In the madness and soil of that sad earthly scene

[kujakettu]

Tunnen kevyen kosketuksen selälläni ja värähdän aivan vahingossa. Sitten tunnen suudelmia vasten selkääni, se parantaa taas hieman oloani.
Olet kaunis.
Mitenköhän usein kukaan oli sanonut minulle niin?

Friikki!
Outolintu!
Mikä sinua oikein vaivaa?
Yrität liikaa.
Lauren-tyttö ei osaa edes urheilla!
Ei tuosta nolosta likasta ole mihinkään.
Kuka antaa noin typerän nimen?
Idiootti.
Rumilus!

Värähdys kulkee taas selkääni pitkin samalla kun tunnen toisen jälleen vasten kaulaani.

Miksi kuvittelet että sinusta on mihinkään?
Et osaa edes soittaa!

Terä vasten poskea. Mutta en minä tiedä olivatko ne fyysiset jäljet edes niin pahoja loppujen lopuksi. Pahempaa jälkeä he taisivat sanoillaan saada aikaiseksi kuin arvet kasvoissani, selässäni, käsissäni, kyljissäni... jopa jaloissani.
Mutta kaunis... vanhempani olivat varmaan olleet miltei ainoita jotka olivat sanoneet niin. Joku tyttö ehkä joskus myös, en enää muistanut.
Se kaikki oli kaukana.

[Zarroc]

Lawrence oli vaiti, enkä minäkään viitsinyt sanoa mitään. Pidin häntä vain tiukemmin itseäni vasten, selkä vatsaani vasten ja huuleni jossain hänen kaulansa kulmassa. Minua ei juuri jaksanut kiinnostaa se, mitä hän saattoi ajatella tälläkin hetkellä, mutta en sentään alkanut pilaamaan tätä. Selvästi tässä oli jotain enemmän, kenties jotain vialla. Ehkä hän tarvitsi tukea, jota en kyennyt antamaan, mutta kuitenkin pidin häntä lähelläni ja suutelin niskaa mitään sanomatta.

[kujakettu]

Tunnen toisen huulet niskaani vasten enkä oikein osaa sanoa mitään. Olen hetkeksi vajonnut johonkin toiseen todellisuuteen, toiseen maailmaan, kauas menneisyyteen jota nykyään ajattelin harvemmin.
Elin kyllä yleensä sen yli. Ei sen ajattelu tehnyt mitään. Ei se ollut sen arvoista.
Nostan varovaisesti käteni vasten takanani olevan miehen poskea ja sivelen sitä. Käsi kulkee ylös hiuksiin. Taivutan kaulaani, kason Sebastiania humalani läpi ja suutelen häntä.
Jätän käteni vasten hänen kasvojaan ja sivelen niitä. Kädet kulkevat hitaasti hieman alemmas, pitkin kaulaa. Käännyn kokonaan toisin päin etten enää ole selin häneen.
"Tiedätkö, olin aikoinaan niin pahasti koulukiusattu että minut pieksettiin enemmän kuin kerran."
Totean sen, en mitenkään kylmästi, en katkerasti, vain ja ainoastaan rehellisesti.
"Sen takia lakkasin käyttämästä etunimeäni."
Katson Sebastiania tämän kirkkaisiin silmiin.

[Zarroc]

Lawrencessa oli jotain outoa ja kai olin vain kieltäytynyt aiemmin sitä huomaamasta. Tunsin hänen kätensä liukuvan kaulaani pitkin ja hän kääntyi minua päin, kertoi rehellisesti kouluaikaisista tapahtumistaan.
"Minua ei ikinä huomioitu", vastasin rauhallisella sävyllä. "Sain olla rauhassa, mutta olin aina yksin."
Suutelin miestä viipyilevästi, kenties lohduttavastikin. Meillä oli omat arpemme, minä en omistani halunnut puhuakaan. Vaikka Andreá oli minulle aina olemassa, ei se ollut kenelläkään mitään muuta. Ei hän kuulunut muille kuin minulle.

[kujakettu]

Sebastian myöntää olleensa aina yksin ja katson häntä hieman surumielisesti. Minulla oli ollut Nathan varmaan niin pitkään kuin vain muistin. En tiennyt mitä tekisin jos hänelle kävisi jotain vaikka harva se päivä hän minua rasittikin.
Vastaan miehen suudelmaan ja viipyilen siinä pitkään kuin se olisi jokin lääke joka korjaisi menneisyyden. Vaikka ei mikään, edes aika, poistanut arpia selästäni, jaloistani, käsistäni, eikä niitä kaikista näkyvimpiä poskestani.
"Ei minulla itselläni ole ollut koskaan mitään nimeäni vastaan. Muilla oli. Siksi olen nykyään Lawrence. Lauren olen vain oikeastaan meidän bändin jäsenille koska ne on tuntenut mut iät ja ajat."

Miten olinkin unohtanut tämän yksinäisyyden tunteen sisälläni? Käteni kulkevat pitkin miehen tummia kutreja, katse pitkin hänen vartaloaan.
Juomia oli tullut aivan liian monta, mutta oli Sebastian kyllä ollut kaunis aivan ilman niitäkin.
Tartun päättäväisesti hänen niskaansa ja puren hänen kaulaansa. Veisikö se pois tyhjän tunteen jonka olin vanhetessani lähinnä kieltänyt.

[Zarroc]

"Mikäpä siinä on edes vikana", huokaisin hiljaa, koska Lauren oli ihan normaali nimi ainakin minulle. En minä sitten muista ihmisistä tiennyt, koska saattoihan joillakin olla aivan erilainen näkemys asiaan. Enkä minä ollut mikään sitä kieltämään.
Annoin miehen purra kaulaani, koska kai se auttoi asioissa. Helpotti tai aiheutti unohdusta, samapa tuo kai oli. Puristin häntä itseäni vasten, lukite sormet toisiinsa alaselän takana. Kai tässä oli kaikki lähtenyt käsistä jo aikaa sitten.
Näykkäisin miehen ihoa solisluun yläpuolelta, jopa virnistin heiman purressani siihen ihan makean mustelman.

//Ja humalan noustessa ylivoimaiseksi niin muistikuvien kadotessa myös peli päättyy tähän. Jatkuu ensi numerossa ja niinpäinpois. -kujakettu//