Tunnen kevyen kosketuksen selälläni ja värähdän aivan vahingossa. Sitten tunnen suudelmia vasten selkääni, se parantaa taas hieman oloani.
Olet kaunis.
Mitenköhän usein kukaan oli sanonut minulle niin?
Friikki!
Outolintu!
Mikä sinua oikein vaivaa?
Yrität liikaa.
Lauren-tyttö ei osaa edes urheilla!
Ei tuosta nolosta likasta ole mihinkään.
Kuka antaa noin typerän nimen?
Idiootti.
Rumilus!
Värähdys kulkee taas selkääni pitkin samalla kun tunnen toisen jälleen vasten kaulaani.
Miksi kuvittelet että sinusta on mihinkään?
Et osaa edes soittaa!
Terä vasten poskea. Mutta en minä tiedä olivatko ne fyysiset jäljet edes niin pahoja loppujen lopuksi. Pahempaa jälkeä he taisivat sanoillaan saada aikaiseksi kuin arvet kasvoissani, selässäni, käsissäni, kyljissäni... jopa jaloissani.
Mutta kaunis... vanhempani olivat varmaan olleet miltei ainoita jotka olivat sanoneet niin. Joku tyttö ehkä joskus myös, en enää muistanut.
Se kaikki oli kaukana.