Tänään on 18 Joulu 2018, 13:18


Anna minun olla toivoton.

Vanhalta foorumilta tänne siirretyt kokonaan pelatut pelit sekä Pelaajat ilmoittavat-osiosta lopettaneiden pelaajien viestitopickit (lopettamiset ja seuranhaku). Ylläpito lukottaa aiheet.
  • Kirjoittaja
  • Viesti
Poissa
Avatar

Synoi

Leikki-ikäinen

  • Viestit: 55
  • Liittynyt: 23 Loka 2013, 12:09

Anna minun olla toivoton.

Viesti29 Loka 2013, 21:05

Synoi

[ nezabudka ja Llea tänne päin~ ]

Vastasin takaani kuuluviin kiitoksiin mahdollisesti tai oikeastaan todennäköisesti takakireällä nyökyttelyllä, ja poistuin ahdistavan lämpimästä ja tilan puutteella todellakin pilatusta musiikkiliikkeestä ulos. Aukaistessani oven kuului jokseenkin epävireinen merkkiääni, joka oli huutanut muutamaan kertaan vaimeampana, mutta myös särkyneemmän kuuloisena sisällä ollessani.
Olin perin tyytyväinen päästessäni ulos kaupasta, mutta huojennukseni toisaalta katosi nopeasti käveltyäni hetken ihmisten keskellä kauppakeskuksen ylimmässä kerroksessa. Miksi tätäkään liikettä ei olisi voinut sijoittaa jonnekin kadulle niin, että he olisivat voineet laittaa myymänsä lukuisat soittimet edustavasti kunnon näyteikkunaan? Miksi kaiken piti olla keskustassa, myös kaikkien liikkeelle pääsevien ihmisten?
Kävellessäni kohti hissiä silmäilen alempiin kerroksiin ja äskeistä musiikkialan liikettä lukuunottamatta viileään kauppakeskukseen oli todellakin kertynyt taas ihmisiä tarpeeksi ja liikaa. Teinityttöjä, teinipoikia ja yksi skeittilauta omistajineen, kahdenkymmenen toiselle puolelle ehtinyt nainen, joka luuli olevansa teinityttö ja kantoi minikokoista koiraa laukussaan, lihavia ja likaisia miehiä, tyylikkäiksi itseään luulevia miehiä sekä niitä kaiken tämän väliin sijoittuvia perheenäitejä kera kokonaisen lapsikatraan. Ja koska näitä kaikkia ihmislajin edustajia oli myös neljännessä kerroksessa jouduin suurinta osaa lyhyempänä suunnilleen raivaamaan tieni hissille, koska kukaan ei viitsinyt huomata minua ajoissa.

Oloni olisi voinut olla edes hiukan parempi tämän myrkylliseltä tuntuvan tasohyppelyn keskellä, mikäli mukanani ei olisi ollut lähes kaikki työkaluni sisältävää salkkua. Akuutti hätä äskeisessä musiikkiliikkeessä oli poikinut minulle yhden työkeikan mitä en periaatteessa vastustanut mutta olisin paljon mieluummin hoitanut tämänkin käynnin niihin aikoihin, kun liikkeessä ei voisi olla asiakkaita eikä sisätiloissa niin paljoa ihmisiä. Uteliaita ihmisiä, jotka joko kyttäsivät laukkuani oikeasti tai sitten kuvittelin heidän tekevän niin. Molempi pahempi ja olen lopulta jopa ilahtunut lähestyessäni hissiä...
Joka osoittautuu täyteen ahdetuksi.

Portaita pitkin sen sijaan kiikkuivat melko harvat ainakaan neljänteen kerrokseen asti ja hekin olivat varmaan kaikki niin tervehenkisiä, että tuskin osoittautuisivat ongelmaksi. Käännyin siis kannoillani tuhahtaen ärtyneesti ja siirrän toivon mukaan mahdollisimman vähäeleisesti hiussuortuvan silmiltäni kaivaten jostain syystä takkia ylleni melkoisesti. Olin kuitenkin jättänyt sen puolivahingossa kotiin lähtiessäni keskustaan pienellä kiireellä asiakkaakseni odoittautuneen kaupan omistajan kuulostaessa melko stressaantuneelta. Ja ulkona oli toisaalta vähintään kahdenkymmenenkolmen asteen helle ja kärsin siitä jo päälleni vedetyssä mustassa kauluspaidassa.
Joka tapauksessa oloni olisi voinut olla parempi myös siinä tapauksessa, että ylläni olisi kotiin jäänyt nahkatakkini. Ja jos kädessäni ei olisi virallisen näköistä salkkua. Ja ehkäpä jos voisin poltella yhdet hermosauhut nyt eikä viikon päästä.

Paljonko olinkaan vajaassa parissa viikossa ehtinyt polttamaan? Aika paljon laskujeni mukaan, ja se taas osaltaan kertoi jotain tuon kahden viikon miellyttävyydestä ja sujuvuudesta.

______

nezabudka

Nuo hiukset. En tiedä, olisinko muuten nähnytkään häntä käytävää kumpaankin suuntaan lipuvien ihmislaivueiden lomasta, koska en taatusti tähyillyt ympärilleni enkä ainakaan etsinyt katseellani mitään tai ketään. Satuin vain katsahtamaan tuohon suuntaan, koska pikku korukaupan ja infopisteen välinen lasitettu seinä heijastaa ja siitä pystyy ohi kulkiessaan hieman peilaamaan. Portaikkoon päin en missään tapauksessa edes vilkaissut.

Mutta kun nuo hiukset. Ei niihin vain voi olla kiinnittämättä huomiota, kun ne sattuvat osumaan näkökenttään, kuinka ohimennen se sitten tapahtuukaan. Missä vaiheessa olenkin jo pysähtynyt kesken askeleen ja unohtanut sillä erää kaikki äskeiset kepeät aprikointini siitä, mistä löytäisin auringonkeltaiseen hellemekkooni hieman paremmin sointuvat kengät ja miltä kesäinen New York mahtaisi näyttää Vapaudenpatsaan huipulta katseltuna.

Ohittava ihmisjoukko melkein pyyhkäisee laukun käsivarreltani, kun sillä tavalla jään aloilleni, ja mikä vielä häiritsevämpää, myös peittää näkyvyyden portaikolle. Kuparinen välähdys katoaa silmistäni yhtä nopeasti kuin se oli katseeni kiinnittänytkin.

Tällaisina hetkinä sitä voi joko jäädä aloilleen kiukuttelemaan ja toivomaan, että omistaisi vaikkapa puolisen metriä enemmän pituutta, tai sitten voi heilauttaa laukun olalleen, ottaa määrätietoisen ilmeen ja raivata itselleen sen kulkuväylän vaikka muut ihmiset kuinka olisivat päättäneet olla lyhtypylvään mittaisia ja tiellä.
Pujahdan Olet Tässä -valotaulun ja seinän väliin jäävästä pienestä rakosesta pahimman ruuhkan ohitse ja harpon kohti portaikkoa.
"Hei!"

Oliko se edes hän? Huutoni saa ainakin viisi kummastuneen näköistä ihmistä kääntymään, mutta -
Oli se hän. Portaikossa.
Sivuutan mielessäni tiivistyvän hämmästyksen tai jonkin vastaavan vetämällä suuni tuimaan suppuun ja harppaamalla suoraan kohti kuparitukkaista miestä.


[Vaikka muuten suosinkin vilpittömästi minämuotoista kerrontaa, siinä on se huono puoli että niinkin yksinkertaisen asian kuin hahmon vaatetuksen kuvaileminen on pahuksen vaikeaa tehdä luontevasti. Onko Mervillä aurinkolasit? Edellisen roolisi perusteella oletan että ei, mutta haluaisin olla varma kuitenkin ja sillä tavalla että niin.]

_______

Synoi

[ Ei kai niitä arskoja ole tähän hätään, vaikka nyt idea tuntuukin hyvältä 8'3 ]

Portaiden kautta meneminen oli osoittautunut paljon paremmaksi ajatukseksi, kuin hissiin änkeäminen ja siellä seisoskelu ahdistavan tunkkaisessa ilmassa. Itse asiassa mielialani jopa paranee askel kerrallaan vaikka en kyllä osaa heittää pienintäkään arviota siitä, miksi niin kävi. Ehkä olin vain helpottunut siitä, että tämä kauppakeskus olisi pian takanani ja siitä, että huomenna minulla olisi toistaiseksi tiedossa vapaapäivä ellei joku valopää keksisi soittaa vielä tänään. Ja sitä en toisaalta uskonut.

Viime aikoinahan olin ollut aika lailla ilman sen suurempaa tekemistä, kun eräästä taannoin unohtuneesta pianon huolto- ja virityskeikasta oli alkanut kiertämään dominonappuloiden tapaan pitkin kaupunkia jonkinlainen boikotti minun palveluitani kohtaan. Ketäpä siitä muuta olisi syyttäminen kuin itseäni, mutta siitä huolimatta olin aika helvetin raivoissani sille kaiken aloittaneelle kusipäälle yhä vain. Hän ei ollut suostunut kuuntelemaan anteeksipyyntöjäni, nielemään asiaa sellaisenaan tai siirtämään soittimensa huoltoa päivän tai kahden päähän. Olin ollut jo muutenkin ahdistavassa tilanteessa omalla tavallaan ja sitten minulla alkoi keittää yli, joten olin saattanut myös sanoa ja myöntää jotain, mitä ei olisi pitänyt. Siitä taas oli lopulta seurannut tämä kaupungin pienissä piireissä kiertänyt juttu, joka vaikutti jarruttavasti töihini.
Selvä, hyvä tuuleni ei kestänyt kovin kauaa muistaessani syyn ja seuraukset vapaapäivilleni, joita oli alkanut kasautua.

Jotenkin aika oli sitten vierinyt hirvittävän hitaasti istuessa vuoroin kotona, vuoroin kapakassa ja silloin tällöin myös niiden harventuneiden asiakkaiden luona esimerkillisen täsmällisesti ja esiintyen niin miellyttävänä, kuin ikinä pystyin. Olin oikein ällöttävästi mielistellyt ja nuollut heidän perseitään. Kaikki sen yhden kontrollifriikin sekopään vuoksi saadakseni vaihteeksi paremman maineen kaupungissa.
Ja toisaaltahan olin myös yrittänyt löytää muuatta elokuvaa videovuokraamoista, vuokrannut jotain läheltä liippaavaa ja sitten katsonut sitä hankkimaani kasaa pitkälle yöhön. Suurin osa niistä oli osoittautunut säälittävän huonoiksi, enkä toisaalta ollut vieläkään tyytyväinen koska todella tahdoin nähdä sen elokuvan.

Joku voisi varmaan nyt tulla ja väittää, ettei baareissa istuminen ja elokuvien katselu sovi ikäiselleni miehelle enää sitten ollenkaan. Ei ainakaan sellaiselle, jonka elämä on tasapainossa perheen ja työn välillä tai jotain vastaavaa. Ja kun marssin kohti alakertaa salkun kahvaa jo liki ahdistuneesti rutistaen kuulenkin aika lupaavasti aatoksiani vastaavan huudahduksen jostain, mikäli se nyt oli suunnattu minulle. Hidastin askeleitani ja nostin katseeni kävelykenkien kärjistä hivenen ylemmäs, tai oikeammin edemmäs portaikon juurta, kohtaan edessäni tyhjän väylän ja sitä väylää myöten lähestyvän kirkuvan keltaisen hellemekon. Tai varmaankin naisen hellemekon sisällä, mutta lähdetään siitä oletuksesta että minä kohtasin minua kohti suuntaavaan keltaisen hellemekon.
Kestääkin hetki ennen kuin tunnistan sen mekon omistajan ja siinä vaiheessa harkitsen vakavasti hyppääväni portaiden kaiteen yli alakerroksiin murtuvista luista välittämättä. Hän nimittäin näytti juuri niin päättäväiseltä kuin aiemmin olin saanut huomata, ja oli sitä paitsi perin tuiman näköinen. Uskonpa jopa, että saarna viskistä, aiemmasta takaoven kautta suoritetusta karkumatkastani sekä ehkä jopa töideni sotkemisesta...
Töideni. Kannoin niistä juuri mukanani. Ja nainen puolestaan on utelias eliömuoto. Ja tämä nainen - Llea nimittäin - oli todennäköisesti siitä malliesimerkki. Ehkä heittäisinkin vain salkkuni alimpiin kerroksiin välittämättä kaikesta siitä mikä matkalla hajoaisi? Vai heitänkö hänet, mekkoa miettimättä? Jos en tekisi yhtään mitään, tämä alkoi näyttää erittäin uhkaavalta omalla sairaalla tavallaan.

Niinpä minä päädyn sanaakaan sanomatta kääntymään kannoillani ja harppaamaan onnistuneesti kaksi askelmaa kerralla kohti ylintä kerrosta, sekä sen täpötäyteen tukittuja hissejä. Tämä saattoi olla maailman lapsellisin teko, mutta olkoon vain. Minä en nyt jaksanut enkä ehtinyt ajatella muitakaan vaihtoehtoja, jotka ehkä miellyttäisivät perässä arvatenkin kiireesti juoksevaa Lleaa enemmän. Enkä todellakaan jaksaisi häntä juuri nyt, kun mukanani on koko elämäni pääsisältö.

______

nezabudka

Hän siis on yhä hengissä.
Ja kyllä, minun mielestäni se on kovasti huomion arvoinen asia kun muistaa, millaisessa ruumiillisen ja aika lailla henkisenkin hyvin- vai pitäisikö sanoa pahoinvoinnin tilassa hänet viimeksi näin. Ihmettelen edelleen, kuinka hän ylipäätään onnistui livahtamaan tiehensä sellainen määrä sumua silmissään. Siitä puhumattakaan, miten hän on päässyt korttelia pidemmälle hortoamatta ensimmäisen vastaantulevan auton alle tai lähimmältä sillalta jokeen.
Ehkä hän selittäisi asian minulle nyt, kun hän kerran vielä elää ja hengittää ja näyttää olevan tällä hetkellä peräti tolpillaankin. Minua tosiaan kiinnostaisi kuulla. Ja saattaisi minua kiinnostaa jokunen muukin asia siinä sivussa.

KUTEN ESIMERKIKSI se, mitä käsittämätöntä hänen korviensa välissä saattaa liikkua tällä siunaaman hetkellä. Yhtäkkiä nimittäin huomaan tuijottavani pelkkiä vikkelästi tiehensä luikkivia kengänkantoja.

Melkein pysähdyn hämmästyksestä. Hän näki minut. Hän takuuvarmasti näki minut, hän katsoi suoraan minuun ja sanonpahan vain että on se kumma jos ei hän tunnistanut minua ottaen huomioon sen että kaikki tunnistavat minut aina, varsinkin täällä, ja sen että olemme vieläpä tavanneet useammin kuin kerran, ja vähän kaiken muunkin enemmän tai vähemmän asiaan liittyvän. Mutta siellä hän vain menee. Vauhdilla vieläpä. Täyskäännöksellä takaisin ylös portaita, ja olen muuten aivan varma että hän oli äsken nimenomaan tulossa niitä alaspäin.
Minä nauran. Se on lyhyt, melkein äänetön nauru, mutta niin absurdin epäuskoinen että se taitaa saada vielä useammat kasvot ympärillä kääntymään kuin äskeinen huudahdukseni.
Hän juoksee minua karkuun!

Selvästi paremmin tolpillaan kuin viimeksi siis.
Tempaisen laukun olalleni, naulitsen katseeni kohti yläkertaa pakenevaan kenkäpariin ja vierellä heilahtelevaan salkkuun ja menen pahus vie perässä.
Eihän tuollaista voi ollakaan.

_______

Synoi

Hyvä on, minä en ole itsekään varma miksi aikuinen mies juoksisi karkuun toista aikuista ihmistäm kuin pikkulapsi varkaissa. Olisinhan yhtä hyvin voinut hänet kohdata, vedota kiireisiin ja poistua niin pian kuin mahdollista. Sekin oli mahdollista, ettei hän olisi ehtinyt sen paremmin pysähtyä kanssani väittelemään ja utelemaan kaikenlaista... vaikka toisaalta naisihmisillä oli aina aikaa kauppakeskuksissa käydessään ainakin, jos heillä oli keltainen hellemekko päällä. Ja se mitä minä hänen persoonastaan olin ensimmäisen ja toisen kohtaamisen aikana ehtinyt saada selvää, kieli siitä että hän olisi jäänyt nimenomaan utelemaan ja riehumaan kintereilleni vaikka aikaa ei olisikaan.
Parempi vain toimia päähänpistojensa mukaan tänään kuten silloinkin.

Ensimmäinen tapaamisemme oli niin ikään jotenkin riisunut minut aseista aika nopeasti, enkä ole vieläkään tajunnut kuinka siinä kävi niin. Jotenkin en ollut koskaan uskonut yhdenkään naisen voivan tehdä niin ainakaan sellaisella varmuudella, enkä rehellisesti sanottuna halunnut uskoa sitä vieläkään. Hän oli torjunut puistossa kohdatessamme kaikenlaisen "turhan kiukuttelun" ja saanut minut hetkeksi kävelylle kanssaan. En muistaakseni ollut puhunut paljoakaan ja tilanne oli loppunut nopeasti. Ja siihen sen olisi pitänyt loppua kokonaan.
Fringesteriä olisi kuitenkin pitänyt osata vältellä ilmeisesti muidenkin, kuin ammuskelijoiden, ongelmaperheiden ja narkomaanien takia sillä vastoin kaikkea logiikkaa sattui Lleakin asustamaan sillä suunnalla. Ja koska olen ilmeisesti toivoton juoppo ja otan aina turpaani joltain tyhjänpäiväiseltä ritari Ässältä juuri väärällä hetkellä, satuin törmäämään häneen uudemman kerran kännissä, kylki murjottuna ja tajunta mutkalla pyörien.
Siitä kohtaamisesta en muistanutkaan sitten juuri muuta, kuin satunnaisia pätkiä sieltä täältä. Enkä totta vieköön muista syytä edes sille, miksi pakenin siinäkin tilanteessa takaoven kautta kuin rikollinen heti tilaisuuden tullen, enkä toiminut aikuisesti ja vain päättänyt lähteä kun siltä tuntui.

Ehkä hänen persoonansa tosiaan kutisti aivosoluni ja sitä kautta kaiken järkevän toiminnan. Enkä minä voinut olla ainut, kun koko hänen olemassaolonsa perustui ahdistavalle päällekäymiselle, ärsyttävälle reippaudelle ja hysteeriselle huolehtimisvietille. Täti Teresa ihan varmasti ja laukkukin viuhui ilmassa. Vaikka toisaalta voiko häntä sanoa keltaisessa hellemekossa tädiksi?
Viimeisellä askelmalla ennen ylintä kerrosta minä päätän vihaavani häntä ja hänen persoonaansa. Portaita ylös juokseminen on paitsi naurettavaa, myös melko lähellä henkilökohtaista helvettiä tällaisessa helteessä. Ja suunnatessani kohti lähintä hissiä joudun vain kiristämään vauhtiani, sillä hän saattaisi muutoin hyvinkin tavoittaa minut.

En toista elokuvien ja sarjojen kliseetä ja syöksähdä hissiin juuri ja juuri ennen kuin ovet sulkeutuvat, mutta sen sijaan tyrkkäisin terävästi nappien edessä seisoneen nyrpeän näköisen naisihmisen pois edestäni. Koetin todella saada ovet kiinni ennen kuin eräs toinen, vähemmän nyrpeä mutta varmaankin loukkaantunut ja siitä johtuen kirpeä naisihminen ehtisi sisään perässäni. Siitähän se riemu vasta repeäisi, vaikka kaikeksi onneksi en ollut hississä vielä toistaiseksikaan yksin. Eihän hän neljän muun ihmisen kansoittamassa kopissa voisi alkaa huutamaan ja kiljahtelemaan, eihän?

[ Jotenkin tuntuu, että tästä tuli sekava... mutta olkoon vain. Ei älytöntä juoksemista ja takaumien selittelyä voi kovin selkeäksi ja johdonmukaiseksi tehdäkään... kai? ]

_______

nezabudka

Sen nimenomaisen kerran kun sattuman kaupalla onnistun viimeinkin löytämään hänet... hän juoksee karkuun.

Kyllä, kyllä minä hieman hämmästynyt olen. Jos ei olisi niin ilmiselvää että hän nimenomaan lähti menemään nähdessään minut, saattaisin arvella että hän vaikkapa unohti lompakkonsa jonnekin yläkerran kaupan tiskille. Hänelle olisi aivan hyvin saattanut sattua jotakin sellaista, jos minulta kysytään, ja kyllä minä olen nähnyt hänen toikkaroivan ympäriinsä jo sen verran että minultahan kysytään. Ihmiset, jotka tapaavat unohtaa itsensä tukka takussa kadunvarteen, hukkaavat helposti myös lompakkonsa ja avaimensa ja tilaisuuden tullen vaikka sitten kengätkin jalastaan. Ei siinä mitään kummallista ole.

Mutta kyllä sitä jonkin verran tahtoo silti hämmästyä, kun joku yhtäkkiä kerta kaikkiaan pötkii pakoon. Ei hän nyt ehkä aivan ensimmäinen ihminen maailmassa ole joka minua karkuun juoksee, mutta no, me olimme silloin lapsia vain ja se poika oli minua kolme vuotta nuorempi (vai neljä?), ja oli miten oli, sillä nyt ei ole mitään tekemistä sen kanssa että aikuinen mies lähtee pakoon tuolla tavalla keskellä ostosruuhkaa. Tämä on hieman hämmästyttävää.

Mutta loppujen lopuksi vain hieman. Oikeastaan minulla taisi käydä tuuri. Hänellä nyt ainakin. Ja hämmästynyt ihminen juoksee nopeasti.

Hissiin? Oi oi. Ei! Etkä taatusti karkaa nyt kun -
Syöksyn hissin kynnykselle avokkaat sileällä laattalattialla lipsuen ja sujautan käteni sulkeutuvien liukuovien väliin hyvinkin yhdennellätoista hetkellä.
"Anteeksi! Vielä mahtuu!"
Ovien mekanismi jumittaa pienen tukalan hetken verran painetta vastaan, mutta antaa nopeasti periksi kuten kuuluukin. Vikkelästi pujahdan sisälle, ja voi voi sitä lapsellista voitonriemua, joka sisälläni kohisee kun muista hissiläisistä piittaamatta kohotan katseeni tähän kuparitukkaiseen otukseen, joka nyt onkin niin siinä umpikujassa käden ulottuvilla ja vielä itse järjestänyt itsensä siihen.
Pikku kaniini.

Minä nauran. Ovet liukuvat takanani takaisin kiinni. Kiskon laukun hengästyneenä paremmin olalleni ja heilautan tukkaani niin kuin voittaja, joka olen ja joka hänkin kyllä tietää minun olevan.
"Santoso."
Yritän vetää henkeä hartiat äänettömästä naurusta hytkyen.
"Sinä juokset minua karkuun."

[Pyydän tosiaankin anteeksi .___.]

_______

Synoi

Hissin ovet alkavat jo sulkeutua ja voisin melkein tuulettaa suurieleisesti, mutta toisaalta en halunnut lyödä vahingossa ketään ahtaassa hississä tällaisen voitonfanfaarin kohdalla. Hän on nyt kuitenkin jäänyt ovien ulkopuolelle vaikka pinkoikin hämmentävän nopeasti avokkaissaan minun kiitäessä edeltä niin nopeasti kuin suinkin pystyin. Naiset ilmeisesti tekevät ihmeitä noissa kengissä, hah.
Tai ainakin Llea teki. Nimittäin luullessani jo selvinneeni tilanteesta joutumatta vastaamaan yhteenkään ylireagoituun syytökseen tai uteliaaseen kysymykseen, ilmestyy sulkeutuvien ovien väliin käsi. Hieman edessäni seisoskeleva mies laskee katseensa siihen ja olen kuulevinani typerän, hämmentyneen äännähdyksen. Helvetti, pääsi kiinni! Ei tuollaisia ääniä tässä tilanteessa, se nainen oli tulossa ovista läpi!

Siinä sitä sitten oltiin. Llea seisoi tuossa, oikoi paksuja tummia hiuksiaan hengästyneenä pikajuoksustamme ja henkäisi nimen, jonka oli minulle antanut ensimmäisellä kohtaamisellamme. Mieleeni ei kännissä, kylki tohjona ja todennäköisesti lievän aivotärähdyksen saaneena ollut tullut korjata tätä nimitystä enkä totta puhuen ollut vieläkään varma halusinko hänen kutsuvan minua etunimelläni. Parempi vain, kuin ei olisi kutsunut ollenkaan.
"Niin juoksen", kuulen vastaavani murahtavaan sävyyn ja vilkuilen ympärilleni muutoin täydessä hississä naisen nauraessa ääneti. Kenelle hän nauroi? Minulle? Entä kumpaa meistä nämä ihmiset katselivat, minua vaiko Lleaa? Vai molempia?

Tarkemmin ajateltuna en kylläkään enää tässä aloilleni rauhoituttuani keksinyt mitään viisasta syytä paeta häntä, kuin pikkupoika naapurin puutarhasta. En siis mitään järjellä perusteltavaa viisasta syytä. Minusta vain oli tuntunut portaissa siltä, että tässä tulisi käymään huonosti tavalla tai toisella. Miksi hän sitten oli juossut perään?
Kumarrun lähemmäs aivan parin sentin verran, koska en halunnut kuuluttaa neuroottisiä piirteitä pian saavaa ahdistustani koko kopilliselle ihmisiä. Miten tämä hissi liikkui juuri nyt näin hitaasti?
"Sinä juoksit perään. Eikö aikuisen naisen pitäisi ymmärtää jotain itsehillintänsä päälle, julkisella paikalla?", sihahdan terävästi tukkien toista kättäni itsepäisesti liian ahtaaseen taskuun avainten ja puhelimen sekaan.

Samassa näen äskettäin hissin ovien väliin häkeltyneesti katsovan miehen seurailevan tilannetta yhä. Varmaan sitä kuunteli moni muukin, ehkä jopa jokainen hississä olija mutta hänen katseensa oli ainoa jonka satuin tästä paikoiltani sivusilmällä huomaamaan. Ja se oli siten ainoa joka suoraan ärsytti minua, muut uteliaat silmäykset vain ahdistivat.
En ole ihmiskammoinen, minä vain vihaan tätä tilannetta.
"Lakkaa tuijottamasta kuin lehmä!", jupisen maata kohden itsekseni puoliksi toivoen, että hän kuulisi. Miehellä ihan tosiaan oli suuret pupun silmät ja hörökorvat, ohuet punertavat huulet, terävän näköiset käsien ja ranteiden luut, sekä vetäytynyt hiusraja ja korkea otsa. Hän ihan todella näytti monin tavoin lehmältä silmien pyöriessä kuopissaan kuin hedelmäpeli. Lakkaa tuijottamasta kuin idiootti! Varmasti näissä hisseissä oli nähty erikoisempiakin kohtauksia. Pahempia kohtauksia.
Tosin se taisi olla naureskelevan Llean syytä. Miksi ihmeessä minua ei naurattanut vähääkään?

[ Kirjoitin tämän suhteellisen väsyneenä... Ajatus virtasi, mutta sen järjellisyydestä en olisi yhtään niin varma... ]

_______

nezabudka

Yhdessä suhteessa hän on ainakin myös tänään ihan se sama mies kuin aiemminkin. Mitä katseen välttelemiseen tulee nimittäin. Kovasti hän siinä sitten vilkuilee muualle enkä minä aivan heti osaa päättää, naurattaako se minua vain vai haluaisinko sen lisäksi napsauttaa sormiani hänen nenänsä edessä ja käskeä katsomaan minuun.

No, vastaukseksi saamani mukina ainakin huvittaa minua entistä enemmän.
"Ha, olet jotain oppinut silloin!"
Keikautan päätäni ja napitan hänen silmiään sitä tiiviimmin mitä ahkerammin hän omiani kaihtelee. Pakoreittiäkö tuo katselee, onneton?
"Vai ehkä on kiusallinen nähdä meitä yhdessä. Siellä on mustasukainen ystävä vahtii nurkan takana kenties? Sitten pitää juosta, kovaa kovaa, minä ymmärrän!"

Hm-hm, voisiko olla niin että hänen silmänsä ovat vielä tummemmat kuin muistin nyt kun hän on selvästi hieman paremmin tolkuissaan kuin viimeksi? Hyvinkin voisi. Omat silmäni sen sijaan kaventuvat, kun hymyilen terävästi hänen sihahdukselleen.
"A-a."
Nojaudun lähemmäksi itsekin ja heristän sormeani varoittavasti hänen kasvojensa edessä. Hänkö on oikea mies minua neuvomaan, tällaisella hetkellä vielä kun hänet juuri kilpailussa päihitin. Toivoton.
"Mutta etkö tiedä, Santoso, kun juoksee karkuun, se tarkoittaa, ota kiinni."

Miksi varpaisilleen nouseminen tuntuisi juuri nyt oikein hyvältä idealta, Santoso?

Ehkä hän onkin ammatiltaan siivooja eikä puistossa istuskelija tai kadunvarressa makailija. Niin innokkaasti hän ainakin ryhtyy taas lakaisemaan lattioita katseellaan. Suoristan ryhtiäni, katso nyt minuun sinä onneton! Sinulle puhutaan ja tuollainen antaa sinusta kovin epäedustavan kuvan ja on pahuksen ärsyttävääkin sitä paitsi.
"Mitä?"
Ja taas tuo alkaa, tuo mutina josta minun on niin vaikea saada selvää. Kurtistan kulmiani, se tuskin oli mitään erikoisen viehättävää hänen ilmeestään päätellen.
"Mitä sanoit?"

Mekaaninen ding soi sanojeni päälle, kun hissi pysähtyy uuteen kerrokseen.


[Anteeksi että tässä kestää jatkuvasti näin säädyttömän kauan. Ihan tosissaan anteeksi. Älä nyt ainakaan luule että en haluaisi vastata tähän peliin, joka paikasta tuppaa nykyään vain niin tajuttomasti tekemistä. Sasu voi ainakin todistaa kuinka lapsellisen innoissani hihkuin viimeksikin kun Mervin vastaus tuli...]

_______

Synoi

[ Enköhän minä usko kun niin sanot~ 8'D ]

En ole aivan varma mitä kaikkea todella muistin edellisistä tapaamisistamme oikein, mutta sen olin ainakin yhä muistavinani että hän puhui englantia pahemmin kuin minä. Periaatteessa voisi siis olla aiheellista miettiä kuinka kauan hän oli asunut Kanadassa, mutta kysyminen tuskin oli tarpeellista koska sellainen yksityiskohtahan ei ollut kuitenkaan mitenkään tärkeä. Minua vain ärsytti joka kerta kun tajusin, ettei hän tajunnut lausettani oikein ja vielä enemmän minua ärsytti, kun en aivan tajunnut hänen ajatuksiensa yhteyttä lauseisiin. Esimerkiksi mikä helvetin mustasukkainen ystävä? Mistä hän sen oli keksinyt ja miksi? Tosin tällaisia älyttömyyksiä kenen tahansa hänen kaltaisensa naisen saattoi olettaakin laukovan suustaan, ei siinä äidinkieltä paljon katsottu. Ja toisaalta mikä ihmeen tarve minulla oli tajuta sanaakaan siitä mitä hän puhui? Matkani veisi ulos ja pihalle, heti kun hissi pääsisi alas asti. Minun ei tarvinnut reagoida, enkä halunnut tehdä sitä.

Silmien siristykseen kuitenkin vastasin samankaltaisella eleellä ehtimättä sitä ajoissa estämään ja purin hammasta niin, että kuulin narinan päässäni. En pitänyt hänen eleestään tuolla hymyllä ja äänensävyllä varustettuna, mutta en toisaalta voinut vääntää sormea poikki täydessä hississä. Toisaalta tuskin olisin niin tehnyt tyhjemmässäkään. Hän olisi varmaan vain lyönyt minua ja soittanut jollekin lääkäriystävälleen. Ihan varmasti hänellä oli ainakin yksi ystävä, joka oli lääkäri. Samoin hän varmaan tunsi lakimiehiä, poliiseja ja feministejä jotka kaikki olisivat valmiit katkomaan niskani sellaisen tempun jälkeen. Ehkä siis jotain hyvää täysissä hisseissäkin?
Mutta kuitenkin, Llea oli juuri tullut lähemmäksi henkilökohtaisen turvarajani yli enkä pitänyt siitä ollenkaan. Se ei ollut uhkaavaa eikä hän varmaankaan edes ajatellut asiaa, mutta minun teki mieli työntää hänet toiseen päähän hissiä. Ja koska en voinut tehdä sitä, astuin itse taaksepäin tuntien itseni jotenkin raukkamaiseksi. Yksi sormen heiluttelu ja pakenin metrin päähän. Miten voi olla, että suunnilleen yksi harvoista minua lyhyemmistä ihmisistä tuntui monessa suhteessa kuitenkin paljon pidemmältä olematta edes mitenkään roteva?
"Mielestäni se, että juoksee karkuun kehottaa pysymään poissa tarttumaetäisyydeltä", vastaan hänen sanoihinsa käyden katseellani merkitsevästi uuden välimatkamme lävitse. Mieleeni tulee, että olisin voinut selventää hänelle tarttumaetäisyyden merkityksen ennen askellustani, mutta toisaalta se tuntui minusta päiväsaikaan jotenkin enemmän väärältä, kuin iltasella. Sairasta. En tiedä kumpi.

Märehtivää sorkkaeläintä epäilyttävästi muistuttava mies kanssakatselijoineen ei kuullut mutinaani ja jatkoi tuijotteluaan, mutta Llea kuuli kylliksi kysyäkseen lisää. En kuitenkaan vastaisi hänelle, kun en ollut sanojani alunperinkään hänelle tarkoittanut. Vaikka olisikohan hän alkanut toimimaan molemmille edullisemmalla tavalla, jos olisinkin kääntänyt äskeisen loukkaukseksi häntä kohtaan? Olin muistaakseni kokeillut kaikkea mahdollista ensimmäisen tapaamisemme aikoihin, mutta tilanne oli nyt erilainen. Ehkä hän katoaisi silmistäni, jos vain saisin kerättyä röyhkeyteni rippeet ja tehtyä näin selväksi, ettei häntä kaivattu kyselemään ja virnistelemään ja ahdistamaan minua kohti hissin nurkkaa?
Osa katselijoista oli menettänyt mielenkiintonsa ja osa vain kohennellut asemiaan tilanteen nähdäkseen, kun oli havainnut tämän pääosin yksinpuheluksi. Sitkeimmin katseli yhä se sonnin mullikka.

Ja sitten. Pelastus. Hissi hidasti, pysähtyi ja kuului pieni merkkiääni. Luulin hetken tajunneeni sen nopeimpana ja saaneeni uuden mahdollisuuden päästä tästä tukalalta ja ärsyttävältä tuntuvasta tilanteesta, joten syöksyin ovea kohti välittämättä ketä tai mitä mahdoin töniä kyynärpäilläni. Ihmismuuri kuitenkin sulkeutui ääliömäisen nopeasti, enkä päässyt liikkeelle aivan niin nopeasti kuin olisi ollut tarpeen.
Vaikka en minä enää ollut aikeissa juosta. Hellemekkoon pukeutunut naisihminen ei saisi minua nöyryyttämään itseäni enää millään tapaa tälle päivälle. Hän poistuisi pian, hyvällä tai pahalla. Hissistä ja katseiden alta kuitenkin halusin pois hinnalla millä hyvänsä. Tyrkkäsin hieman viimeistä eteeni hidastelemaan jäänyttä neitiä tieltäni ja astelin hissistä ulos vilkaisematta vahingossakaan Llean suuntaan, ja otin määrätietoisesti tavoitteekseni ulko-ovet. Hän ei taatusti saisi minua ainakaan pysähtymään.

_______

nezabudka

"Eikö? Kyllä?" Kallistan päätäni. "Hiljainen on myöntymisen merkki, varmasti tiedät."
Niin, Santoso, minä ymmärrän että on kiusallista hävitä tällaiselle hienolle neidille juoksukilpailussa ja että sen jälkeen tuntuu vaikealta keksiä paljoakaan pukahdettavaa, varsinkin kun sinä olet antanut itsestäsi erinomaisen vaikutelman mahdottomana tuppisuuna muutenkin, olet minun mielestäni oikein todella lahjakas epäkohteliaissa hiljaisuuksissa, muiden hyveidesi lisäksi tietenkin, mutta vähät niistä kaikista, Santoso, koska minä ymmärrän. Ymmärrän suorastaan asiantuntijamaisen hyvin tuollaisia karkuun kipittäviä kuparitukkaisia kiukuttelevia pikkuotuksia. On olemassa nopeasti arvioiden ainakin kolme hienoa selitystapaa sinun tempauksillesi, usko pois, ja tiedätkö mitä, minä viis veisaan niistä kaikista.

Sinä pakenet, sinä pakenet aina vain!
Minä naurahdan, epäuskoisesti suorastaan. Ivallisesti? Enhän toki? En nyt sentään. Mutta naurahdan joka tapauksessa, enemmänkö hänen liikuttaville sanoilleen vai paolleen hissin nurkkaan, jaa-a, ei sillä ole väliä, koska naurettava hän on joka tapauksessa päästä varpaisiin. Naurettava? Naurahduttava. Riemastuttava, niin perinpohjaisen riemastuttava että en todella haluaisi muuta kuin mennä perässä ja katsoa josko hän yrittäisi liueta seuraavaksi seinän läpi tiehensä, ihan vain muodon vuoksi vaikkapa. Hänestähän tulisi kerrassaan mainio seinäkoriste, eikö? Mutta en sentään aivan tee niin. En ainakaan askelta tai paria enempää, ja hymynikin täytyy olla mitä ymmärtäväisin.
"Sinä juokset karkuun usein sitten, niinkö?"
Joko hän teeskentelee suut silmät täyteen tai sitten en aivan tällaista ole tainnut aikaisemmin tavata...

Hänen muminaansa en tulkkausta saa, ja sehän oli odotettavissa, mutta entäpä sitten se että hän pinkaisee jälleen menemään niin pian kuin hissi pysähtyy? Siitä hämmästyn hivenen verran, se on myönnettävä, ehkä tarkkaan ottaen pikemminkin siitä että että hän nimenomaan lähtee niin lennokkaasti kuin siitä miten tolkuttoman karkeasti hän sen kaikkia kanssamatkustajiamme ajatellen tekee - onko täällä ollut koko ajan näin paljon väkeä muuten? - ja minä joudun sitten pujahtamaan kiireisen anteeksi!-huikkauksen kera erään pitkänhuiskean herran käsivarren alta päästäkseni hänen kannoilleen. Itsepintainen hän näemmä on, tuumaan kulmiani kurtistaen ja kirjoitan sen ylös muistilistalle mielessäni, ihan vain jotta voin seuraavalla askeleella ravistaa päätäni ja rypistää tuon listan palloksi roskakoriin, koska taivaan tähden, enhän minä sellaista pidä.

Otan muutaman juoksuaskeleen, jotta saan hänet kiinni, ja harppaan määrätietoisesti hänen rinnalleen. Minä en puhu selille enkä edes olkapäille.
"Ai, sinä pidät siitä että sinua tuijottaa. Niin minäkin."

[Onko tämän hahmon ajatuksenjuoksu oikeasti näin sekavaa vai olenko se vaan minä?]

_______

Synoi

Naisen suoranaiseksi hilpeydeksi muuttunut mieliala alkoi toden teolla ärsyttää ja hermostuttaa minua täydessä hississä, ja kun alan hermostua en jostain syystä useinkaan enää osaa hiljentyä tyystin. Oli ilmeisen pakko päästä pahentamaan aina tilannetta, sillä siitähän Llealle puhumisessa oli kyse. Tilanne paheni, kun hän luuli pystyvänsä kommunikoimaan kanssani.
"En itseasiassa juokse usein, en karkuun enkä muutenkaan. Ketään muuta aikuista ihmistä minun ei ole ollut koskaan tarveta juosta pakoon."
Tilanne siis pahenisi tästä koko ajan, mutta ärähdin vastaukseni silti hieman ennen kuin hissin ovet aukenivat. Minua oli alkanut hävettää myös oma toimintani tässä tilanteessa. En kyllä olisi keksinyt muutakaan ratkaisua tähän Täti Teresan luonteiseen ongelmaan, mutta olisiko silti kannattanut edes yrittää? Tässä tilanteessa todennäköisesti aika harva nimittäin nauroi Llealle ja siitä viisinkertainen määrä nauroi minulle.
"Tossun alla", minä kuulin takarivistä lausuttavan ja kun mulkaisin sinne päin hiusteni lomasta, en voinut parhaalla tahdollanikaan kuvitella mitä varaa kahdella ohutta teinimutanttipartaa kasvattavalla, lippo vinossa peiliseinään nojailevalla teinipojalla oli sanoa yhtään mitään asioista joista he eivät ensinnäkään tietäneet mitään ja josta he eivät koskaan tuolla menossa tulisikaan tietämään mitään.

Tämän ajatuksen turvin olin jo mielessäni täysin vapailla vesillä tyrkkimään näitä parimetrisiä, iljettäviä ihmisiä tieltäni ja suorimaan ulos. Kun en pieneen hetkiseen kuullutkaan korkojen kapsetta takaani, kuvittelin Llean joko luovuttaneen tai litistyneen jonkun suurikokoisemman ihmisolennon alle ja kiristin hieman vauhtiani kuitenkaan juoksematta. Kun nyt kerran olin jo erehtynyt ajattelemaan positiivisesti, kohta hän...
Kips kops kips kops ja puhetta. Ja koska minä olin päättänyt etten pysähtyisi, en pysähtynyt vaikka hän jo pelkällä varmuudellaan olisi voinut tukkia tieni.
Siinä ilmeisesti tulin vahingossa astuneeksi Llean jalalle kengänkantoineen kaikkineen, mutta en kylläkään jäänyt pahoittelemaan vaan jatkoin oikeastaan taas entistä sitkeämmin matkaani kohti ovia ja toivoin, että hän jäisi juoksentelun sijaan riisumaan kenkiään mahdollisesti nyt kipeän jalkansa yltä. Ei se ollut ollut tahallista ja juuri siksi aivan ehdottoman hieno asia, sillä tahallani en olisi uskaltanut sitä tehdä vaikka saattaisin saada etulyöntiaseman ja paeta kadulle.

Mitä minä hänessä kammosin? En juurikaan mitään ja silti aika paljonkin kaikenlaista, kuten hänen selvästi tasapainotonta tarvettaan saada puhua asioita halki kanssani. Ja mistä hän halusi puhua? Ei varmaan juurikaan mistään ja paljonkin ehkä siitä, kun katosin viimeksi sohvalta kuin vankikarkuri. Siinä ei mielestäni ollut mitään vatvottavaa, mutta ei hänellä voinut muutakaan vatvottavaa olla joten siihen hän tarttuisi heti jos saisi minut kiinni. Ja on äärimmäisen turhauttavaa käydä keskustelua, jolle itse ei näe mitään tarkoitusta.

_______

nezabudka

Hänen sanansa välkähtävät kipinänä silmissäni. En tiedä, ehtiikö hän sitä enää näkemään kiireeltään.
Olenhan minä aikamoinen, kyllä se minulle on selvillä ja yleensä useimmille muillekin ihmisille kunhan he pääsevät minun kanssani juttusille tai mitä minua sitten milloinkin huvittaa tehdä. En minä kuka tahansa ole, en yhtään miltään kantilta katsottuna. Tiedän sen oikein hyvin. Mutta enpä silti muista, että minulle olisi koskaan ennen sanottu että minua tekisi erikoisesti mieli juosta karkuun. Kaikenlaista muuta huomaavaisuutta olen kyllä saanut osakseni, mutta ei, tuolla tavalla ei kukaan kyllä ole minulle sanonut, olen siitä varma. Ja nyt tunnen itseni vielä erityisemmäksi kuin aikaisemmin.

Hänkin on aikamoinen, melkein luulen. Muutenkin kuin kuparitukkansa suhteen. Tuo tarmo, jolla hän tiehensä harppoo, ei se paljon häviä omalle halulleni mennä perässä. Ehkäpä me molemmat kaipaamme vaihtelua. Hän, joka ei yleensä juokse karkuun, ja minä, jota ei yleensä juosta karkuun. Ei ainakaan keskellä kirkasta päivää kaiken kansan nähden.

Sitten kun jalkaani äkkiä koskee, en kuitenkaan enää ole siitä erityisyydestä niin varma. Vie pienen hetken, ennen kuin edes varsinaisesti tajuan mitä tapahtui, olen nimittäin vähällä kompastua ja pudotan laukkuni siinä huojahduksessa. Tai tajuanhan minä sen, että hän astui varpailleni, tajuan toki. Sitä olisi vaikea olla tajuamatta jo senkään takia, että nämä kengät eivät ole tarkoitettu tallottaviksi, ei sillä että käyttäisin mitään kenkiä, jotka olisi tarkoitettu tallottaviksi, minun jalkani eivät hiisi vie ole tarkoitettu tallottaviksi, eivätkä varsinkaan näissä kengissä jotka ovat hyvin kesäiset ja kevyet eivätkä suojaa jalkaterääni juuri millään tavalla. Ja hän kyllä näki sen! Ja silti! Siellä menee, ei edes pysähdy! Ja sitä minä en hetkeen ole vähällä tajuta. Kun se hetki on kulunut, minä olen melkein niksauttanut nilkkani ja pysähtynyt ja hän kerta kaikkiaan pistelee menemään kuin ei mitään. Kuin ei olisi edes huomannut.
Suoristan ryhtini ja huudan perään.
"Niin! Juokse, niin! Kuin varkaan sopii! Etkö halua minun laukkuni vielä? Vai onko se kaulaketju olohuone pöytän päältä tarpeeksi!"
Se vain purskahtaa suustani. Jalkaani sattuu, ja näin kiukkuisilla käsillä sitä on ihan turha edes hieroa, ei se mitään auta, ja laukustani meni varmasti jotakin rikki kun pudotin sen, ja minä kyllä huomasin sen kaulaketjun hävinneen sen jälkeen kun hän oli käynyt luonani, ja hän vain menee.
Joskus sattuu näitäkin hetkiä, joina minusta tuntuu etten kerta kaikkiaan ole tarpeeksi pitkä tähän kiukun määrään silloin kun se sattuu kuohahtamaan.


[Juu. Llea marmattaa kesäkengistä ja ikkunan ulkopuolella on pimeää ja kylmää ja jäistä ja märkää. Veikkaan vahvasti että rikoin juuri oman jumittamisennätykseni moninkertaisesti ja sinä olet niitä viimeisiä ihmisiä joiden kanssa olisin sen saavutuksen halunnut tehdä. Ja sekin taitaa vielä olla parasta sanoa tähän, että olen ulkomailla 19.-29.12. enkä ainakaan silloin pysty taaskaan pelaamaan vaikka aikaa muuten ehkä saattaisikin olla. Tuhannesti anteeksi. Taas. Mutta silti ihan oikeasti anteeksi.]

_______

Synoi

Kumma kyllä, saa jokin tekemäni tai sanomani tämän pienen naisen hiljenemään. Hänen olemuksensa kyllä puhui isoon ääneen koko ajan, joten suoranaista huojentavaa hiljaisuutta ei tuntunut tulevan millään ja lisättynä hississä olijoiden tuntuvaan läsnäoloon sanojen puute tuntui ihan yhtä kakofoniselta, kuin suoranainen puhekin. Mutta siitä huolimatta minun sopi onnitella itseäni: Llea ei puhunut enää. Ei sanaakaan. Eikä minullakaan ollut siis enää mitään vastattavaa ja selitysvelvollinen en olisi puolituntemattomille naisille hellemekoissaan, vaikka hän jotain saattoi odottaakin.

Edes pieni, onnekas vahinkoni ei saa hänestä ulos välitöntä reaktiota, vaikka kuulinkin takanani jonkin putoavan maahan ja kengän kepeydestä päätellen saatoin kuvitella sen sattuneen. Sinänsä epämukavaa miettiä murskanneensa noin pienikokoisen naisen pienikokoisen jalan, mutta kyllähän hän tuollaisella luonteenlaadulla liittäisi vaikka murtuneita luita yhteen, jos oli tarvetta. Tai ainakin komentaisi helposti jonkun kookkaan, naiskauneudelle person äijän kantamaan itsensä ensiapuun. Ja sitä paitsi tuo oli vahinko.

Minä olisin ollut jo kuulomatkan ulkopuolella ennen Llean huudahdusta, ellei eteeni olisi yhtäkkiä ilmestynyt joku kauppakeskuksen henkilökunnasta työntäen valtavaa, monikerroksista kärryä täynnä säilykkeitä, tuoreita vihanneksia ja pikkuhousunsuojia. Uskoisin, että hän oli väärässä kerroksessa sekalaisen tavarakuormansa kanssa ellei hän sattuisi olemaan töissä täällä ja siksi tietäisi varmaankin minua paremmin, minne oli kuormansa kanssa menossa. Mutta väärään aikaan hän ainakin kurvasi eteeni, sillä se pakotti minua hidastamaan ja kun lähdin sujahtamaan nuoren miehen selän takaa kohti ulko-ovia, Llean ääni tavoitti minut.

Ja pakotti pysähtymään välittömästi.
Sama se sille kimpaantuneelle äänelle, kipeälle jalalle ja turmelluille kengille.Mutta kun lause ei jäänyt siihen, vaan jatkoi varkaaseen, käsilaukkuun ja ennen kaikkea hävinneeseen kaulaketjuun. Palasin lauseen myötä lyhyeksi hetkeksi kivuliaaseen iltaan, jolloin olin arvatenkin typeryyttäni ottanut melko ansiokkaasti turpaan joltain nuoremmalta jätkältä ja hoippunut sitten humalassa, pää kovasta kohtelusta humisten tämän naisen tielle. Humalassa olin ollut ja alahuuli haljenneena, enkä taatusti siinä tilassa mitenkään miellyttävin mahdollinen vieras. Mutta kun sitten olin poistunut takaoven kautta tilaisuuden tullessa, en ollut edes nähnyt yhtäkään kaulakäätyä yhtään missään. Enkä varmasti missään nimessä ollut sellaista mukaani ottanut.
Jos hän kuvitteli niin, en voinut jatkaa matkaani yhtään mihinkään.

Käännyin takaisin ja marssin vielä äskeistä ripeämmin lähemmäksi. Ja lähemmäksi. Niin lähelle, että hänelle ei taatusti jäänyt epäselväksi se kenelle puhuin ja kuinka painavia sanoja. Ja siitä alle puolen metrin päästä sylkäisin asian suustani tarpeettomankin kovaan ääneen jotain, enkä enää ollut kiinnostunut ohikulkijoiden vilkaisuista.
"Voisitko toistaa? Voisitko ehkä mahdollisesti toistaa? Puhumisestahan sinä pidät? Vihjaatko sinä, että olen varas? Monta mieltä saatat femiinisen typerässä päässäsi olla, mutta vihjaatko sinä että olen varas?"

[Vuodenajallisestihan tämä tosiaan nyt lipsahti vähän mihin sattuu, mutta mielestäni on ihan mukavaa pelata kesään sijoittuvia pelejä talvella 8'3 Ja niin, kyllä minä aina hyvää jaksan odottaa~ Hei mutta missä ulkomailla? o_o Tai kerro toki mesessä sitten kun törmäillään, mutmut.]

_______

nezabudka

Hän pysähtyy, ja kaikki mitä minä sillä sormien napsautuksella mietin on kuinka saisin hänet suutelemaan juuri tallomaansa jalkaterää.

Jossakin kohtaa sillä matkalla, kun hän ollenkaan epäröimättä marssii takaisin ja nimenomaan millään lailla kaartelemattoman suoraan takaisin, minä sitten kuitenkin lakkaan ajattelemasta yhtään mitään. Se on iloinen tunne ja mukavan riippumaton siitäkin kuinka kiukkuinen olin puolikasta askelta sitten ja olen kaiketi edelleen. Se tunne on aina iloinen. Hän tulee niin kuin hänen pitää ja tyrkkää kuparikehränsä ja mustat silmänsä ja vihaiset huulensa siihen niin. Kiskaisen häntä hiuksista ainakin sen verran kuin tarvitsee, jotta yllän suutelemaan.

Saattoi hän siinä välissä sanoakin jotain, itse asiassa luultavasti enemmän kuin hän on koskaan sanonut yhdellä kertaa. Kovaäänistä, pikkumaista, huomiohakuista ja mitä kaikkea. Tosissaanko hän vielä luulee olevansa, onneton.


[Juu nyt oli selkeästi alimittainen rooli anteeksi en tee tätä varsinaisesti tarkoituksella mutta Llean komentokeskus on suoraviivainen paikka ja tarvitsen reaktion että voin jatkaa. Ja Yhdysvalloissa tosiaan olin.]

_______

Synoi

Alle puoli metriä oli alle puoli metriä ja se on liian vähän, jos odottaa vihaisen miehen tarttuvan sinua rinnuksista ja heittävän seinälle. Tai ylipäätään jos uskoo, että tilanne voi olla vaarallinen niin on parempi todella pitää se välimatka aivan suosiolla hieman pidempänä. Minä osasin sanoa jotain tämän naisen ihmeellisen ristiriitaisesta luonteenlaadusta ja olin juuri juossut hänen jalkansa ylitse, mutta osasinko sitten odottaa jotain lähikohtaktia siitä hyvästä? En. En todellakaan. Ja jos jotain, niin läimäisyn vasten kasvoja.

Läimäisyä ei tullut, vaan kihisevän vihani läpi tuskin tuntuva nykäisy hiuksista ja minut täysin kärryiltä pudottava suudelma. Hätkähdin ja varmasti olin aikeissa tyrkätä hänet kauemmaksi, mutten lopulta osannut toimia niin kuin olisi varmasti pitänyt. Itseasiassa en osannut toimia siinä lyhyessä hetkessä yhtään mitenkään ja sen jälkeenkin jäin vain tuijottamaan Llean kasvoihin epäuskoisena.

Sitten varmaan jossain alitajunnassani ymmärsin muutamia asioita: hän ei ollut vastannut minulle mitään, vaikka hetki sitten oli syytellyt minua varkaaksi. Me olimme sitä paitsi edelleen ostoskeskuksessa, enkä minä olisi tuota odottanut tai pyytänyt edes vaikka hänet kahville olisinkin kutsunut. Lisäksi minulla oli ikävästi sellainen olo, että hän oli juuri yrittänyt käyttää jonkinlaista omintakeista valtaa ja onnistunut siinä. Mikä olisi tehokkaammin sulkenut sanaisan arkun?
Mahdollisesti noisen asioiden tiimoilta sain sitten toimittua ja astuin askeleen taaksepäin pyrkien samalla työntämään hänet käsivarren mitan päähän.
"Mitä helvettiä?"

Minun olisi pitänyt oikeastaan kääntyä pois ja lähteä, mutta herättihän tämä kysymyksiä. Mitä helvettiä todellakin? Ja miksi?

_______

nezabudka

Hän on niin kuin joku, joka ei ole koskaan aiemmin suudellutkaan. Voi sentään. Mutta se ei kyllä voi pitää paikkaansa. Ellei hän sitten aivan oikeasti yleensäkin juoksentele karkuun yhtä ahkerasti kuin tänään. Mutta ei, ei tuollaisen kuparinsävyn ja tuon silmien mustan kanssa. Ja ovathan hänen huulensa pehmeät vaikka leikkivätkin kuollutta. Voihan siinä käydä niin jos säikähtää. Eivätkö pienet eläimet tee niin? Hiiret. Tai siilit. Tai sisiliskot tai jotkin. No, siihen tapaan hän hätkähtää. Hymyilen hänen huuliaan vasten.

Ja tuolle ilmeelle nauran kun sen näen. En nyt varsinaisesti ääneen, mutta en äänetikään. Enemmän se on sellainen sisäinen tunne naurusta, joka ei ole iloinen, pikemminkin vain kovasti huvittunut tai jotain sinne päin, ehkä, ja se purkautuu naurua muistuttavana henkäyksenä, jonka tarkempi miettiminen ei minua kiinnosta tippaakaan. Vedän sen joka tapauksessa takaisin sisälle kun hän koettaa haeskella jotakin etäisyyden tapaista taas niin esimerkillisenä supliikkimiehenä kuin suinkin tiedän hänen osaavan olla. Tyrkkään väliin tulleen käden sivuun ja harppaan suutelemaan uudemman kerran.

Jalkaani kyllä sattuu edelleen. Jos astuisin hänen varpailleen niin ehkä hän ei lähtisi karkuun niin äkkiä.

_______

Synoi

Hän todellakin puhui vasta, kun hänelle itselleen sattui sopimaan ja nyt ei selvästikään sopinut. Hän ei ollut puhunut mitään syytöksensä jälkeen! Mitä helvettiä hän siinä tapauksessa edes kuvitteli tekevänsä, mikäli piti minua varkaana? Ei pummeja ja murhaajiakaan suudeltu kauppakeskuksen ala-aulassa, kuka tahansa tiesi että se olisi typerää. Tässä nyt ei ollut mitään logiikkaa! Ellei hän sitten sattunut ilmaisemaan inhoaan perin omalaatuisella tavalla.

Eikä tässä ollut myöskään mitään ennakoitavaa. Minun tyrkkäykseni ei aivan onnistunut Llean iskiessä käteni sivuun ja astuessa uudelleen kohti. Tässä vaiheessa salkkuni tippui lattialle kolahtaen, kun tarvitsin käsiäni jonkinlaiseen itsepuolustukseen. Otin kerrassaan päällekäyvän naisen olkapäistä kiinni tarkoituksenani pitää ainakin jonkinlaista etäisyyttä.
Mutta pelkäänpä, että vastasin suudelmaan. Ja tulin epähuomiossa päinvastoin vetäneeni häntä tuuman tai kaksi lähemmäksi. Saatoin ehkä kanavoida tiukkaan otteeseen ja lähemmäs aggressiivisesti vastaavaan suudelmaan koko ärtymyksen, turhautumisen ja hämmentymisen määrän, mutta voiko hän muka syyttää sellaisesta ketään muuta kuin itseään?

Minä todella seisoin keskellä kauppakeskuksen mahdollisesti pahinta ihmisvilinää suutelemassa ärsyttävän sinnikästä, puheliasta, päällekäyvää, kaunista naista jonka sukunimestä minulla ei ollut mitään muistikuvaa, vaikka sen olisin joskus kuullutkin. En arvostanut erityisen korkealle julkisissa tiloissa limomista, mutta jotenkin se tuli unohdettua sillä hetkellä.
Ainakin siihen asti, kun se sama kärryjä pukkaava nuori mies tuli tällä kertaa kävellen paikalle ja oli kompastua lattialle päätyneeseen, hintavat työkalut sisältävään laukkuun ja kuului päästävän jonkin ponnettoman manauksen suustaan.

"Tavaroita ei saa jättää tuolla tavoin lattialle lojumaan", hän ärähti kääntyessäni metakan suuntaan, enkä vahingossakaan tullut vastanneeksi. Laukku oli ilmeisesti auennut tipahtaessaan maahan ja siitä ei auttanut syyttää ketään muuta, kuin minua. Tai Lleaa vaihtoehtoisesti. Mutta jätkä oli kävellyt sen ylitse ja potkaissut sen auki siinä sählätessään. Lattialle olivat sentään levinneet vain viritysavain ja käyntikortit, joita kannoin mukanani yleensä jonkin verran.
Mutta en minä mitään sanonut. Nostin vain tavarat mukaani, suljin laukun ja nousin ylös. Jätkää katsoin vielä siihen sävyyn, että hänen olisi parasta nyt pitää suunsa kiinni ja lähdin kävelemään.

Lleaan en enää vilkaissutkaan. Jos hän jotain perääni huusikin, minä en kuullut koska en edes halunnut kuulla. Enkä minä miettisi, en hetkeäkään. Äsken välillämme tapahtunut oli ollut virhe, mutta toistaiseksi ohitettavissa olankohautuksella. Sen todellakin aioin tehdä, mutta miettimällä se alkaisi saada aivan liian suuret mittasuhteet.
En mieti, en välitä ja sillä hyvä.

[ Mieczyslaw poistuu, tuhannet kiitokset ja mielelläni otan pian uusiksi~ ]

_______

nezabudka

No sanoinhan minä.

En hetkeen vain ehkä oikein muista, mitä minä itse asiassa sanoinkaan. Ihan pikku hetkeen, jonka aikana vedän henkeä ja jossain hiukkasen syvemmällä pinnan alla haluaisin nauraa enemmän kuin vielä kertaakaan tänään tai ehkäpä moneen viikkoon. Mutta jotain minä joka tapauksessa sanoin, ja olin oikeassa. Korvissani suhisee jokin - voitonriemuko se on? Ei kai sentään?

Kunnes sitten kolina ja häsellys muistuttavat minua siitä, että paikalla on muitakin ihmisiä. Ja sitten silmäni ovatkin taas auki ja hänen kasvonsa, käsiensä paino ja kaikenlainen olemassaolonsa ovat jälleen pelkkää käännettyä selkää ja liikkeessä vavahtavia punaruskeita hiussuortuvia. Hänen salkkunsa on kumollaan ja se on nähtävästi yhtäkkiä ainoa asia, jonka hän maailmassa näkee. Pyyhkäisen tukkaa kasvoiltani. Lattialaatoitusta täplittävät pienet vaaleat käyntikortit.

Otan yhden täsmällisen askeleen oman laukkuni luokse. Se on lojunut lattialla siitä lähtien kun hän otti ja tallasi jalalleni. Nostan laukun lattialta ja puhumatta sen enempää kuin hänkään jään katselemaan, kuinka hän kokoaa päättäväisesti tavaransa ja sitten - niin, menee. Marssii tiehensä, Santoso. Pientä hymyäni hän ei taida enää nähdä, kun on niin vakaasti päättänyt olla vahingossakaan enää katsomatta minuun päin, mutta ne jotka ilmeeni sattumalta näkevät saattavat olla sitä mieltä että se on muikea.

Mutta Santoso, hän on tiessään. Poskillani kihelmöi uteliaasti ja silmissä tiukkuu vieläkin se nauru. Seison paikallani, kunnes kuparin häivähdys on kadonnut silmistäni. Sitten astun askeleen verran taaemmas ja poimin yhä hiukkasen kirveltävän jalkani alta yksinäisen käyntikortin.

'Mieczyslaw Kobaumi
Pianonvirittäjä'

Osoite ja puhelinnumero.

Kipristän vasemman jalkani varpaita. Heilautan tukkaani.
Sujautan käyntikortin käsilaukkuuni, jonka pohjalla kilisee sillä tavalla että mahtaakohan jotakin tosiaan olla säpäleinä. En vaivaudu katsomaan. Riisun vasemman kenkäni, hieron jalkaterääni, irvistän itsekseni. Lähden kahville.

Voitonriemua. Sitä tämä on. Kumma kyllä.

[Sdkjfghkdhlgkhs <3]
Mieczyslaw. Wolverine. Stone. Leonelle. Timotei.

Avatar © werucchi

Paluu Arkisto

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron