- Leonhard Westerberg
Päätin olla hermostumatta liikaa tästä illasta, mutta jännitys alkoi kasaantua heti kotiuduttuani koirapuistosta. Aika ei tunnu kuluvan lainkaan, ja hetken verran luulen jo tulevani hulluksi. Liikaa aikaa miettiä.
Jos juttu ei luistaisikaan, niin siinä sitä sitten istuttaisiin kaikessa hiljaisuudessa syömässä. Tähän mennessä olemme lähinnä jauhaneet työstä ja koirista, mutta positiivista on se, että ainakin saatoin olla jo jonkin verran rennompi Sebastianin kanssa. Sitä paitsi tällä kertaa hän oli se, joka tätä pyysi - eli hänellä ei olisi oikeutta valittaa, jos seurani ei miellyttäisikään.
Vasta kun kello alkaa lähestyä kuutta, minä käyn suihkussa ja käyn valitsemaan vaatteita. Ei sekään tavallisesti hankalaa ole, mutta nyt olen siinä määrin hermostunut, että hetkeä myöhemmin olen vähällä tuikata koko vaatekaapin tuleen.
Tovin sen edessä kirottuani päädyn vaaleansiniseen kauluspaitaan, joka ainakin sopi silmieni sävyyn, sekä mustiin farkkuihin. Nahkavyötä niihin laittaessani tulen nopeasti siihen tulokseen, että kravatin solmiminen ei ainakaan kannata - tiedä vaikka hirttäytyisin siihen, jos ei onnistuisikaan ensimmäisellä yrityksellä.
Onneksi kello alkaa vihdoin lähestyä kahdeksaa, kun laittaudun edelleen vessassa. Pitihän hiustenkin olla hyvin, ja kalliin näköinen kello käteen, ja tarpeeksi hajustetta...
Kuten aina, kun olin menossa kaverin kanssa syömään. Voi luoja minun kanssani.
Lähden liikkeelle hyvissä ajoin tarkistettuani viisi kertaa, että puhelin, lompakko ja avaimet ovat mukana. Harmaa villakangastakki niskaan, nahkakengät jalkaan ja menoksi.
Ajaessani kohti Welldonia hermostukseni ei ainakaan laannu, mikä ei ole hyvä asia. Parkkipaikkaa saan etsiä hetkisen, mutta kyllä sellainen melko pian löytyy, onneksi. Eikä edes kovin kaukaa.
Ilta on viilennyt jo huomattavasti, joten tungen käteni takkini taskuihin astellessani hotellin luokse. Pulssini kiihtyy, kun avaan oven ja astelen hotelli Obelisken aulaan.
Nyt ei ainakaan auttaisi tulla toisiin ajatuksiin.
