Tuntematon huutaa nimeään, ei kukaan ole kuulemassa

[Zarroc]

Mies oli kyllä varsinainen tohelo. Hän seurasi perässäni ja huomasi kenkänsä, mutta sen saaminen käsiin oli jo melkoinen urakka. Jätin hänet temppuilemaan portaille sen kanssa ja lähdin jo kohti Kotkaa, kunnes kuulin kivun älähdyksen.
Käännyin ympäri katsomaan seuralaistani, joka seisoi toivottoman, säälittävän ja paskaisen näköisenä talon ulkoportailla nenä verta vuotaen.

Mikä helvetti näitä ihmisiä vaivasi, joita tapasin tässä kummallisessa maassa?

Vastasin nyökkäämällä hänen kysymykseensä paperista ja taputin hevoseni kuvetta kevyesti mennessäni satulalaukulle. Kotka yritti hamuta hihaani, mutta tajusi sitten, että olin sen ulottumattomissa ja siirsi huomionsa mieluummin itsensä teloneeseen mieheen. Sentään hän oli löytänyt edes sen kenkänsä.

Kaivoin talouspaperia satulalaukusta ja käännyin sitten katsomaan miestä. Mitään sanomatta kävelin vähän lähemmäs ja ojesin hänelle parin arkin verran sitä, että saisi nyt edes jotenkin tuon sotkemisensa kuriin. Sen jälkeen palasin Kotkan pääpuoleen, joka alkoi heti nykiä hanskojani sekä takkini vetoketjua.

[kujakettu]

Astelen alas niiltä kirotuilta portailta, pois tuon kirotun talon luota. Ei mies näköjään ainakaan valehdellut ollut, tosiaankin puuhun sidottuna oli hevonen. Hymähdän vähän hämmentyneesti.
Viikinkimies kaivaa hevosensa satulalaukkua ja ojentaa minulle sitten talouspaperia.
"Thanks", tokaisen ja nostan sitten paperinpalan nenälleni, hupparin hihansuut nyt iloisesti veressä. Noh, ehkä se kohta loppuisi.
Astelen varovasti muutaman askelen lähemmäs hevosta. Eläimet olivat usein ihmisiä mukavampia, ei turhaa tappelemista eikä turhaa puhumista. Käärin vähän veristä hihaani ylemmäs ettei mahdollinen veren haju ehkä kavahduttaisi hevosta niin paljon, joskin epäilin että olin silti niin vastenmielisen oloinen ettei eläin pitäisi minusta. Ojennan silti hieman epäluuloisesti kättäni eläimen turpaa kohden.
"Moi vaan", totean eläimelle hiljaa, pieni hymykin nykäisee huuliani. Näinköhän puraisisi minulta seuraavaksi sormet poikki, sehän tästä puuttuisi.

[Zarroc]

Mies otti paperit vastaan ja vaikutti yrittävän parhaansa mukaan tyrehdyttää verenvuotoa. Tarkistin sillä aikaa Rautakotkan kuntoa, mutta sitä ei ollut tuntunut tällainen vähän tavallista pidempi tauko kiinnostavan millään asteella. Lopulta tajusin, että seuralaiseni oli tullut lähemmäs hevosta ja kuului tervehtivän sitä. Loin mieheen lyhyen katseen, mutten sanonut mitään. Itsehän minä olin todennut tulleeni hevosella.

Ori höristi korviaan uteliaana uuden ihmisen suuntaan eikä osoittanut minkäänlaisia epämukavuuden merkkejä, vaikka ainakin minun silmääni autiotalosta löytynyt mies näytti verrattain pahalta. Niinpä siirryin toiselle puolelle hevosta pois heidän välistään ja jätin heidät tutustumaan keskenään. Kotka lepuutti edelleen toista takajalkaansa ja vaikutti täydellisen tyytyväiseltä oloonsa, joten tungin taskulampun satulalaukkuun ja oi'oin huopaa välinpitämättömästi.

[kujakettu]

Eläin vaikuttaa suhtautuvan minuun ihan ystävällisesti, höristää vain korviaan ja nuuhkii varovasti kättäni. Hymyilen taas vähän ja kun olen antanut hevosen haistella kättäni tarpeeksi, astun vähän lähemmäs ja taputan sen kaulaa hellästi.
"Ainakaan et ole niin tuomitseva kuin useimmat ihmiset", totean hevoselle hiljaisesti ja rapsutan sitä vähän harjan tyvestä.

"Mikä sen nimi on?" kysäisen sitten kohottaen hevosen kaulan yli katsettani hiljaisen juroon herra viikinkiin. Nostan vähän paperia pois nenältäni ja vilkaisen paperia, verenvuoto alkoi onneksi jo ilmeisesti tyrehtyä.

[Zarroc]

Kuuntelin puolella korvalla, kuinka mies sanoi hevoselle jotain ja vaikutti tulevan sen kanssa kohtalaisesti toimeen. Kukapa toisaalta ei tulisi? Kotka oli jokseenkin valikoiva, mutta yleensä aina luonteensa mukaisesti varsin lauhkea, ellei jopa flegmaattinen.

Yllätyin lievästi, kun tämä vielä toistaiseksi tuntematon mies tiedusteli minulta sen nimeä ja kohotin katseeni kartasta, jota olin silmäillyt paluureitin toivossa. Loin katseen hintelään mieheen ja toivoin, että muutkin ihmiset olisivat joskus olleet samanlaisia. Eivät nyt tuollaisia sähläreitä, mutta ainakin hiljaisia. Saattoihan tuo toki olla jossain aineissakin, mistä koko homman teema sitten johtui, mutta se ei ollut minun ongelmani.

"Rautakotka", muistin jopa viimein vastata kysymykseenkin ja työnsin kartan laukkuun. Taputin orin lautasta ja otin sen ohjat irti oksasta, vaikkei vielä ollutkaan aikomuksena lähteä mihinkään. Sitä paitsi se oli aivan liian utelias uuden tuttavuutensa suhteen ja vaikutti hamuilevan huulillaan miehen hupparia varsin intensiivisesti.

[kujakettu]

Taputtelen hevosta hiljalleen, se tuntui jotenkin rauhoittavalta tässä pään hiljalleen selvitessä.
En tiedä mitä viikinkimies edes tekee, eikä se minua ihan älyttömästi huoleta niin kauan kun toinen ei ole käymässä minun kimppuuni. Katuunhan se niittaisi minut sekunneissa, joskin taistelutta minä en ikinä antautuisi. Säälittävää pyristelyä se nyt saattaisi kuitenkin tässä tilanteessa olla.

Pyyhkäisen nenääni vielä kertaalleen paperiin ja totean itselleni että verenvuoto taitaa olla ohi. Tungen paperin hupparin taskuun ja hieron vähän nenääni joka oli ottanut elämäni aikana vastaan vähän turhankin paljon erisorttisia iskuja.
Mies vastaa kysymykseeni hevosen nimestä, katson häntä tarkkaan. Siristän taas vähän silmiäni.
"Raut..", lähden ajatuksissani toistamaan ensimmäisenä nimeä, se kuulostaa kummalliselta mikäli edes kuulin sen oikein. Englantia se ei ainakaan ollut.
"Erikoinen nimi", tokaisen sitten kulmiani kurtistaen.
Hieron vähän poskeani, sitten muistan hihani ja vedän sen takaisin alas kyynärtaipeesta.
"Entäs sinä sitten?" kysäisen vähän kokeilevasti. Ei kai se minulle oikeastaan kuulunut, mutta olihan äijä ihan mielenkiintoisen oloinen tapaus.

[Zarroc]

Mies yritti lausua orin nimen perässäni, mutta ei onnistunut siinä kovinkaan hyvin. Suomalainen nimi ei tuntunut kovinkaan monen suussa taittuvan eikä kukaan jaksanut kiinnostua niin paljon, että olisi edes tiedustellut, mitä se oikeasti tarkoitti. Setvin sormin Kotkan hopeanvaaleaa harjaa, kun se ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, vaan yritti ilmeisesti syödä tämän uuden tuttavuutemme taskun. Toivottavasti mies ei ainakaan pitänyt mitään pastilleja siellä. Toisaalta kun häntä katseli tarkemmin, en oikeastaan odottanut, että mukana olisi yhtään mitään syötäväksi kelpaavaa.

Pian kuulin kysymyksen, joka selkeästi viittasi nimeeni enkä tiennyt yhtään halusinko vastata miehelle mitään. Toisaalta tämän selkeä välinpitämättömyys maailmaa kohtaan jollain asteella huvitti minua ja ehkä myös kiinnostikin. Tuskinpa tulisin edes näkemään koko otusta enää milloinkaan.
"Irwin", sanoin hetken miettimisen jälkeen. "Irwin Währn."

Löydyin joka tapauksessa puhelinluettelosta ja olihan minulla jopa kotisivutkin yritykselleni, en sentään ollut niin pihalla maailmankaikkeudesta. Omistin jopa älypuhlimen, mikä tosin suurimman osan ajasta lepäsi pajalla tai keittiönpöydällä koskemattomana. Ei minua kukaan kaivannut.
Loin mieheen jokseenkin kysyvän katseen, koska en vaivautunut avaamaan suutani. En uskonut, että tuon näköinen tyyppi koskaan kertoisi oikaa nimeään.

[kujakettu]

Viikinkimies oli vähäsanaisuudessa omaa luokkaansa. Se ei tosin ihan hirveästi häirinnyt, sillä tällaisen ryyppyputken jälkeen olisi vaatinut hirveästi keskittymistä jos toinen olisi hölöttänyt ihan jumalattomia määriä. Kun toinen piti lauseet lyhyinä ja selkeinä, sen miten tuon aksentilla nyt pystyi, niin niistä sai tällainen puolikuuro rapajuoppokin jotain selvää. Ainakin tarpeeksi hyvin.
Hevosen nimeä toinen ei selittänyt sen enempää, enkä kyllä olettanutkaan. Hieman se kiinnosti, mutta en oikeastaan jaksanut kysyä.

Niiskaisen vielä kertaalleen mutta verenvuoto on onneksi loppunut. Pyyhkäisen taas hiuksia silmiltäni, mokomat roikkuivat taas koko ajan tiellä kun en ollut harjannut tai muutenkaan laittanut niitä päiväkausiin.
Hevonen yrittää innokkaasti päästä hupparini taskuun ja naurahdan hieman. No, onneksi kaikki tärkeä oli housuntaskuissa, ainakaan tietääkseni hupparini taskut olivat veripaperia lukuunottamatta tyhjät.

Siirrän katseeni hevosesta viikinkiäijään, olinhan minä kuitenkin esittänyt hänelle kysymyksen. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän vastaakin. Irwin. Sukunimestä en kyllä saa mitään selkoa, se on lyhyt mutta omituisen kuuloinen. Hymähdän vähän, sitten yritän jopa vähän kömpelösti hymyillä.
"Oon Ana", tokaisen sitten miehelle.
"Taas tyhmä kysymys", sanon sitten vähän mietteliäästi, venytellen.
"Ollaanko me Snowfinchissä?"

[Zarroc]

Yllätyksekseni mies oikeasti vastasi esittämättömään kysymykseeni. Ana. No, ainakaan nimeä ei oltu pituudella pilattu, mikä oli ihan hyvä puoli sekin. Helppo muistaa, jos oli tarvetta ja niin edelleen. Eniten minua ihmetytti miehen luoma, jokseenkin haparoiva hymy ja mietin, odottiko hän tosiaan minun vastaavan siihen. En tehnyt niin, nyökkäsin vain ja loin sitten katseen hevoseeni, joka oli vihdoin ja viimein lakannut urkkimasta miehen taskuja ja nyhti päätään alaspäin. Annoin sille ohjaa ja se yritti hiipiä kauemmas puusta ilmeisesti ruohon perässä. Kunhan nyt ei varomattomuuttaan liiskaisi uutta tuttavuuttamme isolla takapuolellaan.

Kuuntelin miehen kysymystä ja pysyttelin hevosen toisella sivulla, mutta pidin sitä edelleen vähän tarkemmin silmällä. Meidän pitäisi liikkua johonkin suuntaan, kun se alkoi käydä levottomaksi. Vaikkei se enää nuori ollutkaan, oli sillä ihan omat päivänsä eivätkä ne aina olleet hyviä, jos ei toiminut sen mielen mukaan.
"Olemme", havahduin vastaamaan kysymykseen. "Tarkemmin sanottuna Fringesterissä."

Kotiin oli joku 20 kilometriä, kun kulki aika suoraan kaupungin laitaa pitkin etenpäin. Kiertämällä saisi kyllä helposti pidemmänkin matkan ja silmäsin Anaa lyhyesti. Minnehän mies oikein oli menossa? Toisaalta hän kyllä vaikutti juuri sellaiselta stereotyyppiseltä Fringesteriläiseltä.

[kujakettu]

Hevonen kiinnostui vihdoin syömisestä enemmän kuin minusta, jolloin mies antoi tälle ohjaa. Ori oli kieltämättä kaunis yksilö, vaikka nimi oli kyllä niin kummallinen että ehdin unohtaa sen jo. R:llä se kai alkoi.
Enemmän minua kiinnostaa tämänhetkinen sijaintini kuitenkin kuin hevosen nimi. Ja kun mies sitten vastaa että olemme Snowfinchissä, huokaisen helpotuksesta.
Tarkemmin sanottuna Fringesterissä.
Yskäisen vähän ja haron hiuksiani.
"Hitto", tokaisen sitten, "missäköhän päin Fringesteriä.."
Ääneni muuttuu mutinaksi loppua kohden.
"Asun Dockstonin rautatieaseman kulmilla ja täältä on sinne vähintään se kuusi- tai seitsemän kilsaa matkaa. Voi vittu", hieron otsaani turhautuneena ja kaivan tupakka-askia taskustani, mutta vilkaisen sitten hevosta. Mies ei ehkä tykkäisi että savuttaisin hänen eläimensä keuhkot. Niinpä jätän vain käden taskulleni.

[Zarroc]

Mies mutisi jotain aivan omiaan hetken aikaa, mutta sain siitä kuitenkin selvää. Dockstonissa? No johan on, olisin todellakin lyönyt pääni pantiksi siitä, että mies olisi asunut Fringesterissä.
Loin varoittavan katseen hänen taskulleen, kun mies alkoi kaivella tupakoitaan esiin, mutta onneksi hän ei sitten tehnyt sitä. Hetkeksi annoin hiljaisuuden vain laskeutua päällemme ja mietin vaihtoehtoja. Hän ei todellakaan ollut kävelykuntoisen oloinen, ainakaan pidempiä matkoja kuin muutaman korttelin verran.

Tiedä vaikka laahustaisi vain jonkun sillan alle nukkumaan.
"Busseja menee varmaan puolen kilometrin päästä", sanoin hetken kuluttua, kun tarkastelin ympäristöämme ja ehkä vähän vaihtoehtojakin. Autiotalo oli sen verran syrjässä liikenteeltä, ettei paikalliset linja-autot tänne asti eksyneet.
Vilkaisin taivaalle. Olin myöhässä aikataulustani, alkoi olla jo pimeää ja minun pitäisi vielä ratsastaa takaisin. Onneksi olin ottanut kaiken varalle heijastinpintelit, jotka tosin vielä odottivat satulalaukussa.

[kujakettu]

Mies on sen verran kivikasvoinen etten osaa tulkita mitä mieltä hän olisi sauhuttelustani, mutta toisaalta en itsekään viitsinyt kuitenkaan ilmeisen hyväkuntoisen eläimen terveyttä lähteä pilaamaan. Oma nyt ei ikinä ollut ollut kummoinenkaan niin ei sillä niin väliä.
Kaivelen vähän housujeni taskuja ja löydän puhelimeni. Virtanappia painamalla ei kuitenkaan tapahdu yhtään mitään. Liekö ihmekään jos kerta olin ollut usemman päivän liesussa. Paitsi että mikäköhän päivä oli.. olikonkohan missannut töitä? Ei perhana. Ei tekisi kovin hyvää maineelle jos ei ole tavoitettavissa eikä paikalla kun asiakkaalla on aika.

Tungen puhelimen takaisin taskuuni ja kohotan katseeni juuri sopivasti kun mies puhuu jotain busseista.
"Niin, aivan. Bussi", tokaisen jotenkin typertyneesti.
"Siinä voisi olla ideaa. Paitsi että mitä kello on?"
Yskäisen ja silitän vähän hajamielisesti sänkistä poskeani.
"Niin ja mikä päivä tänään on?"

[Zarroc]

Ana oli tosiaan aivan pihalla kaikesta. Kellonajan unohtuminen oli vielä ihan normaalia, mutta että päivän myös?

"Kello on seitsemän illalla", vastasin ja vilkaisin ympärilleni. "Tänään on lauantai, lokakuu vaihtui viime yönä."
Totesin, että olisi varmaan hyvä aika alkaa kaivaa niitä pinteleitä. Mittailin miestä hetken aikaa katseellani kunnes totesin, että kai hänestä voisi olla jotain hyötyäkin. Kotka pysyi kotipihassa liikkumatta, kun ohjat olivat maassa, mutta en nyt luottanut siihen ihan niin paljoa täällä.

"Piteletkö Kotkaa?", kysyin hetken harkinnan jälkeen ja mietin, uskaltaisinko sittenkään antaa ohjia miehelle. Ainahan olisi mahdollisuus sitoa hevonen takaisin puuhun kiinni.

[kujakettu]

Mies kertoo kellon olevan seitsemän, johon nyökkään lyhyen hyväksyvästi edelleen ilme mietteliäänä. Onneksi päässä ei enää jyskyttänyt ja pyörryttänyt ihan niin pahasti niin pystyin jopa vähän ajattelemaankin. Muistikuvia ei tosin siltikään pahemmin ollut.
Kun toinen sitten kertoo että on lauantai ja lokakuu, astun hämmentyneenä askelen taaksepäin.
"Täh?" sanon typertyneesti.
"Missä mä olen ollut viikon?" sanon sitten vahingossa ääneen ja kaivelen taskujani lisää.
"Voi vitun vitun vittu...", mutisen ja kaivan lompakkoa taskustani. Kunpa nyt en olisi ollut koko aikaa ryyppäämässä ja olisi joku muu syy miksi muisti oli mennyt..
"Oonkohan mä taas saanut kohtauksen", mutisen itsekseni samalla kun kaivelen lompakkoa. Tunkisin sinne mahdolliset laput sairaalasta tai muualta. Se voisi selittää miksen muistanut mitään ja aikaa oli mennyt niin paljon, jos olin vaikka lähtenyt ryyppyreissulle, joutunut sairaalaan kohtauksen tai tappelun takia ja ollut siellä.. Ei viikon ryyppyreissukaan uusi asia toki olisi ollut, mutta harvemmin niitä enää nykyään kävi.

Löydän rutistuneen paperinpalan lompakosta ja luen sitä.
"No sentään", tokaisen taas itsekseni. Olin ryypännyt maanantaille asti ja sitten olin ilmeisesti onnistunut taas joutumaan tappeluun ja saanut kohtauksen. Sairaslomaa viikon loppuun.. no juupa juu, hienosti vietetty sairasloma, olin näköjään tiistaina sairaalasta päästyäni sitten aloittanut uuden putken. Nyt jotain tolkkua.
No, ainakin olin hengissä vielä enkä uskonut käyttäneeni kamaa viikon aikana. Varmaankaan. Tappelu selittäisi miksi kroppaa kolotti tavallistakin enemmän, yhdessä toki sen kanssa että en tiennyt montako päivää olin tuolla haisevalla lattialla sattunut majailemaan.
"Pitää vähän alkaa tsempata", mutisen vielä itsekseni, tungen lapun takaisin lompakkoon ja selaan onko minulla käteistä. On sentään, pääsisin ainakin kotiin. Kortin tilanteesta en tiennyt ja en sitä juuri nyt päässyt tarkistamaankaan.

Tungen lompakon takaisin taskuun ja katsahdan Irwiniin joka kysyy minulta voisinko pidellä hevosta. Hän sanoi eri nimen kuin aikaisemmin, kai se sitten oli lempinimi.
"Joo. Toki", vastaan vähän kankeasti ja ojennan kättäni ottaakseni hevosen ohjat. Huh huh. Mitenköhän tämä juominen oli nyt näin pahasti karannyt käsistä. Voisi yrittää olla selvänä vähän aikaa.

[Zarroc]

Miehen selkeä typertyneisyys ja kysymys Missä mä olen ollut viikon? johti taskujen kaiveluun ja lompakon esiinsaantiin. Seurasin hänen touhuilujaan lievästi huvittuneena, mutta kyselemättä mitään ja odotin kärsivällisesti vastausta kysymykseeni. Hän mutisi itsekseen, kirosi ja levitteli lappusiaan, kunnes sai itsensä selkeästi vähän enemmän kasaan.

Ojensin Kotkan ohjat miehelle ja pakenin satulalaukulle ottaen esiin etujalkojen pintelit. Ne olivat neonkeltaiset ja heijastimilla varustetut, ihan vain tätä tarkoitusta varten hankitut. En monestakaan asiasta elämässäni välittänyt, mutta hevoseni hyvinvointi kuului todellakin niihin asioihin.
Kyykistyin toisen etujalan viereen ja aloin pyörittää pinteliä paikalleen.

"Oletko sairas?" kysyin hetken kuluttua Analta. Toinen kysymys olisi ollut, oletko narkomaani, mutta siihen osasin vastata jo ihan vain katsomalla miestä. En luonut häneen minkäänlaista katsetta, vaan laitoin toisenkin pintelin paikalleen ja nousin sitten ottamaan ne kaksi muuta laukusta. Kun orin jalat olivat saaneet heijastimet kiersin sen takaapäin ja seisahduin satulan vierelle katselemaan miestä edessäni jokseenkin arvioivasti.