainakaan liiaksi, mutta voisiko se olla niin? Kohta alkaisin kouristella ja kuolisin sataman suljetulle alueelle, kun sisäelimeni kiehahtaisivat tai sydämeni räjähtäisi paskaksi. Ei. Ei ei ei, kun nyt rauhoitut. Jos alkaisin hätäillä, tiheä pulssi ei siitä ainakaan rauhoittuisi pätkääkään. Vaikea tosin keskittyä pienoisessa kiireessä rauhoittumaan varsinkin kun oli helvetin peloissaan. Alitajunnassani myös kirosin Zimiä joka oli jättänyt minut yksin juuri nyt. En edes tuntenut nulikkaa sen ihmeemmin, mutta siitä huolimatta minun olisi tehnyt mieli huutaa häntä palaamaan ja vauhdilla.
Metallinen kolahdus saa minut säpsähtämään ja aukaisemaan silmäni. Ääniä kuului myös nurkan takaa miesten kaiketi jutellessa keskenään ja niiden myötä Zimi sitten palasikin. Oliko hän tuonut ne kaksi työmiestä mukanaan? Olivatko he huomanneet? Ainakin askeleet tuntuivat lähestyvän sikäli kuin himmentyneen järjen valoni lävitse ne kuulin ja viimein paikalle ehtinyt Zimi vaikutti yhä kiireisemmältä.

En oikein ehdi vastata mitään pojan erinäisiin lausahduksiin, vaan jään katsomaan kolmannen kerran katolta hypänneen perään edelleen kaksi sormea kaulallani. Idea oli ollut minun, mutta hän oli selvästi jo päihittänyt minut katolta tiputtautumisessa kun tähän tapaan olin vajonnut littanaksi kattoa vasten peläten saavani sydänkohtauksen. Enkä minä ihan tosissaan kyennyt ensin liikahtamaankaan lähteäkseni hänen mukaansa hyvissä ajoin. Syke oli tosiaan laskenut joko minun tahdostani tai omia aikojaan, mutta uusi syöksy maantasolle ei kyllä auttaisi pitämään minua hengissä.
Aloin kuitenkin kirota puoliääneen ainakin kuvitellessani askelten lähestyvän ja kaikkia mahdollisia ihmeitä rukoillen hivuttauduin katon reunalle. Laskeutumiseni ei ollut ollenkaan sulava ja joudun haromaan tukea seinästä, vaikka samalla vilkuilin lähes paniikissa paitsi olkani ylitse, myös Zimiä kohti tarkistellakseni huomasiko hän tai tajusiko mitä oikeastaan oli meneillään.

Vai ylireagoinko kuitenkin itse? Kun saan kompuroitua viimeiset askeleet seuraavan nurkan taakse pakoon ehkä mahdollisesti lähestyvää miestä, olen kuitenkin yhä hengissä ja jaloillani. Ja Zimin esittäessä kysymyksen, minä kykenin jo vastaamaan siihen säästääkseni häntä ymmärtämästä mitä äsken oli ollut tapahtumaisillaan.
"Vaikka", tuhahdin ja seinään nojaillen aloin kuitenkin ensin kiskoa hupparia vyötäisiltäni. Saatuani suurehkon hupun päähäni oli oloni jo paljon paremmin piilotettu. Olin varmasti pelästyessäni ylireagoinut. Ei tässä ollut mitään hätää eikä tarvetta perunkirjoituksille. Ei paniikkia.

[ Sellaista se on, aina joku keskeyttää kesken parhaan kirjoitusvireen 8'3 ]

_______
Sasu
[Nnnnäin sitä jumitetaan kuukausi. ._. Shame on me, mutta vetoan ylppäreihin. x) Hajosin: "Ennakkoluuloton pöljä~". Wolverine on ainakin tajunnut hyvin Zimin perimmäisen olemuksen. :''D]

Vauhdissa en ehdi huomata seuralaiseni omituista käytöstä, mutta sanojeni jälkeen virneeni hieman hiipuu katsoessani häntä. Wolverine ei näytä... kovin hyvinvoivalta. Vaikutti liikkuvankin vähän takkuisemmin kuin aiemmin.
"Ootsä okei?" kysyn kulmat koholla. Jos vastaus on myöntävä, niin mitäs siinä sitten. Jos ei, niin... No, minä en ainakaan ala mitään tekohengitystä antamaan, en minä Wolverinesta niin paljon pidä. Niin että vastauksen olisi paras olla myöntävä, tai ainakin mies saisi luvan pysyä tolpillaan. Jos hän nyt päättäisi pyörtyä tai jotain, olisin minäkin melkoisessa lirissä. Voisin korkeintaan yrittää läimiä hänet hereille, ja jos se ei auttaisi, luikkia tieheni. Mutta siinä vaiheessa kun täältä löydetään joku pyörtynyt/kuollut tyyppi, ne varmaan alkavat käydä valvontakameroiden nauhoja lävitse. Se ei näyttäisi kovin hyvältä, että ensin hakkaisin Wolverinea, ja sitten juoksisin karkuun. Satamavartijoille kertominen ei olisi sen parempi vaihtoehto - minulla olisi aika paljon selitettävää siitä, miksi olen täällä. Eipä sillä, että kukaan naamaani tunnistaisi, mutta minusta on ylipäätään parempi, ettei kukaan tiedä minun olevan täällä.

No, ainakin Wolverine saa vastattua, vaikkei vastaus olekaan kovin innostunut tai kaunopuheinen. Ilmeisesti hänen henkensä kuitenkin kulkee, ja jäsenetkin näyttävät toimivan. En katso tarpeelliseksi kanaemoilla, joten lasken laudan maahan ja astun harkiten sen päälle. Torille siis... Helpoin reitti kulkisi varmaan meren laitaa pitkin, siellä ei tarvitsisi jatkuvasti huolehtia aidoista, tai ainakin ne pääsisi tavalla tai toisella kiertämään. Toisaalta siellä saattaisi olla liikennettä, ja meidän näkemisemme saattaisi olla turhan helppoa, mutta kuka sanoo ettei vartija voisi kävellä vastaan tässäkin? Jos tulisi tarvetta eksyttää jotain mänttejä, voisi aina palata tänne aitojen, hallien ja konttipinojen sokkeloihin, ja onhan laitureillakin vaikka mitä laatikkoa ja pakkausta.

Pyörähdän laudalla ympäri.
"Suorin reitti kulkee varmaan meren laitaa pitkin", tuumaan kuin mitään outoa ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ja potkaisen kevyesti vauhtia. Lauta rullaa asfaltilla hyvin, joten voin kiinnittää huomioni tasapainon sijaan epäilyttävään liikkeeseen. Ei sillä, että sellaista pahemmin olisi, joku kulkukissa vain. Teen jyrkän käännöksen kun varastohallit loppuvat, ja lähden lipumaan eteenpäin hallin seinä toisella, meri toisella puolellani. Viileä, suolainen tuuli pörröttää hiuksiani vilkaistessani, että Wolverine on vielä mukana.
"Mitä varten me muuten menemme torille? Siis onko sulla sinne jotain asiaa, vai ihan vaan hengaamaan?" tiedustelen toiselta olkani yli. Väistän köysikieppiä, vilkaisen jälleen ympäristöä ja yritän pitää vauhdin sopivana. Torille tuskin menisi kauaa edes kävelyvauhdilla, jollei eteen tulisi yllättäviä esteitä.

[Ja kappas kun mittakin lyheni.]

_______
Synoi
[ Eipä tuo mitään. Kirjoitukset on aina kirjoitukset~ 8) ]

Poika oli kaiketi huomannut tilassani jonkinlaisen muutoksen ja se itsessään on saada minut pelästymään uudelleen. Juuri kun toivoin kuvitelleeni koko jutun, Zimikin ilmaisi huomanneensa jotain eli en varmaan voinut kuvitella ihan kaikkea. Ja jos tilanne oli näin nopeasti kääntynyt yhtäkkiä tällaiseksi, saattaisin tosiaan saada sydänkohtauksen. Yritin mahdollisimman luontevasti nyökkäillä vastaukseksi pojan kysymykseen ja vastustin halua takoa rintaani ikään, kuin olisin vetänyt jotain henkeeni. Ehkä se olisi auttanut nopeammin, mutta ei tämä nyökkäilykään nyt ihan normaalilta voinut näyttää. Vielä oudompaa olisi itsensä mukiloiminen. Olen kunnossa, en ole kauaa. Vai?

Lopulta kuitenkin saan mielenrauhani uudestaan palautetuksi aika lailla käsikädessä sykkeen rytmiin palaamisen kanssa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita vain. Tai ehkä ei vain, mutta kyllähän minä muistin tällaisen tapauksen hämärästi jostain ihan muusta kaupungista ja tilanteestakin ja hyvin olin yhtenä kappaleena senkin jälkeen. Ei tämä ollut sydänkohtaus vaan tilapäinen rytmihäiriö ja niitä nyt oli kuulemma muillakin ihmisillä riippumatta sen verta pumppailevan lihaksen todellisesta kunnosta. Tosin lievinä, mutta joka tapauksessa.
Eli kuten jo sanoin, ei ole hätää.
"Ei paniikkia", huokaisen vielä ääneenkin suoden nuoremmalleni vielä pienen hymyn. Tietysti tämä nyt oli jo aivan ilmiselvä ero aikaisempaan hengen haukkomiseen ja kouristelevaan pakokauhuun, mutta en rehellisesti sanottuna aivan usko että Zimi jäisi edes uteliaisuuttaan kyselemään. Ei noin nuori jätkä haluaisi joutua toivottavasti osalliseksi mihinkään tämänlaiseen epäilyttävään sätkimiseen.

Pian pienempi ottikin laudan alleen ja lähti aiempaan viittomatta etenemään kohti uutta kohdettamme, toria. Hän ehdotti jotain reittiimme liittyen ja minä äännähdin myöntyvästi, vaikka se ei tainnutkaan olla varsinainen kysymys. En aivan heti seurannut Zimin perässä, vaan tunnustelin kaulalta sykettäni muutokset heti paikalla havaitakseni ja muutokset tihenivätkin joka toistolla: se hidasti oikeasti ja alkoi asettua aloilleen.
Vaara ohi, joten seurasin hetken varmaankin ymmärrettävästi vaitonaisena nuorempaani edes yrittämättä saada minua nopeampaa lautaa kiinni. Läheltä kuului tukahdutettu paukahdus, joten arvelin työmiesten olevan turvallisesti hallin sisällä joten kiirettäkään ei enää ehkä ollut kun välittömältä näköetäisyydeltä oltiin päästy. Ai mutta.. Zimikö oli kysynyt jotain?
"Eh, anteeksi mitä? En kuunnellut, yhtään. Toristako kuitenkin jotain?", kysäisen ja virnistän jo paljon tottuneemmin hieman pahoittelevaa sävyä virneeseen tavoitellen. Samalla vedin kevyesti hupparini nauhoista saadakseni hupun hieman kiristymään turvalliseksi kuvuksi kasvojeni ympärille ja suljis myös vetoketjua hieman. Taskussa oli kaikki tarpeellinen: kännykkä, avaimet ja pussukka. Oliko kama ollut epäpuhdasta? Siitäkö tuo äskeinen johtui? Tosin... ehkä en olisi ollut edes hengissä, jos joku olisi toimittanut minulle paskaa.

Ristiriitaista tai ei, tunsin melkoista halua vain vetää pieni pussillinen kokaiinia esille ja ottaa yksi hetken paniikin aiheuttaneista viivoista. Tietenkään en tekisi sitä, kun Zimi oli tässä joten aloin kaivaa tupakka-askia esille. Sehän ei kuitenkaan aiheuttaisi sydänkohtausta? Kamalaa, ahdistavaa, veret seisauttavaa sydänkohtausta.
Kävi kyllä mielessä, että olisimmeko vielä kyllin kaukana hallissa pyörivistä työmiehistä..?

________
Sasu
"Loistavaa", kuittaan koko jutun, ja siinä se sitten minun puolestani onkin. Kunhan seuralaiseni olisi ystävällinen, eikä päättäisi sittenkin kupsahtaa yllättäen. No, ainakin Wolverine pystyy hymyilemään, eikä huuda suoraa huutoa kivusta tai mitään. Se siitä. Nyt eteenpäin. Käännän katseeni pois, ettei toinen vain ehtisi lisäämään sanoihinsa mitään uhkaavaa 'muttaa'.

Hetkeen Wolverinea ei näy, mutta vähän ajan päästä havaitsen vilauksen tämän hupparista katsahtaessani taakseni. Hetken mielijohteesta kiihdytän hieman vauhtiani. Mutkittelen kaiken lojumaan jätetyn rojun joukossa, hypin ohuiden putkenpätkien ylitse ja teen jyrkkiä käännöksiä kovassa vauhdissa ihan vain siitä ilosta, että voin tehdä niin. En minä kovin kauaa kuitenkaan viitsi temppuilla, ennen kuin päädyn jälleen puhe-etäisyydelle Wolverinesta, ja pystyn esittämään kysymyksenikin. Vaikka toinen taitaa edelleen olla muissa maailmoissa. Pyöräytän silmiäni tuhahtaen ja virnistän perään.
"Mitä me siellä tehdään? Hengataan? Vai jotain rehujako meinasit mennä ostamaan?"
Sama kysymys, hiukan eri muoto. Katseeni käväisee miehen tupakoissa, siirtyy sitten taivaalla lipuviin pilviin ja siitä meren kautta takaisin laituriin. Jo on aikakin, sillä saan väistää jotain näennäisen tarpeetonta ja satunnaista betoniharkkoa melko vikkelästi, etten lennä naamalleni maahan. Kiroan heilauttaessani painoni nopeasti puolelta toiselle, ja vilkaisen Wolverineen ohimennen suoristaessani taas kulkuni.
"Rojua vaikka muille jakaa. Täältähän voisi löytää vaikka aarteita, kun vähän etsisi", tuumaan rullatessani pitkin sileää asfalttia.

Minua voi ehkä moittia kärsimättömyydestä, kun mieleni tekisi kovasti vain päästä torille nopeammin. Se kaikki höpötys siitä, että 'matka on päämäärää tärkeämpi', on silkkaa roskaa. Jos haluaisin matkustaa matkustamisen takia, ajaisin metrolla ympyrää. Eikä siinäkään ole kyse niinkään matkustamisesta, kuin lipuntarkastajien välttelystä ja huiputtamisesta. Onneksi torin ei pitäisi olla ihan älyttömän kaukana. Muuten saattaisi käydä niin, että singahtaisin tieheni ja jättäisin Wolverinen tulemaan perässä. Enpähän ainakaan olisi vastuullinen hänen sairaskohtauksestaan. Vaikka melko tervehtyneeltähän Wolverine nyt jo vaikuttaa. Sitä parempi.

Sen lisäksi, etten jaksa tarpoa vain tarpomisen vuoksi, ei yhden asian vatvominen ole minun juttuni. Niinpä sinä aikana, mikä meiltä kuluu torin välittömään läheisyyteen päästessä, ehdin ajatella ehkä miljoonaa eri asiaa, joita en aio alkaa erittelemään. Ne nimittäin pyyhkiytyvät pois, kun torille jo näkee.
"Kuka helvetin idiootti tähän on aidan iskenyt?" älähdän ihmeissäni katsellessani teräsverkkoviritelmää, joka on ainoa este meidän ja torin välillä.
"Siis ihan tosi", mutisen, ja katsahdan kumpaankin suuntaan. Eihän tämä ole edes oikea aita. Se on vain... No okei, on se aita. Mutta se päättyy satama-altaan reunalle. Mikä tarkoittaa sitä, että meitä lähempänä oleva pää päättyy tyhjyyteen. Se ei ole siis vain aita, vaan se on Täysin Turha Aita. Ei ehkä rekkakuskeille, mutta jalan liikkuessa tyhjään loppuva aita on varsin helppo kiertää, etenkin, kun sen molemmilla puolilla on tukevaa satamalaituria.
"Kaikkea sitä", naurahdan. "Parasta varmaan hankkiutua torin puolelle, ennen kuin seuraava satamavartija sattuu paikalle."
En uhallakaan vilkaise taakseni. Mistä vetoa, että sieltä se vartija marssii? Niin tai näin, nappaan laudan käteeni ja marssin aidan luo, ravistaen metallitolppaa kädelläni. Vasta vähän jälkeenpäin mieleeni juolahtaa, että olisihan se voinut olla vaikka sähköaita, mutta mitä sitä nyt turhaan enää murehtimaan. Se on joka tapauksessa riittävän tukeva, jotta meidän kaltaisemme kevyet hiipparit voivat hetkeksi laskea painoaan sen varaan.

Pitemmittä puheitta vippaan lautani aidantolpan ympäri torin puolelle, otan kiinni viimeisestä tolpasta ja heilautan jalkani tyhjän päälle, ja siitä toiselle puolelle. Ollessani puolittain kummallakin puolella katsahdan olkani yli alas. Merivesi on melko likaisen näköistä, eikä kai ihmekään satamassa. Hyvä siis, ettei minulla ole aikomustakaan pudota. Yhdellä sulavalla liikkeellä pyöräytän loputkin itsestäni tolpan toiselle puolelle.
"Aidan eri puolilla taas", tokaisen Wolverinelle, ja katsahdan ympärillemme, virnistäen sitten vanhemmalle. "Ala tulla, ennen kuin meitä ehditään syyttämään mistään."
Nostan laudan maasta ja kiskon hupparin hihoja ylemmäs. Suorassa auringonpaisteessa ei ole enää mitenkään kylmä, huolimatta merituulesta.

[Hmm. Minusta tuntuu, että olen melkoisen epäselvä. Yritä ymmärtää, mikä on tyhjyyteen päättyvä aita. :''D]

_______
Synoi
Matkaa ei ollut varmaankaan pitkästi, mutta juuri sopivasti yhden tupakan polttamiseen joten sytytin sen hienoisen harkinnan jälkeen ja keskityin hetkeksi omiin asioihini. Tai pikemminkin siihen miten saisin savukkeen sytytetyksi yhä hienoisesti vapisevilla käsilläni ilman, että nuorempi huomaisi mitään. Nämä pohdinnat asioidensa peittelystä tosin tulivat muuten vain jo niin selkärangasta, että saatoin siinä samalla pohtia pojan esittämää kysymystä. Mitähän minulla tosiaan oli torille asiaa? En usko, että minulla olisi varaa tuoreeseen kalaan enkä sitä paitsi jaksaisi tai osaisi valmistaa sellaisesta mitään syötävää. Ja mitä muuta myytiin satamassa, kuin kalaa? Hmm, kaiketi pieniä käteviä asioita joita ihmiset saattoivat aurinkoisena päivänä ostaa. Esimerkiksi jäätelöä tai hedelmiä. Virnistäen puhalsin savupilven suustani ja vilkaisin Zimiin.
"Käydään hakemassa omenoita", tokaisin arvoituksellisesti enkä jäänyt selittelemään äänensävyäni nyt tässä. Sopii tosin miettiä enkö muka ollut saanut äskeisestä tarpeeksi jännitystä yhdelle päivälle.

Nikotiinilla on ihan toden teolla pakko olla jokin rauhoittava vaikutus. Tiedän kyllä monesta syystä parempia tapoja rentoutumiseen, mutta en nyt voinut alkaa keittämään teetä nyt tässä. Ja äskeiset kauhunhetket olivat kyllä säikäyttäneet minut sen verran pahasti, etten ehkä uskaltaisi koskea tänään mihinkään lievästikään huumaavaan tämänkin hetkisestä mieliteostani huolimatta. Asian arvostelu asteikolla 'hyvä-paha' oli kyllä hankalaa ainakin minulle ja tulkinnanvaraista ulkopuolelta katsottuna.
Äkkiä skeittilaudan melko tasaiseen rullaamiseen kuuluu tulevan muutos ja kääntäessäni katseeni Zimiin kenkieni kärjet juuri törmäävät samaan betoniharkkoon, jota hän oli ilmeisesti lautansa kanssa väistänyt. Naurahdan matkaa jatkavan pojan sanoille ja saatuani molemmat käteni syöpäkääryleestä vapaaksi kumarruin alaspäin betoniseen kappaleeseen tarttuen. Eihän se tietenkään nousisi minun tai tuskin kenenkään muunkaan inhimillisen voimilla kovasta yrityksestä huolimatta.
"Olin aikonut hankkia uuden keittiönpöydän."
Kohautin olkiani aikani puuhasteltuani ja otin onnistuneesti hieman kokeelliset pari juoksuaskelta nuorempani perään ehtiäkseni.

Matka jatkui ja taisimme olla molemmat ajatuksiimme vaipuneita hiljaisuudesta päätellen. Omat ajatukseni eivät kuljeskelleet erityisen selkeitä ratoja, sillä niiden vauhti oli tälläkin hetkellä niin kova että moottorit ulvoivat korvissa. Kirjaimellisesti muuten, päänsärky saattoi tehdä tuloaan. Miksi ihmeessä kaikki meni tällaiseksi samaan aikaan? Sydänkohtaus, käsien tärinä, halut ja pelot ristiriidassa keskenään, päänsärky pisteenä iin päälle. Eihän tämä päivä suinkaan erityisen huono ollut, mutta jotenkin uskon vakaasti että tänä yönä nukkuisin hyvin. Tai ainakin nukkuisin.
Ja sitten kulkumme pysäytti aita, josta ainakaan minä en osannut ensihätään sanoa kuinka se ohitettaisiin. Yhdyin Zimin kysymykseen ja viimein aidosti kokonaisuuteen turhautuneena heitin näpeissäni palaneen, yhtäkkiä pahalta maistuvan tupakan tiehensä.
"Mitäs nyt sitten?", tuhahdin enkä voinut olla päästämättä lannistuneisuutta ääneeni luodessani anelevan katseen poikaan. Hän oli liikkunut täällä useammin, kuin kerran. Täytyihän hänen jotain keksiä.

Ja näytti keksivänkin ja toteutti ajatuksensa nopeasti. Kädet eivät vapisseet, hän ei epäröinyt meren yllä, eikä hän pudonnut. Minä en ehtinyt paljoakaan kommentoida ajatusta omasta näkökulmastani, kun hän oli jo toisella puolen ihan kuin tavatessamme aiemmin toisella kohdin kaiketikin samaa aitaa. Mutta totuushan oli, etten todellakaan tiennyt pystyisinkö tuohon. Minä olin jo mönkinyt aidan alta, kiivennyt rakennuksen katolle ja hypännyt sieltä, se oli totta. Sen jälkeen olin kuitenkin jo ehtinyt pelätä turvallisuuteni puolesta. Kävelin vakavoituneena lähemmäs aitaa ja kurkistin alas. Enhän minä pelännyt korkeita paikkoja enkä vettä, mutta kuinka olisi pudotus tuonne noin?
Nostin hitaasti katseeni Zimiin lautoineen ja olin jo sanomaisillani jotain, kun muistoni yhtäkkiä palasivat parin vuoden takaiseen parkour-kokeiluuni kolmen alan harrastajan suosiollisella opastuksella. Kerrostalon katolla pienessä sievässä. Ja siitä sujuvasti piilopaikkanamme toimineeseen paperinkeräysastiaan, jossa olin päätynyt suutelemaan break dancea ja parkouria harrastavaa, käytetystä neulasta HIV-infektion saanutta tyttöä nimeltään Abigail. Se oli melkein johtanut johonkin, mutta minun onnekseni paikka oli hieman väärä. Hänen poikaystävänsä mielestä tosin myös tyttö oli väärä, mutta se on taas aivan eri tarina. Mutta niin, minun onnekseni. Milloin minusta sitten oli tullut näin totaalinen luuseri? Viisi minuuttia sittenkö?

Otin kännykän ja tupakka-askin taskustani ja työnsin verkkoaidan väleistä Zimille niitä tarjoten. Taskusta livenneen kännykän pelastamiseen sisuni ei kuitenkaan riittäisi, vaikka pääsisinkin itse jollain keinolla pois satama-altaasta.
"Take care. Minä en luota tänään itseeni paljoakaan", tokaisin pojalle, mutta virnistin sanojeni päätteeksi. Vielä eräs asia taskussani oli ja kilohinnaltaan monin verroin kännykkääni kalliimpi, mutta sitä en uskaltanut toiselle antaa. Se olisi epäedullista itselleni ja ehkä vähän moraalitontakin ajatellen, millaisia ongelmia hänelle voisi seurata jo tietoisuudesta.
Sitten aitaan kiinni kuin hämähäkki ja hieman haparoivaa jalkojen asettelua tyhjän päällä. Mutta oliko se vaikeaa tai mahdotonta? Ei ollenkaan. Aikaa kului suunnilleen saman verran kuin Zimilläkin, vaikka hänellä oli varmasti parempi yleiskunto kuin minulla. Jalkojeni päästyä tukevasti takaisin asfaltille nykäisin hupparia alemmaksi ja naurahdin voitonriemuisesta ja äänekkäästi ojentaen kättäni tavaroitani odottaen. Siinä se taas nähtiin, perusteetonta itsevarmuutta ei ole~

Oliko nyt minun vuoroni johtaa kahden miehen rykmenttiämme? Rykmenttiä, joka koostui kahdesta henkilöstä joista toinen oli periaatteessa ratsumies skeittilautoineen.
"Onko toivomuksia? Jos ei, voisimme tarkistaa hedelmien ja rihkaman myyntipaikat. Muista pitää silmäsi auki ja poimia jokainen heitteillejätetty lompakko. Kadulle sammuneiden kadunmiesten lompakot lasketaan heitteillejätetyiksi~", selostin Zimille ottaessani tavaroitani takaisin ja nauroin ääneen. Aidan ohittamisella oli ilmeisesti sittenkin ollut minulle jokin symbolinen merkitys tai... jotain.
Lähdin astelemaan markkinahumua leikkivää hälinää kohti olettaen nuoremman nyt seuraavan.

[ Kyyyllä minä uskon tietäväni 8'3 Mikäli se siis oli samankaltainen kuin usein venelaitureilla olevat verkkoaidat. ]

________
Sasu
[Öää uskoisin niin. En ole pahemmin tutustunut venelaitureihin. :'D No, ympäri päästiin joka tapauksessa. x ) ]

Omenoita? Mikäs siinä, vaikka tapa, jolla Wolverine ajatuksensa paljastaa saakin minut kohottamaan kulmiani. Nälkähän tässä jo tulee, ja eikös se ollut niin, että kasvavat nuorukaiset tarvitsevat muita enemmän ruokaa, tai jotain... En todellakaan ole ollut koulussa perehtymässä asiaan, ei sinne päinkään. Kokemus vain sattuu puhumaan puolestaan. Mitäpä siis turhaan kiistää hyvää ehdotusta - minullakin saattaisi olla varaa johonkin tosi pieneen omenaan. Minulla ei juuri nyt ole valitettavasti ällösöpöilevä olo, ja se voisi viedä melkoisesti katu-uskottavuuttani Wolverinen silmissä, jos yhtäkkiä ottaisin käyttöön koiranpentutaktiikan ja menisin norkoilemaan kojujen lähelle leikkien kovaonnista mutta ah-niin-suloista-ja-nöyrää pikkupoikaa, jolle on ehdottomasti tarjottava ruokaa ja näin tehtävä osuutensa päivän hyväntekeväisyydestä. Eikun mitä... No kuitenkin. Minun sitäpaitsi kannattanee säästää viaton ilmeeni sitä varten, kun joku satamvartija yhtäkkiä ilmestyy nappaamaan meidät.

Vartijoiden sijasta meidän molempien huomion kiinnittää hetkeksi betoniharkko. Rullaten hiljakseen kauemmas toljotan Wolverinea silmät pyöreinä tämän ilmiselvästi yritäessä nostaa möhkälettä.
"Keittiönpöydän?" toistan nauraen miehen sanojen kantautuessa korviini, vaikkakin vaimeina koko ajan kasvavan välimatkan takia.
"Sä olet ihan pimeä", tuhahdan huvittuneesti ja käännän silmäni jälleen eteenpäin, sitten katsomaan sivullamme vellovaa merta. Joku päivä sinne voisi ehkä jopa uskaltautua uimaan, mutta vähemmän saastaisesta kohdasta, kiitos. En ole mikään ympäristöfriikki ja olen kyllä konttaillut ties missä ryönässä, mutta rajansa kaikella. Jätän satama-altaan suosiolla lokeille.

Ja sitten ajatukset uimisesta ja vedestä ja lokeista ja kaikesta muustakin väistyvät sen pahuksen rakennelman takia, joka on ilmiselvästi tehty ihan vain sen takia, että meidän kulkumme olisi entistä hankalampaa. Okei, sitä varten se varmaan nimenomaan onkin tehty. Se ei muuta sitä tosiseikkaa, että aita on ihan helvetin väärässä paikassa. Katsahdan Wolverineen, joka näyttää melko avuttomalta.
"Ainakaan meidän ei tarvitse kiivetä sen yli. Kiipeäminen kun ei edelliselläkään kerralla oikein sujunut", tuumaan viitaten kohtaamisemme alkupuoleen.

Vaikka toistaalta, ei aluksi tunnu sujuvan tämäkään. Tai siis eihän minulla ole mitään ongelmia, mutta Wolverine pitää ilmeisesti jonkinlaisen miettimistauon. Virnistän kuitenkin tyytyväisesti, kun hän ojentaa minulle ilmeisesti arvotavaransa.
"Oletko nyt ihan varma, etten juokse tieheni kauppaamaan näitä mustaan pörssiin?" kysäisen huolettomasti virnuillen, mutten silti lähde menemään. Wolverinekin pääsee aidan ympäri kohtalaisen vikkelästi nyt, kun siihen ryhtyi.
"Kyllähän sinusta ihan kelpo satamahiipparin saa", tokaisen huvittuneesti ja virnistän ovelasti Wolverinen ojentaessaan kättään saadakseen omaisuutensa takaisin. Kännykän ojennan kiltisti vanhemmalle, mutta tupakka-askia tarkastelen hetken arvioivasti.
"Kyllä tämä varmaan kaupaksi menisi", arvelen, mutta heitän sitten askin Wolverinelle ilkikurisesti virnistäen. Ottakoot kiinni jos saa.
"Toisaalta en välittäisi selitellä poliisisedille mistä tuollainen on ilmestynyt taskuuni. Luulisivat minun vielä näpistäneen sen joltakulta kovaonniselta", tuumaan.

Vai että toivomuksia? Hedelmät ja rihkama kuulostavat ihan hyviltä. Kun vanhempi kehottaa minua pitämään silmällä yksinäisiä lompakoita, kohotan kulmiani huvittuneesti.
"Olisihan se sääli, jos joku lompakkoparka joutuisi viettämään koko päivän yksinään", totean. "Oletettavasti väite pätee ennen kaikkea niihin kadunmiehiin, jotka ovat joko liian syvässä unessa herätäkseen, tai muuten vain hitaampia juoksijoita?"
Wolverinen lähtiessä liikkeelle seuraan kiltisti perässä lauta kainalossani. Ihmisiä on vilkkaasti liikkeellä, mutta onneksi silmiini ei osu tuttuja. Minkään en välitä tulla huomatuksi, joten välttelen kaikkia katsekontakteja. Minusta tuntuu, että keräämme muutamia vinoja katseita, mutta enimmäkseen ihmiset ovat liian keskittyneitä omiin asioihinsa kiinnostuakseen meistä. Nopealla vilkaisulla näytämme luultavasti vain suurinpiirtein saman ikäisiltä kaveruksilta, ja ehkä täällä on meidän lisäksemme liikkeellä muitakin alle keski-ikäisiä.

Vilkuilen torikojujen tarjontaa. Erilaisia hedelmiä, asusteita ja epämääräistä tilpehööriä vaikka muille jakaa. Kaupitteleepa joku simpukankuoriakin. Simpukankuoria. Kanadassa. Ymmärtäisin, jos niitä yritettäisiin myydä turisteille jossain etelässä, mutta... No, kaikella voi kai tienata elantonsa. Kyllä minä mieluummin lusmuilen muiden kustannuksella, kuin myisin matkamuistoja väärässä maassa.
"Pitäisikö ruveta simpukankuorikauppiaaksi?" kysäisen Wolverinelta enkä hetkeäkään oleta, että hän tajuaisi mitä yhtäkkiä höpötän. Väliäkö tuolla.

_______
Synoi
Kuultuani Zimin kommentin sisustussuunnitelmiini räjähdin melko hallitsemattomaan nauruun, joka kuitenkin hiljeni tasaiseen tahtiin itsekseni hekotteluksi.
"Saatanpa ollakin", henkäisin naureskeluni lomasta ja myhäilin vielä hetken itsekseni ennen tuon uuden esteemme ilmestymistä. En osaa sanoa mikä pojan sanoissa oli viihdyttänyt minua noin valtavasti, mutta tosiaan. Saatanpa ollakin, jos lapsen suusta todella sen totuuden kuulee. Hän ei todellakaan puhunut paljoa, mutta täytyy sanoa että kakaran suoraviivainen seura oli aivan tervetullutta vaihtelua, kun viikko oli tähän asti mennyt niinkin sekavissa merkeissä. Aamuisin ei ollut paljon naurattanut ihmisten puhuessa harvoin ja silloinkin masentavaa paskaa.

Eikä hän ollut mikään kotonaan viihtyvä, rauhallinen ja tunnollinen lapsi. Sen minä olin tietysti arvannut jo alussa Zimin hypittyä estottomasti aidan väärällä puolella ja tartuttua mutkitta seuraani. Tuollainen seura huuhtoi viimeistään päästä suoranaisen pelkoni tai ainakin työnsi sen tehokkaammin taka-alalle, kuin yhdenkään suunnilleen ikäiseni laaduton selittely ja ylianalysointi.
Niinpä tupakoimininen kävi paljon helpommaksi spontaanin jälkeen, kun olin vakuuttunut jo siitä ettei poika sanoisi mitään vaikka huomaisikin käsieni vapisevan. Ja tämän rentoutumisen myötä alkoi yksinkertainen toimintoni myös tasaantua.
"Oivoi. Luulenpa, että voisin todellakin viihtyä seurassasi toistekin~", naurahdin ilmaisten ajatukseni ääneen ja vilkaisin poikaan hienoisesti.

Ja aita, se hemmetin aita. En olisi lähtenyt tässä tilanteessani edes yrittämään sen ohittamista ellei Zimi olisi ollut paikalla. Tietäähän sen, mitä tuon ikäiset pojat ajattelivat tovereista jotka eivät uskaltaneet ja joilla ei ollut pokkaa. Ei siinä tilanteessa voinut jäädä rannalle ruikuttelemaan ja kuten toinen terävästi huomautti, ei myöskään kiipeämään. Hän tosin uhkaili mustalla pörssillä ja pudistelin hiljaa päätäni irvistäen.
"Älähän. Noin kärsineestä kännykästä saisit hädin tuskin sarjakuvalehden hinnan."
Tuon vasta-argumenttini jälkeen aloin ohittaa aitaa hyvällä menestykselläni. Sain kännykän takaisin melko nopeasti, mutta jouduin vielä huvittunut virnistys kasvoillani käväisten vilkaisemaan vajaaseen askiini. Heitto tuli melko yllättäen ja aski joutuu käymään kierroksen maanpinnassa, ennen kuin nostan sen takaisin käteeni ja hymähdän.
"Ja hetken jo luulin, että olet joutunut ihan hakoteille. En halua ottaa vastuuta nuorten ihmisten tupakoinnista", vastasin tavoitellen jonkinlaista menneisyydestä tuttua isovelimäisyyttä äänensävyyni kuitenkin samalla virnistäen. En oikeastaan katsonut mitenkään tulokselliseksi vastustaa kovaan ääneen nuorten tupakointia ja muuta. Jos siihen oli taipuvainen, sitä vain aloitti kavereidensa kanssa röökaamisen eikä siinä enää saarnat auta. Karu totuus. Voipa olla, että jos Zimi olisi suoraan minulta savuketta pumminut niin olisin voinut yhden hänelle tarjotakin hyvän tahdon eleenä. Mutta hän tosiaan vaikutti arvostavan liikuntakykyään paljon enemmän.

Kadulle päin kävellessämme puhe jäi hetkeksi kiinni mainitsemiini lompakoihin, vaikka eihän niitä oikein koskaan mistään noin vain löytänyt ja ottanut. Se nyt oli kuitenkin täysin henkilökohtaista, monesti lähes koko elämän virallisemman sisällön mukanaan kantavaa omaisuuttaa jota ei ollut tapana hukata. En minäkään muista lompakkoa hukanneeni erityisen moneen kertaan ainakaan ja joka kerta jostain löytynyt korkeintaan viidenkymmenen dollarin menetyksillä.
"Ei niiden perään kannata lähteä juoksemaan, sehän on jo ryöstö. Mutta kaikki muu täytyy pelastaa", myöntelin melko ajattelemattomasti sanoja höpistessäni ja ympärilleni katsellessa. En ollut ollenkaan varma, missä hedelmät sisältävä koju tällä kertaa saattoi olla joten ei auttanut kuin katsella. Useat olivat samalla paikalla, kuin aina ennenkin mutta toisinaan tänne ilmaantui jotain uuttakin. Kuten tuo yritteliäs simpukanmyyjä.
Zimin kysäistessä ääneen ilmeisesti samaan asiaan liittyvän ajatuksensa en voinut olla naurahtamatta.
"Katsoin juuri samaa. Mikäli tunnet suurta halua poimia ja sukeltaa simpukoita niin siitä vain. Mutta nyt seuraa talousennusteita: tuo äijä ei tule saamaan sitä sarjakuvalehteäkään."

Aa, siellä oli hedelmäkojumme. Samanlaisia punertavia ja vihreitä omenoita oli jälleen saman myyjän samanlaisessa kojussa. Hän oli ilmeisesti joutunut vain hieman siirtymään viereen ilmestyneen juureksia myyvän kojun tieltä. Minun - ehkä myös meidän - onnekseni paikalla oli juuri nyt verrattaen paljon ihmisiä, joten oli toimittava nopeasti.
Kiristin hieman vauhtiani pitäen kuitenkin huolta kävelyni tarkoituksenmukaisuudesta ja liikuin lähemmäksi kojua ikään kuin arvioiden hedelmiä muina miehinä. Myyjän katse käväisi minussa, mutta siirtyi pian juuri ostoksensa suorittavaan naiseen ja kulmaus oli tyhjä lukuunottamatta kenties taakseni jäänyttä Zimiä. Eikä hän osoittautuisi yhtälön heikoksi lenkiksi, eihän?
Huomaamatta sujautin hermostunut, innostunut, jännittynyt hymy suupielessäni nykien kaksi kappaletta helpoiten piilotettavia omenoita farkkujeni taskuun ja sitten jännityksestäni huolimatta otin esille lompakkoni kuin puntarointiani jatkaen.

Ja miksi sitten näin? Koska taidan todella olla hieman pimeä ja pitää tällaisesta terveydelle hieman turvallisemmasta jännityksestä.

[ Tästä tuli vähän sekava, täytyy sanoa... x__x ]

_______
Sasu
[Tässä ei pitänyt mennä näin kauan. Taaskaan. Ja sitten vielä joku pahuksen sähkökatkos pisti minut muutamaksi päiväksi pakkolomalle ja ja ja *mutinaa*]

Oookei, taisin tosiaan osua naulan kantaan ainakin miehen naurusta päätellen. Mitäpä minäkään voisin sitten tehdä kuin virnuilla toisen nauraessa, naurulla on tapana tarttua. Vaikken kyllä ole ihan sataprosenttisen varma, oliko juttu ihan näin hauska. Wolverine ainakin vahvistaa sen hekotuksesta lomasta, ja pudistan huvittuneesti päätäni. Toisaalta minä en taida olla ihan se paras puhuja, jos mietitään ideoideni yleistä fiksuustasoa ja sen sellaista. Näh. Vaikka suurin osa touhuistani ei välttämättä ole ihan yhtä rakentavia kuin nenä kiinni kuivassa kirjassa istuminen, ovat ne ainakin mielenkiintoisempia, sitä ei voi kiistää. Ja onko sillä loppujen lopuksi eroa putoanko sataman konttipinon päältä ja taitan niskani, vai ajaako joku kännikuski ylitseni? Tuskin. Tyhmät ideat ja niiden toteuttaminen on näin ollen täysin perusteltua, piste.
Katsahdan sivusilmällä Wolverineen kuullessani hänen sanansa.
"Whoa. Toi olisi monen tyypin suusta kuulostanut niin väärältä", naurahdan Wolverinelle.
"Mutta toistaiseksi vaikuttaa ihan hyvältä. Nähdäänpä sitten ainakin talvella, kun tulen koputtelemaan ovellesi iltamyöhään", totean viitaten aikaisempaan keskusteluumme ja näytän miehelle kieltä.

Aidan ympäri ja Wolverinen tavaranpidikkeeksi. Tarkastelen kännykkää muka kovinkin arvoivasti kulmat koholla, ja joudun toteamaan, että olen nähnyt parempikuntoisiakin puhelimia.
"No mutta jos joku vaikka tarvitsisi varaosia? Tai agressionpurkuvälinettä? Kännyköiden viskominen katukivetykseen ja päin seinää tuntuu olevan aika suosittu laji", totean viattomasti. Tavarat kuitenkin löytävät omistajansa, myös röökiaski. Jokin Wolverinen sanojen sävyssä kuulostaa hiukan erilaiselta, mutta kuittaan sen virnistämällä takaisin.
"Ai, eikö kaikki tämänpäiväinen ole vielä riittänyt vakuuttamaan sinua siitä, että olen jo pahasti ja peruuttamattomasti hakoteillä, vai?" nauran miehelle. Tämä tuntuu olevan ainakin vanhempieni kanta, mutta eipäs sotketa heitä nyt tähän. Mokomia ilonpilaajia. Vaikka toisaalta - inhottaa myöntää - on tavallaan heidän ansiotaan, että satuin törmäämään Wolverineen. Heidän aiheuttamansa kiukku minut satamaan taisi alunperin ajaa. Mutta viis siitä, olisin minä omin avuinkin osannut varmaan tänne tulla haahuilemaan, enkä taatusti aio vanhuksia kiitellä. Tuskinpa he varsinaisesti ilahtuisivat, vaikka esittelisinkin uuden seuralaiseni heille - ennemminkin viskaisivat meidät molemmat pihalle.

Tuhadan huvittuneesti Wolverinen sanoille lähtiessämme puikkelehtimaan kojujen väliin. Mitäs me lompakonpelastajat. Uskoisin, ettei kovin moni kauheasti arvostaisi aikeitamme, mutta väliäkö tuolla. Muiden mielipiteitä ei ole tehty kuunneltaviksi, kunhan itsellä on hauskaa. Ja hauskaahan tässä on jo ehtinytkin olla, tavalla ja toisellakin. Katseeni vilahtaa simpukoista Wolverineen sanojeni jälkeen, kun mies jopa ymmärtää mistä puhun. Tyrskähdän hänen sanoilleen.
"Ei, sarjakuvalehdetön simpukansukeltaja ei ole ihan toiveammattini", tuumaan huvittuneesti. Minusta tuntuu, että Wolverinen talousennuste saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Vaikka toisaalta, juuri nyt minua kiinnostavat sarjakuvia enemmän ne omenat. Joista puheenollen.

Huomatessani Wolverinen lähtevän reipasta vauhtia jonnekin osuu omakin katseeni myytäviin hedelmiin, ja maleksin perässä kädet farkkujen taskussa. Vilkaisen myyjää ja tämän palvelemaa naista, mutta katseeni kiinnittyy jälleen Wolverineen - ja juuri parahiksi. Aikomukseni oli lampsia Wolverinen vierelle, mutta nyt se jää vain aikomukseksi. Minä näin taatusti oikein, ja seuralaiseni taskujen tutkiminen varmastikin vahvistaisi näkemäni. Ja Wolverine vain... seisoo paikoillaan ja katselee omenoita. Vilkaisen myyjää, joka on keskittynyt esittelemään jotain eksoottisia ja kamalan näköisiä hedelmiä vähintään yhtä kamalan näköiselle kurttuiselle mummelille. Myyjästä katseeni singahtaa Wolverineen, ja koko ajan odotan, että joku huomaisi, huutaisi, kutsuisi poliisit paikalle ja taas pitäisi juosta henkensä edestä. Pakottaudun vetämään henkeä, olemaan tuijottamatta Wolverinea ja astelemaan tämän vierelle. Ei ole varmaan kauhean hyvä seistä jähmettyneenä ja hämmästyneen näköisenä miehen takana, jos kerran ei halua herättää mitään epäilyksiä.

Vieläkään kukaan ei tunnu huomaavan, ja hallitsematon virne nykii suupieliäni. Näinkö yksinkertaista tämä on? Ei ollut viimeksi. Olen nimittäin ennenkin seurannut tällaista sivusta, ja silloin kävi melko huonosti: kaupan kassa huomasi, ja pelastuin sillä kertaa vain livahtamalla silmää nopeammin hyllyjen väliin, pois näkyvistä. Kolmelle kaverilleni ei käynyt ihan yhtä hyvin, ja sen jälkeen olen suhtautunut näpistelyyn hieman epäileväisemmin. Ei puhettakaan, että pelkäisin, mutta... sanotaanko sitä itsesuojeluvaistoksi. Porukkani ovat jo nyt viittä vaille valmiita asentamaan oveeni lukon ja kalterit ikkunoihin; jos he kuulevat sanankin johonkin näpistyksenkaltaiseen viittaavasta, he taatusti toteuttavat aikeensa, enkä sen jälkeen näe taivasta kuin korkeintaan mainittujen kalterien raoista.

"Näyttävät aika madonsyömiltä", totean Wolverinelle omenoista, lähinnä kokeillakseni ääntäni. Se ei tärise, eikä ilmeenikään pitäisi kavaltaa mietteitäni. Mutta ei jooko seisota tässä enää kauhean kauaa..
"Jos mentäisiin", tokaisen mahdollisimman ilmeettömästi, vaikka olen edelleenkin valmis juoksemaan. Wolverine tuntuu kuitenkin tietävän kohtalaisen hyvin mitä tekee. Ehkä. Mahdollisesti. Tuntuu. Mutta ehkäpä hänellä on ollut enemmän aikaa harjoitella tätä. Hänen olisi parasta tietää, mitä tekee. Niin tai näin, en uskalla lähteä menemään ennen Wolverinea. Olen korviani myöten kusessa jos jäämme kiinni - eikä asiaa takuulla parantaisi se, että jäisimme kiinni minun takiani. Niin että yritän näyttää tympääntynyttä naamaa ja tungen kädet taskuuni, etteivät ne vahingossakaan tärise. Olen kyllä tasan valmis marssimaan Wolverinen perään heti, kunhan hän suvaitsee lähteä taas liikkeelle.

[Zimi onkin vähän nysvä. :'D Se kyllä hipsii kiltisti Wolvien perässä seuraavassa roolissa, jos ja kun nämä hedelmäkojulta poistuvat. x) ]

_______
Synoi
Toisen naurahdus sai minut nauramaan uudelleen ääneen ja tuomaan siihen loppua kohden sellaista kieroutunutta syvyyttä. Siis siinä mielessä kieroutunutta, mitä namusedät saattoivat olla. Olivathan ne hieman kieroutuneita varmaankin, jos päättivät toteuttaa hieman hardcorelta kalskahtavat fantasiansa pikkulapsista? Sen jälkeen pikkulapset eivät enää nukkuneet, eivätkä muuten nukkuneet vanhemmatkaan elleivät itse olleet kaiken takana. Ja jos vanhemmat eivät nuku, he ovat kärttyisiä ja lapset saavat automaattisesti kärsiä siitä, kun väsynyt äiti raahaa käsipuolesta kouluun. Ja pedofiili laitettiin vankilaan. Ei se kovin kannattava kierre ole kenellekään.
Tosin en kyllä tiedä kärttyisistä äideistä. Enkä kärttyisestä isästäkään. Charla oli toisinaan kärttyinen, mutta hän nyt taas on isosiskoni mikä kuuluu monien mielestä ihan luontaisesti vanhemman sisaruksen rooliin. Enkä muuten varmasti tiedä pedofiileistäkään!
"Olet tervetullut, muttet ihan niin tervetullut", kuittasin ja tyrskähdin vielä itsekseni.

Nuorempani ehdotusten myötä tarkastelin kännykkääni hetken aikaa harvinaisen kriittisin silmin ja tulin itseasiassa pohtineeksi, saisinko minä siitä myymällä jotain irti. Varaosinahan se saattaisi vielä mennäkin, vaikkei mikään uuden karhea iPod-höpöhöpö-nano ollutkaan. Tosin sitten minulla olisi rahaa, eikä puhelinta. Tuskin tästä uuden hintaa saisi, vaikka minne myisi.
"Älä nyt puhu siitä tuolla tavoin. Sillä on tunnearvoa", vastasin Zimin julmaan toteamukseen. Vanha Sony Ericssonin simpukkani oli ollut mukana niin useassa eri liemessä, että ihan varmasti sillä kaiken järjen mukaan oli jotain syvempää merkitystä. Tosin tämä syvän merkityksen vastuullinen kantaja kyllä heitti toimimasta yleensä juuri silloin, kun kaipasin sitä kipeimmin. Akku oli päässyt melko huonoksi ja takakuori irtosi toisinaan taskussa, jolloin akkukin luiskahti paikaltaan ja kännykkä sammui. Joka taas saattaisi tarkoittaa pin-koodin muistelemista samalla kun hytisi Averyn alaovella neljän aikaan aamuyöstä, oksennus kurkussa.
Hmmn, minä en tiennyt kuinka hakoteillä mahtoi Zimi olla mutta toisaalta kaikenlainen saarnaaminen ja "paremmin tietävän" ohjeistus oli täysin ulkona minun mukavuusalueeltani, joten jätin asian siihen hymähdettyäni olkiani kohautellen toisen sanoille.

Omenat taskussani välttelin vilkuilemasta Zimiin, koska en todellakaan ollut varma paljastaisiko poika tekoseni pelkällä hermostumisellaan. Tuskin ainakaan epälojaaliuttaan, mutta ehkäpä hän saisi jonkinlaisen paniikkikohtauksen tai pyörtyisi niille sijoilleen. Vaikka toisaalta minä kyllä olin löytänyt hänet satamasta alueelta, jolle ei tasan varmasti ollut kenelläkään asiaa ja olihan hän ylipäätään sillä tietyllä tavalla velmun, vastuuttoman ja liukasliikkeisen oloinen ihmislapsi, että kylläpä hän varmaan...
No ei. Vilkaisu olkani yli Zimiin ei ollut niin pitkä, että olisin ehtinyt sanomaan mitään varmaa mutta kyllä hän jollain tapaa vaikutti sementtiin tökätyltä spagettinipulta. Hermostuneelta siis toisin sanoen. Sitähän minäkin olin, mutta luulisin että eri tavalla. Jos olisin ollut liikenteessä jonkun pidempiaikaisen, taatusti hieman kusipäisemmän tuttavani kanssa niin olisin voinut virnuilla pirullisesti. Oliko tuollainen pikku raggari muka oikeasti välttynyt näpistyskeikoilta? Tietty tällaista harrastivat myös monet stressaantuneet, suorituspaineiset ja tylsistyneet lukiolaistytöt, mutta siitä huolimatta.
Toisaalta poika ei ollut naureskellut minun järkytykselleni aitaa ylittäessämme. Ollaanpa nyt reiluja.

Myyjä lähestyi minua ja koska hän oli minut selvästi jo huomannut, en voinut enää hipsiä noin vain tieheni. Niinpä viittasin juuri madonsyömistä omenoista puhuneeseen seuralaiseeni ja tuhahdin paljon puhuvasti samalla kun lasken kädessä hypistelemäni omenan takaisin koriin. Myyjän katse oli joko loukkaantunut tai epäilevä, eikä kumpikaan vaihtoehto antanut hyvää syytä jäädä tähän pidemmäksi aikaa.
Vilkaisin kuitenkin myyjää ja nostin sittenkin yhden kolhiutuneen, auringossa selvästi liian kauan viihtyneen omenan tiskin päälle.
"Tämä kannattaisi ottaa pois. Ei ole nimittäin kovin edustava."

Luotin pojan seuraavan perässäni, kun poistuin.
Tuolla myydyt hedelmäthän olivat varmaankin sisälsivät pienemmän määrän niitä pahoina mainostettuja säilöntäaineita kuin kaupassa myytävät. Tai ainakin ne olivat maukkaampia ja niistä sopisi periaatteessa maksaakin vähän enemmän, kuin loisteputkivaloilla houkutteleviksi huijatuista yksilöistä marketissa. Mutta ensinnäkin tunsin itseni tällä hetkellä hieman liian teräväksi, nopeaksi ja tehokkaaksi maksaakseni parista vaivaisesta hedelmästä. Toisekseen kaupasta oli vaikeampi varastaa mitään. Valvovia silmiä saattoi olla kerralla jopa vähemmän, kuin täällä pahimpina päivinä, mutta sieltä pääsi pois vain kassan kautta.
Päästyäni näköetäisyyden ulkopuolelle ojensin toista omenaa Zimille ja virnistin.
"En minä mikään kleptomaani ole, mutta tilaisuus tekee varkaan. Ja täällä on paljon tilaisuuksia."

Eihän tuossa tietenkään ollut kamalasti järkeä ja toivon, että poikakin huomaisi sen viimeistään kantapään kautta. Jos tuosta jäi kiinni, sai rikosrekisteriin merkinnän periaatteessa ihan tyhjästä. Se vain tuntui liian hyvältä ajatukselta tuossa vaiheessa.
Vetämälläni viivalla saattoi tietysti olla osuutta asiaan, vaikken tuntenutkaan kohonneesta pulssistani huolimatta olevani mitenkään tavallista korkeammalla tänään. Ainakaan mielestäni. Ehkä aiempi sydämen pistos antaisi aihetta uskoa muuta, mutta... ei se päässä tuntunut. Ei ihmeemmin. Toleranssi kasvoi pikkuhiljaa, taas?

[ Tässäkin kyllä kesti ihan kivasti... ]

_______
Sasu

Katson kiinteästi - yrittäen silti edelleen näyttää lähinnä välinpitämättömältä - Wolverinen tiskille nostamaa omenaa, mutta vilkaisen myös omenakauppiasta ennen kuin menemme. 'Nyrpeä' on liian lievä sana kuvaamaan ilmettä myyjän kasvoilla. Tukahdutan haluni virnistää sekopäisesti. Ällöttävän viaton hymykin saattaisi olla hiukan riskialtis tässä tilanteessa, vaikkei ikävin, käsien tärinää ja sydämen hakkaamista aiheuttava, adrenaliinipiikki enää kiusaakaan minua. Huolimatta yhä mielessäni häälyvästä halusta juosta pystyn harppomaan Wolverinen perään jo vähän rennommilla askeleilla, kun alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä, että tämä päättyy hyvin. Mitä pidempi etäisyys meidän ja omenoitaan happamamman myyjän välissä on, sitä reippaammaksi tahtini käy, ja Wolverinen ojentaessa omenan minulle virnistän leveästi sen napatessani.
"Ahah, just", nauran Wolverinen sanoille.
"Muistaakseni vähän aikaa sitten vihjasit jotain vähän toiseen suuntaan. Vai miten se kaupan ryöstö menikään?" kysäisen miehen sanojen tuodessa mieleeni, mitä seuralaiseni minulle melkein ensitöikseen kertoi. Odotan vieläkin puoliksi, että kohta joku huutaa jotain ja saan taas vaihteeksi juosta minkä jaloistani pääsen, mutta toisaalta: me olemme vilkkaalla torilla, äskeinen myyjä ei enää näe meitä, ja voisin kuvitella, ettei hän olisi ainoa omenankaupustelija kilometrin säteellä.
"No mutta ei siinä mitään. Pitää olla opportunisti, että pärjää", tuumaan virnistäen. Puraisen omenasta palasen ja pyyhkäisen suutani kämmenselällä.

"Äläkä kuvittele, että olisin jänistänyt. Mä vaan ajattelen kauaskantoisesti", ilmoitan huitoen suurieleisesti omenaa pitelevällä kädelläni puhuessani. Paskat ajattelen, mutta no. "Tai itseasiassa mun edelliset rikoskumppanini oli sen verran mänttejä, että meinasi käydä huonosti. Niin että tervettä varautuneisuutta se vaan oli."
Ehee. No, jotain sinne päin. Täytyy pitää mainettaan yllä. Toisaalta en kyllä tiedä haluaisinko alkaa kovinkaan vakavaan nyrkkitappeluun Wolverinen kanssa, vaikka hän alkaisikin aukomaan päätään. Se nyt on täysin eri asia, jos ystävällisessä mielessä iskee toiselta silmän mustaksi, mutta kunnon tappelu on eri asia - seuralaiseni vaikuttaa vähintään yhtä arvaamattomalta kuin minä toisinaan. No jaa. Sain Wolverinelta juuri ilmaisen omenan - tuskin me ihan heti olemme toistemme kurkkuun käymässä kiinni. Vaikka mistä sitä ikinä tietää.

Pudotan skeittilaudan omenattomasta kädestäni maahan ja loikkaan sen päälle rullaten samaa tahtia Wolverinen askelten kanssa. Eipä täällä kovin paljon kovempaa pääsisikään, ihmisiä on liikkellä ihan kiitettävästi.
"Onko enempää itsetuhoisia suunnitelmia?" kysyn virnistäen ja vilkaisen pikaisesti Wolverineen, ennen kuin kiinnitän huomioni jälleen eteenpäin ja ihmisten välistä pujotteluun. Enköhän minäkin jotain keksisi paremman puutteessa - suurin osa niistä suunnitelmista tosin päättyisi melko todennäköisesti vikkelään pakenemiseen paikalta.
"Ainahan sitä-- voi helvetti!"
Wolverine ei tällä kertaa saa kuulla lauseeni loppua, sillä katseeni osuu valitettavan tuttuun hahmoon edessäpäin - itseasiassa kahteen tuttuun hahmoon. Toinen niistä ei onneksi katso tänne päin, mutta musta koira on selvästi huomannut minut, sillä napittaa tarkkaavaisesti tänne ja heilauttaa häntäänsä kokeilevasti. Hihnan toisessa päässä on kukas muukaan kuin rakas siskoni Evelyn, joka.. voi helvetin kuustoista kerta kaikkiaan. En voi käsittää, miten se voikin eksyä tänne juuri samaan aikaan kuin minä, varastettu omenani ja Evelynin silmissä luultavasti ehdottoman epäilyttävä seuralaiseni.

Pohdin asiaa sekunnin liian pitkään: pahuksen Tobey heiluttaa häntäänsä nyt tarmokkaammin ja nykii hihnaansa pyrkiessään luokseni, jolloin Evelyn tietenkin kohottaa katseensa nähdäkseen mikä koiraa vaivaa ennen kuin ehdin liikahtaakaan. Voi vit-- Katsomme toisiamme silmiin liian pitkältä tuntuvan ajan, vaikka todellisuudessa siihen ei menekään kuin ehkä puoli sekuntia. Sitten saan liikuntakykyni takaisin, käännyn vauhdilla yhdeksänkymmentä astetta ja nykäisen Wolverinea hihasta mukaani.
"Nyt mennään", sihahdan ja tiedän katsomattakin, että Evelyn harppoo hyvää vauhtia suuntaamme. Wolverinen olisi parasta olla keksimättä, että rupattelutuokio Evelynin kanssa on hyvä idea juuri nyt.
"Rakas isosiskoni", murahdan miehelle pujotellessani ihmisten välistä. Äh, hittoon tämä. Loikkaan maahan ja nappaan laudan mukaan, väkijoukkoon sulautuminen lienee näin helpompaa. Minua ei juuri nyt huvittaisi pitää mitään kehityskeskustelua siitä, miten "en olisi saanut sillä lailla juosta ulos ovesta" - tein sen jo - tai miten "vanhemmat ovat huolissaan" - koska ne ei ole - saatikka sitten kuulla mitään henkilökohtaista saarnaa siskoltani. Niin kauan, kun pysyn poissa puhe- ja etenkin tarttumaetäisyydeltä, vittumaisinta mitä hän voi tehdä on päästää Tobey irti ja käskeä sen etsiä minut. Sen jälkeen koirasta ei pääsisi eroon yrittämälläkään, ennen kuin Evelyn löytäisi minut. En kuitenkaan usko hänen olevan niin typerä, että hän päästäisi hurtan vapaaksi väkijoukkoon. Metsätreenaus on vähän eri juttu. Mutta miten kaikista ihmisistä...?
"Meidän lienee parasta kaikota täältä. Hänellä saattaa olla jotain sanomista ajanviettotapoihimme", totean kitkerästi jonnekin Wolverinen suuntaan pitäen kävellessäni silmällä väkijoukkoa ja etenkin selustaa.

_______
Synoi
Zimi rauhoittui etääntyessämme kojusta ja minunkin sydämeni jyskytys laantui sen verran, mitä se kokaiiniannoksen jälkeen ylipäätään saattoi. Ja koska aiemmin vetämäni viivan vaikutus alkoi tasaantua askel kerrallaan, tuntui rentoutuminen peräti epämiellyttävältä laskeutuessani varmalla rytinällä alas sekä adrenaliinivirrasta että kokaiinin vaikutuksen piiristä. Pian olisi joko aika vetää uusi viiva ja kävellä kotiin, vetää uusi viiva ja kävellä Averylle tai keskustaan tai sitten vain kävellä kotiin. Tai Averylle.
"Mikä kauppa, mikä ryöstö? En ole puhunut yhtään mitään mistään", sanailin Zimille ja tavallaan se oli tottakin, koska en oikeastaan olisi millään muistanut tavuakaan tapaamisemme alkumetreistä ilman muistutusta ja nytkin hatarasti. Tähtäsin omenasta puraisemallani palasella poikaa päähän ja heitin jatkaessani.
"Ja vaikka olisinkin, niin et tiedä mitään. Pankkiryöstön todistajat syötetään kuppaisille lokeille", tokaisin ja nauroin omille sanoilleni puoliääneen. Vai olinko puhunut pankkiryöstöstä? En, vaan kaupan ryöstämisestä. Mutta olkoon nyt sitten.

Kuuntelin muutenkin myös pojan juttuja vähän puolella korvalla, vaikka olinkin kiinnostunut hänen puheistaan jo siksikin, ettei hän ollut mikään puhelias lapsi tai varhaisnuori tai miksi tällainen teini-iän kynnyksellä keikkuva nuorukainen pitikin lukea. Jokin tietty raskauden tunne alkoi hiipiä äsken vielä keveiltä tuntuneisiin raajoihini. Se saattoi olla aivan normaali olotila näinkin lämpimänä päivänä, mutta pikku hiljaa sfääreistä laskeutuessani en todellakaan toivottanut sitä tervetulleeksi vielä tähän aikaan illasta. Olin tehnyt tänään aika hurjia juttuja sinänsä, mutta miksi niiden pitäisi nyt näin äkkiseltään loppua kun aloin päästä uuden ystäväiseni kanssa vauhtiin?
"Pitää olla itsevarma ja luonteva, muttei liian puhelias tai hiljainen. Varsinkaan jos se ei selkeästi sovi sinulle", mutisin hieman jälkijunassa pojalle ja hymyilin nopeasti.
"Älä katso taaksesi, älä juokse, älä yritä väkisin keksiä juttua... tein sen virheen äsken, oikeastaan. Mieluiten yritä unohtaa ottaneesi mitään. Saatat hämmästyä miten nopeasti se käy", luetteloin Zimille haukaten uuden palan tosiasiassa kojuun kuuluvasta omenasta. Ei tietenkään ollut kovin helppoa unohtaa varastaneensa omenoita, jos ne sattui tukkimaan taskuunsa. Mutta kaiken pienemmän kanssa neuvoni toimi hyvin ainakin, jos oli pokkaa pysyä paikan päällä sen aikaa että ihan tosissaan pystyi ajattelemaan kaikkea muuta kuin rikostaan.
"Oikeastaan sanoisin, että harjoitus tekee mestarin. Kiinnijääminen vain tekee rikosrekisterin, se on ikävä paperi."

En tiedä millainen ihminen neuvoo alaikäiselle, miten varastaa onnistuneesti kaupasta. Mutta ei kai se minun vikani ole, jos poika päätti kokeilla neuvojani käytännössä? Se ei ole hölmö, joka neuvoo vaan se joka noudattaa. Ja oikeastaan minä halusin hieman testailla hänen reaktioitaan tällaiseen avoimen kriminalisoitavaan käytökseen.
Toverini tiedustellessa itsetuhoisia suunnitelmia, en voinut olla kallistamatta päätäni lähes huolestuneena hänen lähes luettua ajatuksiani. Vastata en oikeastaan uskaltanut, vielä.
Minä nimittäin harkitsin, voisinko tehdä Zimin nähden jotain huomattavasti vakavampaa, kuin kusettaa hilpeänä hedelmämyyjää. Ei hän kielisi, siitä olin melkein varma mutta kuinka pahasti hän säikähtäisi? Kenties halveksuisi? Kasvaisi kieroon? Oli eri asia näpistää jo muutenkin tällaisiin pikkurikoksiin sekaantuneiden poikien nähden pari hassua omenaa, kuin vetää vaaralliseksi huumausaineeksi luokiteltua kokaiinia huiviin. Syystäkin epäilytti. Hän ei ollut joko tajunnut tai katsonut aiheelliseksi kysyä mitään aiemmin polttamastani jointista, mutta sekin oli täysin eri asia.

Olin juuri saamassa päähäni lauseen, jolla johdatella keskustelua vähän hämärämmille reiteille ja näin arvioida seuraani vielä uudelleen ennen minkäänlaisia päätöksiä, kun poika äkkiä päästi kirouksen suustaan. En aikonut alkaa siistimään hänen kielenkäyttöään, koska en välittänyt, mutta ainahan täydellinen mielialanmuutos kiinnitti huomiota.
"Hmmn? Mitä?", äännähdin hämmentyneenä ja yritin seurata hänen katseensa suuntaa. Ellei hän ollut juuri muistanut jättäneensä hellan päälle ennen lähtöään, hän oli varmaankin nähnyt ihmisjoukossa jotain. Mutta mitä? Kenet? Vai ketkä?

Aloin jo melkein odottaa siviiliasuisia poliiseja, sosiaaliviranomaisia tai molempia kimppuumme kun tyttö koiran kanssa lähti kävelemään ripeästi suuntaamme. Sen ehdin vain juuri ja juuri nähdä, ennen kuin Zimi oli kiepahtanut ympäri ja nyki minua mukaansa sihahtaen melko määrätietoisen komennon. Hihan nykäisy saa hivenen löystyneen otteeni puoliksi syödystä omenasta irtoamaan ja hedelmä tipahti asfaltille.
Hämmennykseni keskellä olen aikeissa alkaa sen kummemmin miettimättä nostamaankin sen, kun pojan tarkentava selitys upposi tajuntaani. En minä itse kuopuksena mitään sisarissa ihmeemmin pelännyt, mutta ensinnäkin ymmärsin Zimin halun paeta paikalta. Olin itse ollut samantyyppisissä tilanteissa jo ennen, kuin Charla joutui täydellisesti pettymään minuun. Ja minulla oli sitä paitsi myös oma, erittäin painava syyni karata häntä.
Vai kuinka monen isosiskon voi sanoa ilahtuvan, jos tapaa pikkuveljensä omenoita kähveltävän, kokaiinia taskussaan kanniskelevan aikuisen miehen seurasta? Oikeastaan saatoin veikkailla peräämme lähtenyttä minua mahdollisesti nuoremmaksi, mutta helposti hän saisi taatusti pelottavamman isänsä puhelimen päähän.

Kävelin siis mielelläni nuorempani päättämään suuntaan ihmisvilinässä ja vilkuilin aika ajoin taakseni nähdäkseni, olisiko hän ehkä päästänyt taluttamansa koiran irti. Minä kyllä pidin koirista ja tähänkin olisi ehkä ollut mukavaa tehdä tuttavuutta, mutta en samassa paketissa halunnut syytettä. Huumeiden hallussapidosta, niiden käytöstä, omenien varastamisesta, varkauteen yllyttämisestä, alaikäisen turmelemisesta tai kotivallan pakoilusta.
"Tuskinpa tosiaan ilahtuu, niin että anna mennä vain. Pysyn kyllä perässä."

[ Tästä tuli kämäinen ja kaikkea, mutta toivotaan että jotain saat irti ._. ]

_______
Sasu
Väistän omenanpalasen virnistäen.
"Kova kohtalo", totean harmitellen samalla mielessäni, ettei hupparin taskuista satu löytymään mitään viskattavaa. Harkitsen kyllä vastaiskua oman omenani avulla, mutta ehkä ruokasota keskellä toria herättäisi ihan pikkuisen liikaa huomiota. Onhan huomiollakin puolensa, mutta paljon viihdyttävämpää on kulkea ihmisvilinässä kenenkään huomaamatta. Se onnistuu lapsilta helposti, ja tasapuolisuuden nimissä on ehkä sanottava, että uskon sen kyllä onnistuvan wolverineiltakin ihan kiitettävän hyvin. Ainakin tältä kyseiseltä yksilöltä.

Kuuntelen tarkkaan Wolverinen puheita, melkeinpä tarkempaan kuin yleensä. Kuten olin arvellut, hän ei todellakaan taida olla ensimmäistä kertaa 'tällaisissa touhuissa', mitä kaikkea ne sitten ikinä käsittävätkään. Itsevarma ja luonteva? Nnnhjjjooo, tajuan pointin ja nyökkäilen miehen sanoille. Ei parin pikkujutun kääntäminen loppujenlopuksi kovin vaikeaa voi olla. Kukaan ei äskenkään huomannut mitään, ja oikeastaan ihmisten välinpitämättömyydenkin varaan voi ehkä vähän laskea. Siinä 90 prosenttia kääntää katseensa pois ja jatkaa matkaansa, jos näkee jotain. Ei ketään kiinnosta. Oikeastaan aika huvittavaa.
Miltei tuhahdan Wolverinen neuvollekin huvittuneesti. Unohtaa ottaneensa mitään? Kun loistotuurilla perässä kuljeksii pari ostoskeskuksen vartijakorstoa? No, vanhemman sanoissa taitaa silti olla perää. En silti voi olla lopulta naurahtamatta ääneen.
"Harjoitus tekee mestarin? Kuulostaapa viattomalta", virnistän miehelle. "Kiinni ei kannata jäädä mistään, eikä tässä nyt poliisiksi olla hakemassa."
Okei, rikosrekisteri ei olisi ihan kauhean kiva juttu, tai ainakaan se ei taatusti helpottaisi elämää. Harva asia helpottaa, ainakaan niistä, joihin täällä törmää. Paitsi että Wolverinen neuvot saattavat vielä osoittautua käyttökelpoisiksi ja oikeastaan hyödyllisiksikin, kun ottaa huomioon, ettei rahansaantini ole kovin säännöllistä. Vai pitäisikö sanoa sen olevan olematonta? Mutta kyllä se siitä, kun on oikein yritteliäs. Opportunisti kaupunkivarpunen. Aina pärjää jotenkin.

Olisi parasta pärjätä nytkin, vaikka varpunen uhkaakin jäädä kissan kynsiin. Parin tuskaisen sekunnin jälkeen Wolverinekin onneksi tajuaa, mitä on meneillään, tai ainakin lähtee mukaani. En tiedä, aikooko Evelyn raportoida havainnostaan välittömästi vanhemmille. Ei sillä niin väliä ole, mutta lienee paras välttää loppupäivän ajan siskon tiedossa olevia hengailupaikkoja. Ei niitä monta ole, mutta silti. Kiskon hupun päähäni ja lakkaan vilkuilemasta taakseni. Kuumahan tässä tulee, mutta pujottelen silti ihmisten ja kojujen välistä vikkelästi, kunnes yhtäkkiä ihmismassa harvenee, ja huomaan meidän olevan torin laidalla. Puraisen huultani, vilkaisen taakseni ja sitten Wolverineen. Huohotan kevyesti, mutta onko se nyt ihmekään. Minulla on ikävä tunne siitä, että Evelyn on yhä jäljilläni - hän näytti ikävän määrätietoiselta. Tunnen kyllä sataman kielletyt alueet hyvin, mutten ole liikkunut torinkulmilla läheskään riittävästi. Evelyn voisi yllättää ja keksiä jonkin oikoreitin. Nuolaisen huuliani luoden arvioivan silmäyksen väkijoukkoon. Puolityhjät kadut eivät pahemmin tarjoa piilopaikkojakaan, enkä välittäisi päätyä umpikujaan.
"Oli tosi siistiä tavata", virnistän Wolverinelle tipauttaessani laudan maahan, "mutta meidän molempien elinajanodote paranee varmaan huomattavasti, jos hajaannutaan."

Pyyhkäisen hiukset silmiltä ja nostan toisen jalan vikkelästi laudalle.
"Näkyillään!" huikkaan iskien silmää, ja sitten olenkin jo menossa. Heilautan vielä kättäni Wolverinelle potkiessani vauhtia. Kiidän pitkin epätasaista asfalttia, ja-- siinä. Evelynin ja Tobeyn hahmot torinkulmalla, jonkin matkan päässä äskeisestä sijainnistamme. Vilkutan Evelynille raivostuttavan hyväntuulisesti - nyt hän ei etsisi minua ja löytäisi vahingossa seuralaistani, eikä Wolverinekaan varmaan epähuomiossa törmäisi suoraan siskooni. Käännän katseeni tiehen, ja lennän pois. Siltä se ainakin tuntuu. Monta kilometriä melkein tyhjää katua edessä, ja vielä hienoinen alamäkikin. Kuumuus unohtuu, äskeinen huonon onnen kiroaminen unohtuu, ja viskaan jotain avoautolla ajavaa hyypiötä omenankarallani jäämättä katsomaan osunko. Nyt voisi ehkä etsiä jotain kivaa ramppia harjoittelupaikaksi, mutta ehkäpä jossain muussa kaupunginosassa.

Zimi poistuu.

[Nnno niin, onhan tätä melkein vuosi pelattukin jo. :'D Otetaan toki joskus uusiksi, kiitoksia paljon mielenkiintoisesta pelistä. 8) ]

_______
Synoi
Poika vaikutti kuuntelevan ohjeistustani hyvin tarkkaan, eikä se tietenkään ollut mitään vastuullisen nuoren oikein kasvattamista. Mutta en minä ollut hänen kasvattajansa ja olin ehdottomasti sitä mieltä, että hän osasi päättää itsekin mitä saamaansa kenties huonoa vaikutetta ilmentäisi omassa mahdollisessa elämässään. Niin, että ottakoon oppia ja vieköön aikansa kuluksi vispilät lähimarketin hyllyltä, jos tarpeeksi pikku kelmiä löytyi. Minusta se olisi itseasiassa aivan huvittavaa, jos Zimi onnistuisi jotain viemään nimenomaan minun selostukseni avulla. Nimenomaan huvittavaa.
"Minä luulin, että poliisi on jokaisen pikkupojan toiveammatti", vastasin kuitenkin puoli-imelällä äänellä ja naurahdin pudistellen päätäni. Itse muistan halunneeni palomieheksi, vaikken ihan täyttäisikään kaikkia vaatimuksia, mutta poliisitoiveita en muista omanneeni. Ihan siistejähän ne leffojen kovanaamaiset, nokkelia sutkautuksia heittelevät kytät olivat, mutta totuus oli varmaankin paljon laimeampi. Istua passissa keskellä yötä käräyttelemässä rattijuoppoja ja selittämässä humalaiselle, miksei tämä voinut ottaa housujaan pois julkisella paikalla.

Ja sitä paitsi pakoon kirmaavien ihmisten perässä päätyi paljon useammin juoksemaan joku ihan muu, kuin virkavalta. Tänään se oli esimerkiksi Zimin isosisko, eikä pyrähdys voinut olla palauttamatta mieleeni sitä, että olin itse juossut omaani pakoon vähän samankaltaisissa tilanteissa useampi vuosi takaperin. Harvoin kyse oli mistään oikeasti painavasta rikkeestä, koska Elliotin häivyttyä Charlalla oli jotain mihin suhteuttaa omenavarkaus. Ei hän siitäkään olisi pitänyt, mutta kaiketi hän lähti perääni huolissaan. Jos olin arvioinut Zimin iän oikein, hän oli suunnilleen samanikäinen kuin minä Elliotin kadotessa. Ja siihen aikaan pakenin Charlaa kaupungilla, koska en halunnut mennä kotiin kohtaamaan totuutta. Niin että kaiketi sisareni juoksi perääni huolissaan.
Sama saattoi päteä myös Zimin sisareen ja se ajatus auttoi minua juoksemaan entistä kovempaa karkuun. Isosiskon huoleen sekoittunut raivo on kamalaa katsottavaa. Ja kamalaa muisteltavaa, niin että pakoon.

Pääsimme torin laitaan asti, kun poika alkoi hidastaa ja luotin hänen arvostelukykyynsä tässä vaiheessa sen verran, että hidastin myös. Zimi veti hupun ilmeisesti hieman henkilöllisyyttä suojatakseen päähänsä ja näytti etsiskelevän sisartaan ihmisjoukosta samalla, kun tasailin hengitystäni. Vilkuilin epävarmana poikaa ja ympäröiviä ihmisiä siltä varalta, että täytyisi pian lähteä uudelleen juoksemaan. Tunnustelin pulssiani muistaen yhä vastentahtoisena aiemman jysähdyksenja tulin vasta nyt ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että olinkin oikeasti saanut toiselta vakiodiileriltäni huonoa kamaa ja sydämeni räjähtäisi vielä tämän päivän aikana.
Vasta hetken kuluttua nuoremman ehdotus pääsi kuuluviin tämän ajatuksen läpi ja jälleen hieman jälkijunassa väläytin tälle nopean hymyn.
"Niin, voihan se toki olla", vastasin ja hänen kadotessaan huikkasin vielä hänen peräänsä:
"Muista tarjoukseni!"
Eihän hän kylläkään tiennyt missä asuin, mutta kyllä etsivä löytää jos osaa vähänkään tiedustella. Minä tiesin paljon ihmisiä ja heistä iso osa pystyi ainakin antamaan karkeita arvioita siitä, mistä minut saattaisi minäkin viikonpäivänä ehkä löytää.

Pojan kadottua ja pulssin hidastuttua kaikeksi onneksi hieman, käännyin torilta sivukujalle sytyttääkseni jointin. Keskustaan minä kaiketi olin matkalla ja ehtisin matkalla miettiä syytä hieman tarkemmin.

[ Wolverine poistuu, kiitos myöskin~ ]
Mieczyslaw. Wolverine. Stone. Leonelle. Timotei.

Avatar © werucchi

Paluu Arkisto

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron