Elämä on haaste, mieletön tilaisuus

[Zarroc]

[Mukaan Sussu & Signa. Paikkana toimii siis Café Arabesque.]

YULIA DESPRÉS

Äiti sanoi kerran, että jokaisen naisen täytyy lukea edes kerran elämässään jokin Jane Austenin romaaneista. En ollut ollut ihan samaa mieltä asiasta silloin viisitoista vuotta sitten, mutta nykyään omistin niitä kirjoja jo kolme. Olin vahingossa hurahtanut rakkausromaanien maailmaan, koska niiden viihdearvo oli paljon suurempi, kuin kaikkien muiden kirjojen yhteensä.

Minulla oli edessäni Viisasteleva sydän ja pidättelin nytkin hymyäni ja mietin, pitäisikö minun tilata lisää kahvia. Olin istunut täällä jo 55 sivun verran, eikä minulla ollut tänään tarvetta lähteä minnekään ennen kuin kirja loppuisi. Olin kyllä jokseenkin kavahtanut nähdessäni tämän kahvilan hinnat, mutta olin silti todennut, että karamellilatte oli kaupungin parasta, joten sopi maksaa hieman ylihintaakin.

Vein käteni niskalleni ja kokeilin, että mahonginruskeat kiharani olivat edelleen lettinutturalle kiedottuna. Ikävintä oli, kun ne lähtivät itsekseen purkautumaan eikä tullut sitä edes huomanneeksi, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Minulla oli päälläni mukavat, vaaleat pellavacaprit sekä violetti puolipitkähihainen. Sää oli miellyttävän lämmin, mutta tuuli oli saanut minut ottamaan sandaalien sijaan matalat tennarit ja nilkkasukat.

[Sussu]

Signa Huitfeldt

Jo aikaisin aamulla herätessäni havaitsin, että auringon säteet pyrkivät sisään ikkunasta ja sälekaihtimista huolimatta pieni makuuhuoneeni tuntui kovin valoisalta. Hyvin nukutun yön jälkeen oloni oli niinkin levännyt, että jaksoin nousta heti sängystä ja siirtyä keittiön puolelle keittämään aamuteetä.

Aamutoimet suoritettuani tulin siihen tulokseen, etten jaksaisi viettää niin kaunista päivää neljän seinän sisällä rivitalohuoneistossani.
Pukeuduin mustiin farkkuihin, jotka olivat käytön ja pesun takia jo kulahtaneet. Yläosan valitseminen osoittautui vaikeammaksi tehtäväksi pohtiessani, kuinka paksun vaatekerroksen tarvitsisin, ettei minun tarvitsisi sen koommin läkähtyä kuumuuteen kuin täristä kylmästäkään.
Lopulta vedin ylleni vaalean topin ja metsänvihreän neuleen. Kengiksi valitsin vaaleat tennarit - vaikka ne olivatkin ajan kuluessa muuttuneet jo lähemmäs harmaiksi - ja keräilin kangaskassiin ensimmäisen käteen osuvan kirjan, puhelimen, kuulokkeet, lompakon ja avaimet.

Tarkoituksenani oli aluksi tehdä vain lyhyt kävelylenkki Foxwoodissa, tutulla asuinalueellani. Ehkä päätyä johonkin penkille kuuntelemaan musiikkia, lukemaan kirjaa, tai vain mietiskelemään. Miellyttävä sää sai minut kuitenkin jatkamaan matkaani Welldonin suuntaan, ja ennen kuin tajusinkaan, olin Snowfinchin keskustassa.

Epävarmuus alkoi hiipiä mieleeni tajutessani, että näin kaunis sää sai muutkin ihmiset liikkeelle. Sain jatkuvasti väistellä vastaantulijoita kadulla, ja aloin vaistomaisesti etsiä paikkaa rauhoittumiselle.
Huomioni kiinnittyi sellaiseen paikkaan, kuin Café Arabesque. Paikka näytti ulkoapäin siistiltä ja kivalta, joten päätin astella sisään ja tilata kupillisen teetä.

Tunsin ahdistuksen tunteen nousevan taas pintaan nähdessäni, että paikka oli pienehkö ja siellä oli suhteellisen paljon väkeä. Ei joukoittain, sillä monet muutkin näyttivät olevan yksin liikkeellä. Olennaista oli kuitenkin se, ettei vapaita pöytiä juuri ollut ja jouduin pohtimaan tovin, kenen pöytään uskaltaisin tunkea.
Katseeni osui ehkä kolmekymppiseen naiseen, jolla oli mahonginruskeat hiukset ja violetti paita. Hän luki kirjaa, joten ei varmaankaan pistäisi pahakseen, jos istuisin häntä vastapäätä lukemaan omaani.

Silti minua jännitti ihan suunnattoman paljon, ja käteni tärisivät hienoisesti astellessani epäröiden hänen luokseen.
"Anteeksi", sanoin hiljaisella äänellä. Laskin kuppini jo pöytään, etteivät vapisevat käteni läikyttäisi kuumaa vettä.
"Minä... Tuota, saako tähän istua?"
Yritin jotain pientä hymyn tapaista, mutta minua jännitti liikaa ja mahdoin näyttää ystävällisen sijaan pelkästään typerältä naisen silmissä.

[Zarroc]

SIlmäilin muutaman sivun eteenpäin, teksti oli vähän tylsää tällä hetkellä ja ajatukseni pääsivät harhailemaan. Sain kuitenkin pian taas ajatuksesta kiinni ja sormeilin kaulassani roikkuvaa turkoosia riipusta hajamielisenä. Olin sen verran uppoutunut kirjaani, että melkein säpsähdin kuullessani vieraan äänen ja huomasin jonkun laskevan kuppinsa pöytääni.

Kohotin katseeni kirjasta edessäni seisovaan naiseen ja hymyilin lämpimästi.
"Totta kai", sanoin ja vilkaisin vielä ympärilleni. Oh, tännehän oli tullut ihmisiä. "Minä täällä vain istun kuin en mistään mitään tajuaisi - tai ehken tajuakaan, ei täällä ollut ketään kun itse tänne saavuin."
Naurahdin keyesti juurikaan harmittelematta omaa hölmöyttäni. Joskus sentään pitäisi huomioida ympäristöäkin, minulta vietäisiin vielä käsilaukku joku kaunis päivä, kun tällä tavalla harhailin elämässä eteenpäin.

Heti ajatuksen käydessä päässäni vilkaisin jalkani viereen pöydän alle ja saatoin huokaista helpotuksesta - pääasiassa sisäisesti -, koska laukkuni oli edelleen paikallaan.
Vasta sitten tajusin taas siirtää huomioni naiseen, joka toivoakseni oli jo istuutunut alas.
"Olisin muuten ulkona lukemassa, mutta siellä tuulee niin kovasti, että sivut vain lentelevät", hymyilin. Toinen oli vaikuttanut vähän aralta, joten toivottavasti hän ei heti säikähtäisi karkuun.

[Sussu]

Naisen kohottaessa katseensa minuun oma katseeni siirtyi hieman sivumpaan, mutta kerkesin joka tapauksessa pistää merkille hänen lämpimän hymynsä. Olisin voinut huokaista helpotuksesta, mutta olin hiljaa. Hymyni mahtoi muuttua helpottuneeksi naisen jatkaessa puhumista, sillä vieraan sanojen perusteella hän ei tosiaan pistänyt pahakseen sitä, että olin tunkemassa samaan pöytään.

Itse en osannut sanoa oikein mitään, joten kaikessa hiljaisuudessa istahdin naista vastapäätä ja uitin hedelmäteepussiani kiehuvassa vedessä.
Yllätyksekseni nainen jatkoi puhumista, ennen kuin minä kerkesin edes kaivaa kotoa ottamaani kirjaa esille, kuten olin suunnitellut. Ehkä pelästynytkin katseeni kohosi teekupista naisen kasvoihin: hetken aikaa kerkesin jo ajatella, että hän oli varmasti tullut toisiin aatoksiin ja pyytäisi minua lähtemään.

Mutta minusta alkoikoin kuulostaa siltä, että nainen yritti kehitellä jotain keskustelun tapaista. Se hermostutti minua, mutta hymyilin taas arkaa hymyäni yrittäessäni samanaikaisesti miettiä kuumeisesti järkevää vastausta.
"Niin... Minä ajattelin ihan samaa hetki sitten... Ja tuolla kadulla on aika paljon ihmisiä liikkeelläkin, niin tulin siihen tulokseen, että täällä voisi olla rauhallisempaa..."

Katseeni alkoi kierrellä pitkin seiniä. Ainakin omaan korvaani englantini kuulosti kertakaikkisen tönköltä puhuessani tälle vieraalle naiselle, mutta saatoin vain toivoa, että hän sai selvää sanoistani.

[Zarroc]

Voi, luojan kiitos nainen istuutui minua vastapäätä, eikä ainakaan pelästynyt yhtäkkistä puheryöppyäni. Hetken kuluttua hän jopa vastasi minulle ja se sai varmaan kasvoni kirkastumaan vielä ihan eri tavalla.
"Ihmisjoukot ovat kieltämättä välillä ikäviä", totesin. "Ei siinä muuten mitään, mutta kaikilla on niin kova kiire joka paikkaan... vaikka minne tässä valmiissa maailmassa muka olisi hoppu."

Hänellä oli oikein sievä, mutta vahva korostus. Veikkasin jotain pohjoismaista, mutta ne kaikki kuulostivat siellä sillä tavalla samalta, etten osannut sanoa varmaksi. Minullakin oli varmaan edelleen melko erottuva ranskalainen aksentti, mutta se ei tainnut täällä liiemmin haitata. Oikeastaan olin välillä tässä paikassa kuin kotonani, kun kuulin äidinkieltäni pätkittäin kadunkulmista.

"Olenpa minä taas... olen Yulia Després, mutta sano toki vain Yuliaksi", naurahdin hetken kuluttua tajutessani, etten ollut edes esittäytynyt ja mietin ojentaisinko käden. Minusta kuitenkin tuntui, että kosketus saattaisi olla molemmista hieman epämukavaa, joten tyydyin vain hymyilemään. Laitoin kuitenkin sormeni kirjan väliin ja suljin sen hetkeksi keskittyäkseni seuralaiseeni paremmin.

[Sussu]

Kerkesin jo hetken aikaa katua sitä, mitä olin suustani päästänyt: nainen varmasti ajatteli nyt, että olin outo ja aivan ihmiskammoinen. Hän itse kun vaikutti siltä, että jutteli mielellään myös tuntemattomille...
Muttei hän ainakaan ääneen kehdannut kummastella toteamustani siitä, että ulkona oli liikaa ihmisiä. Sen sijaan hän ihmetteli sitä, mikä kiire ihmisillä oli valmiissa maailmassa. Hänen toteamuksensa sai minut naurahtamaan niin hiljaa, että se hädin tuskin kuului.
"Se on kyllä totta. Ja vielä näin sunnuntaina..."

Yulia Després oli hänen nimensä, ja minä en voinut kuin ihmetellä mielessäni, kuinka nätti hänen nimensä oli. Se sai minut myös pohtimaan, mistä hän itse mahtoi olla kotoisin. Minulla oli aavistukseni, muttei varmaa tietoa.
Nainen sulki kirjansa hetkeksi, joten minä puolestani siirsin sylissäni olevan kangaskassin viereiselle penkille. Tarkoituksenani oli vielä hetkeä aikaisemmin kaivaa sieltä kirjani, mutta luovuin aikeistani toistaiseksi.
"Minä olen Signa Huitfeldt... Sano vain Signa."

Kuinka oudolta nimeni kuulostikaan hänen nimeensä verrattuna.

[Zarroc]

"Sunnuntait ovat ainoa aika kiireisille ihmisille tehdä jotain", sanoin ja hymyilin vinosti lauseen ironialle. Katsahdin tyhjään lasiini, jossa oli vielä tuntia aiemmin ollut höyryävän kuuma latte ja mietin, että ei se nyt kenenkään linjoille pahaa tehnyt, jos välillä joi vähän kahviakin. Tai ainakaan minun linjoilleni, Renée oli jaksanut aina muistuttaa, että minun täytyisi saada lihaa luideni ympärille.

En kuitenkaan kerennyt edes miettiä asiaa eteenpäin, kun pohjoismainen ystäväni jo esittelikin itsensä. Signa, se oli ainakin helppo muistaa ja oli mitä eniten kantajansa näköinen, mittailtuani häntä hetken aikaa katseellani.
"No, Signa, mitä mukavin tutustua tänä tylsämielisenä päivänä", sanoin ja mietin, että olisi pitänyt sittenkin ojentaa se käsi. "Noin kaunis nimi ainakin jää mieleen."

Vasta sitten katseeni harhaili jälleen lasiini ja etsiskelin kirjanmerkkini kirjani väliin. Saatuani sen aloilleen otin lasini ja nousin ylös.
"Jos suot hetken anteeksi, käyn hakemassa lisää juotavaa. Tämän paikan karamellilatte on erinomaista", sanoin ja lähdin sitten tiskin suuntaan kevyin askelin yrittäen väistellä sunnuntain rakastavaisia, opiskelijoita ja muita vastaavia, kuten lastenvaunuja.

Palasin pian takaisin höyryävän erikoiskahvini kanssa ja istuuduttuani loin taas katseeni naiseen.
"Mihin jäimmekään? En aina osaa ajoittaa menojani kovinkaan kohteliaasti."

[Sussu]

Hymy piirtyi huulilleni vasta tapaamani naisen kehuessa nimeäni kauniiksi.
"Mukava tavata", vastasin vaisusti, mutta silti aidosti ilahtuneena hänen sanoistaan.

Vakavoiduin kuitenkin naisen laittaessa kirjanmerkkinsä kirjansa väliin. Ehdin jo ajatella, ettei hän sittenkään ollut lainkaan kiinnostunut istumaan kanssani samassa pöydässä, kun toinen avasikin taas suunsa. Lisää juotavaa? Melkein huokaisin helpotuksesta, mutta sen sijaan vain nyökkäsin naiselle ymmärtämisen merkiksi.
Karamellilatte... Pitäisi ehkä joskus maistaa sitä.

Nainen palasi pian kahvinsa kanssa ja istui paikoilleen. Mihin jäimmekään?
"Tuota, emme kai mihinkään", naurahdin hieman hämmentyneen oloisesti. Hämmentyneenä siitä, että Yulia puhui minulle edelleen.
Nostin teepussin edessäni olevasta kupista ja maistoin juomaani. Ei hassumpaa.

[Zarroc]

"Ai", sanoin ja kohotin kulmiani hieman. Ehkä hän ei ollut hirvittävän puhelias? Ehkä minun pitäisi vain luovuttaa ja jatkaa kirjani lukemista, ehkä hänkin oli tullut vain hakemaan rauhaa? Sitä tuntui saavan niin vähän nykyään, että etsi sitä jopa kiireisistä ja tunkkaisista kahvioista jos vain oli jokin mahdollisuus.

Olin hetken aikaa kahden vaiheilla ja join kahvistani naista samalla arvioivasti silmäillen.

"Mistä maasta olet?" kysyin sitten aavistuksen verran utelias hymy suupielilläni. "En ole aivan varma aksentin tarkasta maantieteellisestä sijainnista."

Naurahdin hiljaa, koska mitä vanhempaa kirjaa luki, sitä kummallisemmiksi omat lauseet muotoutuivat suussa. Ehkä minun pitäisi vaihtaa taas johonkin vähän modernimpaan, kuten vaikka dekkareihin...

[Sussu]

En oikein tiennyt, mihin katseeni kohdistaa, joten päädyin vain katselemaan ympärilleni. Ei sillä, että kahvilassa olisi mitään mielenkiintoista tapahtunut.
En kehdannut vielä kirjaanikaan kaivaa esille... Ehkä sitten, kun Yulia keskittyisi omaansa.

Yllätyksekseni hän jatkoi puhumista. Kysyi, mistä maasta olen. Mieleeni palasi kuvia kotimaastani, ja minua alkoi vähän hymyilyttää siitä huolimatta, että tunsin oloni samaan aikaan haikeaksi.
"Olen kotoisin Tanskasta", kerroin naiselle kohdaten samalla hänen katseensa.
"Muutin tänne pari vuotta sitten..." Kauanko siitä tarkalleen ottaen olikaan? En osannut sanoa. Aloin lähinnä pohtia, miksi edes mainitsin asian, kun Yulia ei sitä kysynyt.

"Entä sinä?" käänsin puheenaiheen nopeasti pois itsestäni, jälleen teetäni hörpäten.

[Zarroc]

"Pohjoismaasta kuitenkin", hymyilin. Olin sentään jossain osunut oikeaan. Signa jatkoi puhetta ja minä nyökkäsin hänelle. "Oletko viihtynyt täällä?"

Hän kuitenkin tuntui välttelevän menneisyyttä aiheena vähän samalla tavalla kuin jotkut sellaiset ihmiset, joilla ei siellä ollut paljoa annettavaa. Se sai minut luomaan katseeni takaisin kahviini kuin miettien, mitä voisin järkevästi vastata hänen kysymykseensä.
"Olen Ranskasta", sanoin lopulta, edelleen varmaankin hymyillen. "Olen asunut täällä nyt... viisi vuotta taitaa tulla täyteen."

Olin itsekin vähän yllättynyt siitä, miten monta vuotta oli jo kulunut.
"Aika kuluu niin nopeasti, kun on ihmisten kanssa päivät pitkät."

[Sussu]

Oletko viihtynyt täällä?
Minun piti miettiä hetki, mitä siihen vastata. Olihan Kanadaan muuttaminen tavallaan uusi alku, ja positiivinen asia siinä mielessä, mutta olin joutunut kärsimään myös yksinäisyydestä... Toisaalta, olin tottunut siihen jo Tanskassa. Enkä kyllä mainitsisi sitä ääneen.
"Olen viihtynyt", hymyilin miettimättä vastaustani sen enempää.

Yulia kertoi olevansa Ranskasta ja asuneensa viisi vuotta Kanadassa. Pidempään kuin minä, muttei loppupeleissä niin kauhean pitkään.
"Ihmisten kanssa päivät pitkät?" toistin hänen sanansa, ja poskiani alkoi kuumottaa tajutessani, kuinka hölmöltä kuulostin. Että minun pitikin aina antaa typerä kuva itsestäni.
"Tai siis, kuinka niin?"

En minä ainakaan ollut ihmisten kanssa päiviäni, vaan yksinäni. Ehkä minun pitäisi hankkia kavereita. Tai sitten lemmikkieläin, se olisi helpompaa.

[Zarroc]

"Se on hyvä, että viihtyy", sanoin, koska olihan siinä tavallaan perää. Ei missään halunnut olla pitkiä aikoja, jos siellä ei ollut mukavaa. Ja muuttamisesta koitui stressiä ja lopulta saattoi olla jonkinlaisessa oravanpyörässä.

Pyöräytin lusikkaa lasissani ja annoin katseeni seurata muiden pöytien pintoja.
"Olen lukion musiikinopettaja", hymähdin. "Saan katsella nuoria ihmisiä ja heidän elämäniloaan pitkin päiviä."

Joskus se tuntui raskaalta, mutta silti viihdyin. Kai se oli sitä, että osa heistä halusi oikeasti olla siellä. Joillekin musiikintunnit olivat se pakokeino todellisudesta, mitä jotkut hakivat pettymykseen asti. Olin iloinen siitä, että niin moni muukin oli löytänyt musiikin.

[Sussu]

Yulia kertoi olevansa musiikinopettaja. Lämmin hymy kohosi huulilleni hänen kertoessa nuorista ihmisistä ja heidän elämänilostaan. Samalla mietin sitä, kuinka omat arvosanani eivät riittäneet edes haluamaani lukioon, ja siihen minun opiskeluni jäivät.
Ajatus yritti tehdä minut alakuloiseksi, mutta hymyilin silti.

"Kuulostaa todella mukavalta. Olisipa minunkin työni yhtä antoisaa..." hymähdin.

[Zarroc]

"Mitä sitten teet työksesi?" kysyin ja mietin, oliko puheenaihe ollut jotenkin huono. Ihan kuin SIgnan mieliala olisi jotenkin latistunut. Saatoin tietysti kuvitella kaiken, joten join taas kahvistani ja katselin surullisena sen hupenemista.
"Voimme toki puhua muustakin, jos haluat jutella", naurahdin sitten. "Työ tuo monelle selvää mielipahaa."
MIkäli hän nyt halusi edes keskustella. Toivottavasti ei ollut vain kohteliaisuuttaan tuossa, se olisi jokseenkin ikävää.