Kirjoittaja Sussu » 09 Helmi 2015, 19:40
Katson Sebastian tarpeettoman pitkään ja tarpeettoman hämmentyneesti hänen sanansa kuultuani. Tajuttuani asian minä nyökkään hätäisesti. Vilkaisen hetkellisesti toisaalle, mutta kerkeän luoda vielä pidemmän katsekontaktin mieheen hänen astellessa koiransa kera ohitseni odotustilaan.
Suljen oven nopeasti hänen jälkeensä, ja vetäydyn takaisin huoneeseen. Katson kelloon todetakseni, ettei työaikani ole vielä virallisesti loppunut. Toisaalta minulla ei ollut enää töitä tälle illalle, enkä mitään kerkeäisi näin lyhyessä ajassa tekemäänkään. Kukaan ei siis luultavasti kuolisi, jos lähtisin hieman etuajassa - eivätkä kolleganikaan siitä luultavasti välittäisi.
Vaihdan huonetta kirjoittaakseni ihan ensimmäiseksi laskun. Ajatukseni harhailevat vähän siellä sun täällä, mutta saan - toivon mukaan - laskuun oikean summan ja palaan odotustilaan huomatakseni, ettei virkailijaa näy missään. Mihin lie takahuoneeseen tai toista lääkäriä auttamaan hänkin karannut, jokaisen työ kun täällä on varsin joustavaa.
Odotustilassa ei näy muita Sebastianin ja Hafnin lisäksi. En ole järin hyvä ihmisten kanssa, oli kyse sitten yhdestä tai kokonaisesta joukosta, ja se tekee oloni vähän hermostuneeksi.
"Hafnin lasku", huikkaan, vaikka se vähän typerältä tuntuukin, kun tilassa ei ole muita meidän lisäksemme. Niin täällä oli kuitenkin tapana, joten, no, mitäpä sitä virallisuudesta lipsumaan.
"Se joka itseään runoilijaks väittää on joko houkka tai päissään
Sun tapa olla sanomatta mitään on ruminta runoutta mitä maa päällään pitää"