Nyökkäsin hänen vastauksilleen ja jatkoimme jälleen hiljaisuudessa. Katu vietti vain loivasti alaspäin ja Kotka vaikutti hämmnentyneelle niin kovin leppoisasta tahdista, mutta uskoin, ettei sillä ollut mitään valittamisen aihetta.
Silmäilin ympäristöämme, mutta meidän kulkuamme valaisivat vain hyvin harvat katulamput, jotka nekin tuntuivat palavan vähän pätkien. Varsinainen aavekaupunki, ainakin tässä osassa.
Lopulta pääsimme risteykseen ja lähdimme ylittämään tietä, jotta pääsisimme edes oikeaan suuntaan pysäkin kanssa. Vilkaisin hevosen selkään, jossa Ana huojui, mutta en ainakaan erottanut mitään tippumisen merkkejä, joten kaipa tämä oli onnistumassa. Matkaa ei olisi enää kuin kolmesataa metriä.
Kotkan kaviot napsahtelivat roudassa vääntyilemään päässeeseen asfalttiin kovin yksinäisen kuuloisesti.